Elämän pelko

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tätä blogia, enkä mitään muutakaan. Palautettuani lokakuun lopussa viimeiset kirjalliset koulutehtävät en hetkeen jaksanut ajatellakaan kirjoittavani yhtään mitään.  Kirjoittaminen on minulle kuitenkin terapeuttista. Olen oivaltanut, että minun on helpompi kirjoittaa todelliset tunteeni kuin sanoa ne ääneen. Samalla kun kirjoitan, koen itseni jollain tavalla eheämmäksi. Asiat jäsentyvät paremmin. Kirjoittaminen on myös tapa ilmaista luovuutta. Koska olen suoraan sanottuna ollut taas jumissa omien ajatusteni ja tunteideni kanssa, kynnys kirjoittaa niitä ylös kasvoi päivä päivältä korkeammaksi. Minuun iski sellainen ”hällä väliä”-asenne. Vaarallinen ja vastuuton egon selittely ja sepittely aikakausi. Aivan kuin olisin nukahtanut jälleen sata vuotiseen ruususen uneen, jossa elän kyllä päivästä toiseen, mutten koe olevani oikeasti ELOSSA. Koska olen tietoisuuden laajentumisen myötä myös kokenut hetken olevani täysin elossa ja sieluni voimissa, virrannut rakkauden flowssa, on tämä viimeaikainen olotila ollut aivan jotain muuta. Minua on ohjannut pelko.

Pelkään elää. Pelkään menestyä. Pelkään runsautta. Pelkään, että ihmiset kadehtivat minua ja puhuvat minusta selän takana. Pelkään, että jos menestyn, menetän itseni. Pelkään, että jos minulla menee ”liian hyvin”, nurkan takana odottaa seuraava katastrofi. Pelkään epäonnistumista sekä pettymyksiä, mutta samaan aikaan vedän niitä puoleeni pelkojeni takia. Pelkään että minut hylätään tai unohdetaan ystävieni toimesta.

Kuulostaako hullulta? Ehkä. Nämä asiat oivalsin juuri. Minulla on Elämän pelko. Toisin sanoen: pelkään elää.

Tämä pelko on kalvanut minut lapsuudesta asti. Olen kantanut sitä siis jo hyvin pitkään ja se on sabotoinut onnellisuuttani. Vasta nyt uskalsin tunnustaa sen itselleni. Elämän pelkoni on yksi suurimpia kärsimykseni aiheuttajia. Sen seurauksena en ole pitkään aikaan uskaltanut kunnolla nauttia elämästä ja saavutuksistani. Ajoittain olen elämäni aikana onnistunut hetkeksi selättämään tämän pelkoni ja uskaltanut tehdä rohkeitakin valintoja. Ei minun koko elämä sentään kärsimystä ole ollut ;). Mutta jollain lailla se on hiertänyt kuin kivi kengässä. Tähän asti pelko on ollut niin sulautuneena osaksi itseäni ja kulkenut luontevasti mukana kaikkialle että en ole erottanut sitä edes erilliseksi peloksi. Olen ajatellut pikemminkin olevani ”realistinen”. On kuitenkin tullut aika jälleen laajentua rakkaudessa, enkä siksi voi kantaa moista loista olemuksessani. Mokoma. 

Valmistuin kuukausi sitten. Saavutin hyvin suuren pitkäaikaisen unelmani. Tein sen eteen valtavasti töitä ja ”uhrasin” vapaa-aikaani unelmani saavuttamiseen. Valitettavasti ”uhrasin” myös terveyteni ja hyvinvointini, koska elämänpelkoni ajoi minut tekemään niin. Opintojen alkaessa pöytäni oli vielä puhdas ja puhkuin intoa aloittaa opinnot ja oppia uusia asioita. Tehtävät tein suurella innolla ja energia virtasi vapaana. Kuukausien ja vuosien kuluessa annoin kuitenkin pelolleni hiljalleen vallan. Aloin suorittaa asioita. Seurasi itkua ja hammasten kiristystä. Itseruoskintaa ja armottomuutta. Epätoivoa, väsymystä ja kyynistymistä. En oikein itsekään tiedä miten kaikki lopulta onnistui menemään niin päälaelleen sisäisessä maailmassani. Niin vain kävi. Kun lopulta sain liki 4:n vuoden opiskelujen jälkeen tutkintotodistuksen käsiini, en enää osannut iloita unelmani saavuttamisesta. Älkää ymmärtäkö väärin, tunsin toki riemua ja ennen kaikkea valtavaa helpotusta opintojen päättymisen johdosta. Pienen ohikiitävän hetken olin onnellinen… mutta sitten pelko veti minut takaisin syövereihinsä. Aivan kuin en voisi mitenkään sallia itselleni kaikkea sitä kunniaa ja gloriaa, joka pitkäjänteisestä kovasta työstä ja projektin onnistumisesta seuraa. Pähkähullua! 

