On ilta. Koko perhe on kotona. Lapset leikkivät ja
kinastelevat vuorotellen keskenään. Kaikilla on maha täynnä puolivalmisteista
nopeasti kyhättyä pöperöä. Kiirettä pitää, ei ehdi laittaa ruokaa pitkän kaavan
mukaan, tiedättehän?! Pyykkikone pyörii ja tiskikone pullottaa likaisista
astioista. Eteinen on kurainen tarhaikäisen hiekkalaatikko leikkien jäljiltä.
Pölykerros vartioi uskollisena hyllyjä ja pöytätasoja. Huonekasvi roikkuu
janoisena ja alakuloisena ikkunalaudalla. Isä istuu sohvalla läppäri sylissään,
odottaen illan treenejä alkavaksi. Nekin on järjestetty lasten nukkumaanmeno
aikaan, jotta muutkin lähipiirin perheenisät ehtisivät olla mahdollisimman ison
ajan illasta perheen kanssa. Mutta ovatko he sitä? Televisio vilkkuu vaimeana
taustalla. Äidillä on kännykkä kädessään. Hänkin istuu samalla sohvalla kuin
isä, mutta keskenään he eivät kommunikoi. He kommunikoivat ystävilleen somessa
eli sosiaalisessa mediassa. Kumpikin uppoutuneena omaan maailmaansa, he
saattavat istua tuntitolkulla kylpien kalpean ruudun valossa. Online. Linjalla.
Ollen käytettävissä bittiavaruuden syövereissä. Kuvia, päivityksiä ja kuulumisia jakaen.
Lapsi tulee pyytämään juotavaa. Toinen vanhemmista keskeyttää sometuksen ja
nousee sohvalta. Sitä ei sentään tarvitse päivittää. Mutta lähes kaikki
pieraisua isommat asiat täytyy muistaa mainita jollekin, jossain keskustelussa.
Niin ja vähintään jos ei itse päivitä kuulumisia tai aktiivisesti seuraa
jotakin keskustelua, täytyy vahtia toisten kommentteja omiin tai muiden
postauksiin. Statuspäivitys aiheita voi ammentaa vaikka kivestä kengässä.
Oikeastaan mistä tahansa voi repäistä aiheen ja julkaista ajatuksensa. Sosiaalisessa
mediassa voi tehdä itsensä näkyväksi ja tuntea olevansa tärkeä. Kenen elämää
juuri kuvailin? Omaani, aivan oikein.
Nuorempana nauroin kummeksuen omille vanhemmille, jotka
töistä tullessaan väsyneenä rojahtivat sohvaperunoina töllöttimen orjiksi. Itse
hyppelin kavereiden kanssa vapaana pitkin kyliä vailla vanhemmuuden taakkoja
tai velvollisuuksia. Talvipakkasillakin kulutimme ystävieni kanssa aikaa kentänlaidalla tai
myöhemmin kahviloissa istuskellen, tupakkaa poltellen ja ajatuksiamme vaihtaen. Vähänpä
tiesin ”aikuisten elämästä”. Isovanhemmat taas kökkivät kotonaan aamusta iltaan
television määrätessä marssijärjestyksen. Päivän lehdestä oli ympyröity kaikki
mielenkiintoisimmat televisio-ohjelmat. Siinäpä päivälle runko
lyhykäisyydessään. Silloin tuo kaikki näytti hyvin huvittavalta: missä teidän
sosiaalinen elämä on? Miksette sulje telkkaria ja soita ystävällenne tai jopa kutsu
ihmisiä kylään? Nykyään tuo näky ei enää huvita. Sekin tuntuu paremmalta
vaihtoehdolta kuin tämä nykyinen viriketulva ja ruutujen välityksellä
hoidettavat vuorovaikutussuhteet.
Pahimmillaan minulla on siis ollut päällä televisio, sylissä
läppäri ja kädessä kännykkä! Näinkö hulluksi maailma on mennyt? Ei ihme jos
ihmisen keskimääräinen stressitaso nousee, kun jatkuvasti on oltava ajan
hermoilla ja kärryillä siitä, mistä sosiaalinen media kohisee. Ja mikä
huvittavinta, illanistujaisissa ystävät juttelevat kuulumisia keskenään ja
samalla päivittävät sijaintiaan Facebookissa. Ystävät istuvat kahvilassa ja
molemmilla on pöydällä edessään älypuhelin, jota vilkuillaan säännöllisesti ihan varmuuden vuoksi jos joku
sattuu päivittämään tai jakamaan jotain mielenkiintoista niin valppaana
ihmisenä täytyy sitä heti kommentoida. Ettei vaan jää mistään paitsi! Työpaikan
taukohuoneessa 80 % läsnäolijoista on kännykkä kädessään ja sormet
viuhahtelevat näytöllä edestakaisin. Samaan aikaan valitetaan jatkuvaa
kiirettä. Mitään ei ehdi tehdä. Ei kai kun älypuhelin seuraa mukaan vessaankin.
Aikaisemmin siellä luettiin Aku Ankkaa…
Kenenkään hermosto ei ikuisesti kestä jatkuvaa ärsyketulvaa.