Nyt kun loppuun palamisestani on jo yli vuosi, kuvittelin olevani ”kuivilla”. Sitten sainkin itseni kiinni jälleen uhrin asemasta ja elämän pelkoni paljastui. Oikeastaan olen erittäin tyytyväinen että niin tapahtui. Onnistuin osumaan yhteen ydinpeloistani, jonka paljastuminen tuotti suurta tuskaa. Jos totta puhutaan, sen paljastuminen aiheutti päiviä kestäneen kuumeen ja huonon olon. Tosin, paljastumisen tuska on mitätön sen kärsimyksen rinnalla, jota pitkäaikainen jatkuva pelossa eläminen aiheuttaa. Mutta miksi se paljastui juuri nyt?

Koska olen vihdoin valmis, monessa mielessä ja monella tasolla. Koska nyt on aika jatkaa elämässä uusille urille kirjaimellisesti ja vanhojen kaavojen on kerta kaikkiaan vain murruttava. En kykene jatkamaan uuteen elämänvaiheeseeni, ellen luovu tästä tuhoisasta pelostani. En koskaan pääse täyteen potentiaaliini, ellen uskalla luopua tästä pelostani. Elämänpelossa eläminen on kuin pitäisi jatkuvasti kytkintä pohjassa ja käsijarrua ylhäällä… vaikka painaisin kaasua kuinka kovaa, en pääse metriäkään eteenpäin. Kyllähän siinä alkaa positiivisempikin mieli vähitellen turhautua kun maisema ei vaihdu, vaikka kaiken järjen mukaan kierrokset on kovilla, tankki on täysi ja maailma on avoin. Mutta pelko sulkee mielen ja sydämen. Mahdollisuuksiin ei oikein uskalla tarttua. Pelosta käsin on vaikea katsoa itseään menestyneenä tai aidosti luottaa sen kummemmin itseensä kuin universumiin. 

Elämän pelko on kuin taidokkaasti kudottu hämähäkin seitti, joka ulottuu kaikkialle mielen sekä alitajunnan sopukoihin. Sen syy-seuraussuhteet ovat niin hienovaraisia ja monimutkaisia, että niitä on tavattoman vaikea havaita. Pelko on äärimmäisen taitava naamioitumaan mitä ihmeellisimpiin muotoihin. Pohdin muutama päivä sitten omaa riittämättömyyden tunnettani ja sitä mistä se voisi johtua. Lopulta sen avulla pääsin käsiksi elämän pelkooni. Sisäinen lapseni oli ensimmäinen, joka piti saada rauhoittumaan. Näin itseni pienenä tyttönä pimeässä huoneessa, vuoteessa makaamassa ja kyynelehtimässä. Silitin ja paijasin, lohdutin ja otin syliin. Vakuutin hänen olevan täysin turvassa. Paine rinnuksissa alkoi hiljalleen helpottamaan. 

Kuukausiin en ole tehnyt sen kummemmin henkisiä kuin fyysisiäkään harjoituksia. Kuukausiin minua ei ole huvittanut meditoida säännöllisesti saati urheilla kuin hyvin satunnaisia kertoja. Ei ihme että energiat vähitellen jämähtävät. Lopulta aloin sairastella ja nyt olen ollut lähes kaksi kuukautta putkeen sairaana. Taas piti hakata kunnolla päätä seinään, että havahduin todellisuuteen. Onneksi pää kestää ;).

Nyt on tullut aika astua elämässä eteenpäin. Pitkään olen pyristellyt ja räpiköinyt, kompuroinut ja laahustanut omaa polkuani. Käynyt ties missä sivuraiteilla ja milloin missäkin varjopoluilla. Jos piirtäisin elämän polustani kartan tai kaavion, olisi se aikamoinen tilkkutäkki, vuoristorata ja sillisalaatti samassa paketissa. Mutta se on minun elämäni. Minun ainutlaatuinen elämä kaikkine kokemuksineen. Nyt on tullut aika rakastaa juuri tätä polkua kaikkine mutkineen, kuoppineen ja mäkineen päivineen. Siis aivan kaikkea sitä, mitä olen puoleeni vetänyt. Unohdin, että rakkaus voittaa pelon. Tästä lähtien opettelen muistamaan taas tuon yksinkertaisen totuuden. Minun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin rakastaa itseäni sekä omaa arvokasta elämääni. Siinäpä aivan jokaiselle kanssakulkijalle sama päämäärä: Rakastaa Omaa Elämää. En täysin vielä ymmärrä mitä se tarkoittaa, kuinka voisinkaan? Olenhan keskeneräinen ja vasta matkalla. Uskon, että aito rakkaus omaa elämää kohtaan säteilee sisäisenä rauhana myös ulospäin. Uskon, että siihen kuuluu intohimoa. Sielun intohimoa. Sellaista, jonka tuli yksinkertaisesti toimii loppumattomana polttoaineena toteutettaessa sielun tehtävää. Ikään kuin voimansiirtovälineenä. Sama voima, joka saa pitkän talven jälkeen kasvit jälleen nousemaan maasta ja kukat puhkeamaan kukkaan.. sama voima saa myös meidät kukoistamaan, jos vain sallimme. Niin, siitähän tässä lopulta on kyse: sallinko ja annanko sille luvan? Uskaltaisinko… vain päästää irti.. ja luottaa? Eiväthän kukatkaan kysy keneltäkään lupaa kukkia.. ne vain… kukkivat!! Niin minäkin voisin vain… OLLA oma itseni ja elää vailla pelkoa. Kiehtova ajatus. Opettelua se vaatii vielä. 

Elämän vuoristoradalla

Viimeiset pari kuukautta ovat olleet suorastaan mykistävän kiivastahtisia elämässäni. Mukaan on mahtunut sekä ääretöntä surua, että myös kuplivaa iloa ja rakkautta. Niin… ja sitä tuttua: väsymystä. Yli puoli vuotta on kulunut loppuun palamisesta toipuessa ja yllätin itseni jälleen uimasta keskeltä omaa tunteiden mutakuoppaa. Takapakit kuulunevat ”taudinkuvaan”. Jälleen oli aika pysähtyä ja rauhoittaa tilanne. Muistutin itselleni, kuinka valtavan työn olen itseni kanssa tehnyt… miten upeasti olen toipunut niin suuresta elämänkriisistä. Pysähtyminen auttoi minua näkemään selkeämmin asioita ja oivalsin muutaman erittäin kirpakan syyn pahalle ololleni. Ensinnäkin… ymmärsin että olen toiminut eräässä tärkeässä isossa projektissa TÄYSIN itseäni vastaan. Olen työskennellyt ihmisen kanssa, jonka kanssa minun ei koskaan olisi pitänytkään ryhtyä yhteistyöhön. Tähän asti olen vain ihmetellyt, miksi projekti ei suju ja ”tökkii” koko ajan. Yrittänyt kannatella sitä väkisin ja nähnyt aivan suunnattoman paljon vaivaa asioiden eteen.. ja tämä toinen ihminen…noh, jätän sanomatta! Olen itkenyt yksin ja rukoillut.. pyytänyt apua enkeleiltä, Jumalalta… päättänyt kaikesta huolimatta hoitaa työni loppuun, sillä tulevaisuuteni on tavallaan ”sen varassa”. Kunnes nyt projektin alkaessa vihdoin ja viimein valmistua, oivalsin kuin salama kirkkaalta taivaalta: minun olisi pitänyt tehdä tämä YKSIN! Seurasi pettymys, karvas pettymys!! Miten saatoin olla näin sokea kaikki nämä kuukaudet? 