Ei kenenkään. Joskus on vain annettava kehon ja mielen levätä, totaalisesti! Mutta
mitä jos sosiaalisen median ja erilaisten sovellusten käyttö onkin ottanut
meistä ylivallan? Olemme sokeutuneet itseltämme nopeiden ja reaaliaikaisten
yhteydenottojen edessä. Yritämme olla yhteydessä toisiin, mutta teemme karhunpalveluksen
yhteydelle itseemme. Kun kiinnitämme huomiomme facebookin selaamisen, twiitin
viserrykseen tai instagrammin iloihin, on huomiomme kohdistettu johonkin muuhun
kuin omaan itseemme. Vähitellen alamme elää ikään kuin harhamaailmassa, jossa
omaa egoa on näennäisesti helppo pönkittää. Nimettömänä on vielä hauskempaa,
silloin voi huudella kirosanoja ja puhua rumasti toisille. Purkaa aggressio johonkin
ulkopuoliseen kohteeseen täysin vapaasti. Suorastaan pelottavaa, miten ilkeitä
ihmisistä tulee ”anonymous” nimimerkin suojassa. Lopetin nimettömien keskustelupalstojen
lukemisen vuosia sitten. Lopetin sen, kun huomasin pienen vauvan kanssa kotona
ollessani, kuinka julmasti äidit voivat internetissä tuomita toistensa
valintoja ja provosoida pelon motiivein. Petyin ihmisiin.
Facebookiin liityin vuonna 2008. Sitä ennen ”hengailin”
hetken irc-galleriassa. Naamakirja vei kuitenkin ihmeellisyydellään voiton. Uusi ja kiehtova
maailma avautui! Sitä kautta sain yhteyden vanhoihin lapsuuden kavereihin ja
pystyin järjestämään tapaamisia. Mutta toisin on nyt. Juuri nyt koko some
tuntuu vievän leijonanosan arjesta, ainakin henkisesti. Joka välissä kädet eksyvät
älypuhelimen näytölle. Millaisen esimerkin annankaan omille lapsilleni?!
Suorastaan kauhistuttaa! Miten kaukana sosiaalinen media lopulta onkaan arjen
todellisuudesta? Kuinka suureen harhamaailmaan ihminen voikaan upota sen
kanssa? Ihan itkettää ajatella, miten monta tuntia elämästäni on valunut ”hukkaan”
facebookissa roikkumalla. Miten irrallaan se lopulta onkaan todellisuudesta
tässä ja nyt. Vaikka siellä onkin paljon rakkautta ja hyvää, myös satunnaisia
sydänyhteyksiä, rajoittaa sen käyttö henkisessä mielessä ihmistä aivan
valtavasti. Nyt alan nähdä yhä selkeämmin.
Kaikkihan siellä ovat yrityksistä yksityishenkilöihin… vai ovatko?
Minulla on muutama tuttava (nuori ihminen), jotka eivät koskaan ole palveluun
liittyneet. Aikaisemmin pidin heitä pelkureina. Enää en pidä. Minusta he ovat
rohkeita.
Nyt on tullut minun aika todella muuttaa toimintatapojani.
Vielä hetki sitten facebook edusti minulle nykyaikaa. Nyt se edustaa minulle ”vanhaa
maailmaa”. Kävin syvällä sen uumenissa ja huomasin, miten irrallaan se
lopulta onkaan todellisuudesta. Sosiaalinen media on toki pohjimmiltaan neutraalia,
mutta me ihmiset luomme sille jokainen oman merkityksensä. Minä annoin sille
aivan liian ison merkityksen ja jopa perustuksen ystävyyssuhteille. Se palveli
hetken sitä tarkoitusta mainiosti. Nyt etsin kuitenkin todellista yhteyttä
itseeni. Sellaista, joka kaikkien näiden koettelemusten jälkeen tuntuu ainoalta
oikealta. Läsnäoloa. Sielun energiaa. Rohkeutta rakastaa ja antautua pyhille
kohtaamisille. Voimaantua hiljaisuudesta, ei suinkaan tykkäysten määrästä tai
statuspäivityksen kommenteista.
Irrottaudun Facebookista. Päätös on vaikea, mutta selkeä.
Siellä ovat lähes kaikki ystäväni, unohdetaanko minut nyt? Ne jotka todella
rakastavat, säilyttävät kyllä yhteyden! Mitään todellista ei katoa. Vain harha
putoaa pois. Todellinen yhteys ihmisiin luodaan jossain muualla kuin
sosiaalisessa mediassa. Voi olla että palaan sinne piankin. En tiedä. Tai
sitten statukseni ei päivity enää tässä elämässä.
Kuvittele, että olet alkoholisti. Sinut viedään viinakauppaan
ja sanotaan, että mitään muuta juotavaa ei ole tarjolla, mutta koita raitistua.
Niin, juuri sellaiselta minusta nyt tuntuu. Riippuvuuttani ruokitaan (tai
juotetaan) jatkuvasti joka tuutista. Onkohan olemassa AA-kerhoja
facebook-riippuvaisille? Tarkoitan ihan sellaisia perinteisiä fyysisiä
tapaamisia eikä virtuaalisia keskustelupalstoja ;). Voisin perustaa sellaisen
olohuoneeseeni! Minä tahdon elää elämääni tässä ja nyt, enkä suinkaan
kosketusnäytön kautta. Tai minkään muunkaan ruudun kautta. Uskallanko?-Meena
Ps. Kaikenlaisia oivalluksia tämä burn outista seurannut pysähtyminen tuokin tullessaan :D.