Oivalluksen jälkeen olen kieriskellyt valtavassa itsesäälin, itsevihan, häpeän ja pettymyksen tunnehelvetissä. Juuri siinä mutakuopassa. Mutta mitä se hyödyttää? Vähiten minua itseäni. Todellista rohkeutta vaaditaankin nyt täydelliseen anteeksiantoon. Nyt opettelen näkemään elämäntilanteeni myötätuntoisin silmin: olin väsynyt, olin loppuun palanut, olin hukannut yhteyden itseeni, olin ikään kuin ”kadotuksessa”, olin SIELUN PIMEÄSSÄ YÖSSÄ!!! Miten voisin silloin vaatia itseltäni täyttä omavoimaisuutta, rohkeutta ja vahvaa intuitiota? En mitenkään. 

Jokainen, joka on käynyt läpi sielun pimeän yön.. tietää mistä on kyse. Pimeyden voima on niin musertavan synkkä, että sen otteesta irrottautuminen vie aikaa… tunnekehon eheytys ei tapahdu yhdessä yössä. Psyyken eheytys vie pitkän ajan. Miksi vaatisin itseltäni mahdottomia? Mitkään sanat eivät oikeastaan riitä kuvaamaan sitä kaikkea, jonka kävin läpi vuoden 2014 aikana. Nyt kun olen saanut tapahtumiin hiukan etäisyyttä, alan todella nähdä mistä kaikessa oli kyse. Oikeastaan minulla ei enää ole muuta mahdollisuutta kuin tuntea itseäni kohtaan syvää myötätuntoa ja rakkautta, sillä se on ainut tie todelliseen parantumiseen. Vain armo voi nostaa minut ylös mutakuopasta ja eheyttää minut takaisin elämään. Ja kuitenkin, kaiken takana on koko ajan ollut kaiken kattava ja salliva rakkaus. Jokainen hetki olen silti ollut täysin turvassa. 

Yhteyden kadottaminen omaan itseen on oikeastaan pahinta, mitä olen tähän asti kokenut. Sitä tyhjyyden tunnetta ei pysty mitenkään kuvailemaan sanoin. Jos totta puhutaan, minulla on yhä masennusoireita. En ole oikein uskaltanut myöntää niitä itselleni saati sitten ystävilleni. Hävettää. Minun piti olla ”valoihminen”… eihän valoisat tyypit voi masentua? En uskalla kertoa pahasta olostani sillä pelkään saavani vastaukseksi ”se mitä ajattelet, lisääntyy elämässä”… niin, kyllähän minä sen TIEDÄN. Tiedän tasan tarkkaan. Silti, pelkään että minut hylätään rasittavana ja ankeana tyyppinä.

Kaiken tämän jälkeen olen onnistunut kuitenkin vaivalloisesti nousemaan vähitellen jaloilleni. Helppoa se ei todellakaan ole ollut.. Huonommuuden tunnetta on ollut vaikea selättää. Katkeruuden tunnekaan ei ole vieras, mutta ymmärrän sen vahingollisuuden ja hyödyttömyyden. Olenhan vain ihminen, tunteva ja herkkä. Tiedän myös että jonain päivänä olen täysin toipunut kaikista näistä haavoistani ja voin katsoa itseäni myötätuntoisena, nöyränä ja kiitollisena. Harjoittelen sitä jo nyt. 

Ei siis ihme, että kaiken henkisen työstön keskellä myös maallisetkin projektit hiukan venyivät ja jos eivät nyt aivan ”kusahtaneet” niin tökkivät pahasti. Projekti opetti myös minua katsomaan toisten ihmisten energioita rehellisesti. Kaikki eivät ole sitä miltä näyttävät tai uskottelevat. Kaikki eivät todellakaan ole valmiita ottamaan vastuuta heille kuuluvista tehtävistä ja sitoutumaan yhteiseen päämäärään. Siispä jatkossa toivottavasti osaan erotella jyvät akanoista ja valita yhteistyökumppanini viisaasti… ja rohkeasti myöntää myös omat ”virheeni” ja seistä oman totuuteni takana. Tietoisuuden laajentuessa meitä testataan näissä asioissa, eteemme tulee haasteita, joissa todellinen rohkeutemme punnitaan. Sekin täytyy muistaa että epäonnistumisia ei periaatteessa ole… on vain oppiläksyjä. Aivan kuten minullakin on nyt takanani iso oppiläksy, kantapään kautta koettu, enkä ihan heti varmasti lankea samaan ansaan uudestaan ;).

Jotta elämä ei olisi liian tylsää (kaiken tämän jälkeen) sain toukokuun alussa tietää, että eräs läheiseni sairastaa syöpää. Uutisen kuultuani menin aivan shokkiin. Kesti joitakin päiviä selvitä shokista ja ”tottua” ajatukseen. Aloitin silloin kirjoittamaan tunteistani, mutta jätin kirjoituksen kesken. Tässä pieni pätkä muistiinpanoistani:

”Olihan se järkytys… mutta jotenkin aavistin sen tulevaksi. Uutinen yllätti, mutta lopulta ei kuitenkaan ollut yllätys. Syöpä. Pelottava sana. Musta kaiku, kalman katku. Mykistävän rumakin se on. Voisinko vain kääntää pääni ja unohtaa? Teeskennellä, ettei sitä ole. Tekisi mieli oksentaa.

Hoidan työssäni syöpäpotilaita. Näen kaiken sen, mitä valtaosa ihmisistä pelkää yhtä paljon kuin keskiajan ihmiset pelkäsivät ruttoa. Enkä itsekään ole immuuni pelolle. Näen viimeiset oireet, kivun, tuskan, kärsimyksen, väsymyksen, hiipumisen, menetyksen.. mutta näen myös helpotuksen, rakkauden ja avautumisen… Tunteita aivan ääripäästä toiseen. Ja nyt se on siinä… lähes iholla. Tuli niin lähelle, että voin suorastaan pahoin. Heikottaa, itkettää. Pidättelen kyyneleitä, mutta turhaan.. sieltä ne vyöryvät murtuvan padon lailla ja minun on vaikea hengittää. Itku vavisuttaa kehoa, tunnen oloni hyvin surulliseksi. Vaikka tiedän, että rakkaus on kaiken takana, ei se poista tässä hetkessä tuskalliselta tuntuvaa totuutta. Jälleen kerran muistan: ELÄMÄ ON TÄSSÄ JA NYT. Emme voi tietää mitä tapahtuu ensi jouluna tai edes näemmekö sitä. Meillä on vain tämä hetki. Tärkeintä on elää tässä hetkessä, läsnä joka sekunti. Mieli pyrkii sabotoimaan tätä filosofiaa jatkuvasti, mutta jo tietoisuus NYT-hetkestä auttaa meitä palautumaan läsnäolon tilaan.

Hetken päästä itku helpottaa ja nostan katseeni: -Rakas Luoja, auta minua! Auta läheistäni! Auta meitä kaikkia tulevissa haasteissa. Varjele ja siunaa polkumme. Auta minua käsittelemään tämä asia ja päästämään peloista irti. Auta minua rakastamaan. Autathan..?”

Kirsikkana kakun päällä täytyy vielä jakaa iloisiakin tapahtumia.. siskoni meni miehensä kanssa kuukausi sitten naimisiin ja sain kunnian toimia kaasona häissä. Iloinen perhejuhla nostatti tunnelmaa ja päivä oli erittäin onnistunut ja ihana. Aurinko paistoi ja valtava rakkaus täytti sydämet. Voiko ihanampaa ja kohottavampaa kokemusta enää olla kuin jakaa aito rakkauden ilo läheisten kesken!!!

Elämänmakuista elämää… sitähän tämä taitaa olla. Kokemuksia äärilaidasta toiseen. Ei siis ihme jos hiukan välillä väsyttää!!

Elämä, kuolema, myötätunto, rakkaus..

Myötätunto, mitä se on? Mitä se oikeastaan tarkoittaa. Miksi sillä on niin valtavasti merkitystä?

Rakkaani sairastui lopputalvesta, vakavasti, vaarallisesti. Hän joutui leikkaukseen kärsittyään pitkään kovista kivuista. Kipujen aiheuttaja selvisi vihdoin ja leikkaus sujui hyvin. Toipuminen ei kuitenkaan heti ottanut tulta alleen vaan siinä tuli takapakkia. Vietettyään kolkossa sairaalassa yksin viisi vuorokautta hän pääsi vihdoin kotiin. Nämä viisi pitkää vuorokautta tuntuivat ikuisuudelta sekä potilaasta itsestään että myös meistä kaikista perheenjäsenistä. Huoli, ikävä, pelko… kaikki nämä tunteet tulivat tutuksi. Äkkiä arki muuttui selviytymiskamppailuksi ja kaoottiseksi sekä sisältä että ulkoa. Lopulta maailma ympärillä tuntui pyörivän niin kovaa, että mistään ei saanut enää otetta. Elettiin vain hetkessä, päivä kerrallaan, odottaen käännettä parempaan. Ja tulihan se sieltä, vihdoin. 

Ilman myötätuntoisia ihmisiä ympärilläni emme olisi selvinneet tästä koettelemuksesta. Perheemme ulkopuoliset ihmiset riensivät apuun vahtimaan lapsia ja hoitamaan kotia, auttamaan meitä täydeksi kaaokseksi muuttuneessa tilanteessa. He tekivät sen pyyteettä. He olivat turvatyynyinä. Turvatyynyinä olivat myös ystävät, jotka antoivat muutaman lohdutuksen sanan hädän hetkellä. Olivat myötätuntoisia, näkivät ja kohtasivat hätämme eivätkä kääntäneet päätään pois. Se riitti. Se todella lohdutti. 

Henkisen ja fyysisen hädän hetkellä maailmankaikkeus tarjoaa kyllä kaiken avun ja tuen koettelemusten läpikäymiseksi, kunhan vain sallimme avun tulla ja otamme sen vastaan. Kun itseltä loppuvat voimat ja keinot, ilmestyvät myötätunnon air bagit kokoamaan kaaokseen joutunutta elämää taas järjestykseen. Järjestys ei kuitenkaan ole sama kuin ennen kriisiä. Kriisi muuttaa ihmistä, hajottaa vanhat rakenteet ja kasvattaa uuteen alkuun. Kriisi yhdistää ihmisiä, jotka ovat ajautuneet liian kauaksi toisistaan. 

Sain tuntea, miltä tuntuu omaisen rooli. Kohtaan työssäni paljon potilaiden omaisia. Työskentelen kuolevien ihmisten parissa, joten sekä hoitamani potilaat että omaiset ovat keskellä ihmisyyden syvimpiä kriisejä. Heidän maailmansa on muuttumassa peruuttamattomasti. Silloin tarvitaan myötätuntoa, vahvaa läsnäoloa ja ennen kaikkea uskallusta nähdä ja kohdata toisen ihmisen hätä. Silloin ei tarvita korulauseita, kliseitä, sen koommin kuin väkinäistä lohdutusta. Silloin vierelle tarvitaan toinen inhimillinen ihminen turvatyynyksi.

Omaiset ovat usein hädissään, koska läheisen ihmisen kärsimyksen näkeminen järkyttää mieltä ja perusturvallisuutta. Sydän vuotaa verta. ”Voi kumpa voisin ottaa edes puolet hänen tuskastaan. Kumpa meillä olisi vielä aikaa tehdä ja kokea yhdessä asioita.” 

Entä mitä tästä eteenpäin? Jatkuuko elämä ja minkälaisessa muodossa? Kysymykset ovat sekä konkreettisia että transsendentaalisia. 

Olen pistänyt myös merkille, että useimmat omaiset kantavat myös aivan valtavaa syyllisyyden taakkaa. Olen viime viikkojen aikana käynyt useita sydäntä riipaisevia keskusteluja ja kuullut monen omaisen kertovan omista syyllisyyden tunteistaan. Läheisen vakavan sairastumisen myötä huomio keskitetään potilaaseen ja kaikki muu hylätään taka-alalle. Itselleen ei anneta lupaa enää nauttia mistään ja äärimmäisyytenä kaikki se, mikä ennen tuotti iloa ja toimi voimavarana elämässä, hylätään täysin. Näin ei kuitenkaan tulisi olla. Lopulta seurauksena on burn out, loppuun palaminen. Oma voima luovutetaan täysin itsensä ulkopuolelle. Niin… tiedän kyllä miltä se tuntuu…! Vastahan olin itse siinä tilassa. Minulle loppuun palaminen opetti, että itseään ei koskaan tulisi hylätä.

Kuinka voi jaksaa rakastaa ja hoivata toista ihmistä, jos itse on täysin loppuun ajettu ja kuivaksi imetty. Silloin pelko on ottanut vallan. Tekojen motiivina toimii pelko ja uhraus, ei suinkaan rakkaus. Pelon päästyä puikkoihin, ihmisen mieli alkaa järkkyä ja murentua. Toisinaan hiljaa nakertaen ja toisinaan rytinällä maahan kaataen se näivettää sisältä ja ulkoa. Kun ihmismieli on pahasti järkkynyt, vaatii sen eheyttäminen suurta työtä sekä taivasauttajilta että ihmiseltä itseltään. Turvatyynyjä tarvitaan jälleen sekä maan päällä että taivastasoilla. Silloin, ihmisen omaksi vastuuksi jää pyytää ja vastaanottaa apua. Jotta apua ”uskaltaa” pyytää, vaatii se ensin nöyrtymistä ja totuuden tunnustamista: minä tarvitsen apua, en selviä tästä yksin. Eikä kenenkään lopulta tarvitse koskaan selviytyä elämässä yksin. Apu on aina vain aikomuksen päässä… joskus pelkkä aikomus pyytää apua riittää universumille ratsujoukkojen lähettämistä varten. Avun pyytäminen tilanteessa, jossa omat voimavarat eivät riitä, on vastuullinen teko. Avun määrää tai tapaa ei kuitenkaan kannata sen koommin määritellä, sillä jo se rajaa avun vastaanottamista. Apu voi joskus tulla yllättävältäkin taholta. Vilpittömän avun tunnistaa rakkauden ja myötätunnon energiasta. Toisinaan pysähdyn itse miettimään, onko apuni vilpitöntä vai autanko esimerkiksi velvollisuuden- tai syyllisyydentunnosta. Perustuuko avunantoni pelkoon vai säilytänkö auttaessani täysin oman voimani..? Entä annanko autettavan säilyttää oman voimansa ja ennen kaikkea lopullisen vastuunsa, vapaan tahtonsa..?

Sairaus, oli se sitten lääketieteen luokittelussa fyysinen tai psyykkinen on kuitenkin aina paljon enemmän kuin pelkkä diagnoosi. Sairaus ja erityisesti kuolemaan johtava sairaus koskettaa sairastunutta hyvin kokonaisvaltaisesti ja monella tasolla, mutta ei jätä kylmäksi myöskään lähipiiriä. Ilmassa vilisee paljon kysymyksiä, mutta harvoin näkökyky yltää vastauksiin asti. Elämän mittasuhteet romuttuvat, minäkuva muuttuu, luottamus katoaa… tulevaisuus onkin täynnä epävarmuutta. Toivoa ei silti koskaan pidä menettää. 

Katsottuani pari kuukautta elämää keskellä surua ja kuolemaa, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että rakkaus kantaa. Rakkaus on suurin pääoma ihmiselämässä. Katselen fyysistä materiaa ja pohdin, minkä merkityksen olenkaan sille antanut. Tottakai olen erittäin kiitollinen kauniista kodista ja tarpeellisista arkea helpottavista tavaroista. Silti, mitään niistä en saa täältä lopulta mukaani, EN MITÄÄN. En edes hiuskarvaa. Mutta… oma voimani… se seuraa minua myös rajan tuolle puolen. Henkinen pääomani on paras sijoituskohteeni, joka kertyy voimavaraksi sieluni matkalle. Henkistä pääomaa kartuttavat kaikki kokemukset ja oppiläksyt, joiden takaa tunnistan rakkauden energian. Toisin sanoen: lopulta aivan kaikki! Kysymys on vain näkökyvystä: näenkö rakkauden vai samaistunko pelkoihini?

Rakkaus on runsaus ja rikkaus, jota riittää kaikille loputtomasti. Lopulta merkitystä on vain sillä, kuinka paljon rakastan. Myötätunto on rakkautta, puhdasta rakkautta.

-Meena