Irti harhasta

On ilta. Koko perhe on kotona. Lapset leikkivät ja kinastelevat vuorotellen keskenään. Kaikilla on maha täynnä puolivalmisteista nopeasti kyhättyä pöperöä. Kiirettä pitää, ei ehdi laittaa ruokaa pitkän kaavan mukaan, tiedättehän?! Pyykkikone pyörii ja tiskikone pullottaa likaisista astioista. Eteinen on kurainen tarhaikäisen hiekkalaatikko leikkien jäljiltä. Pölykerros vartioi uskollisena hyllyjä ja pöytätasoja. Huonekasvi roikkuu janoisena ja alakuloisena ikkunalaudalla. Isä istuu sohvalla läppäri sylissään, odottaen illan treenejä alkavaksi. Nekin on järjestetty lasten nukkumaanmeno aikaan, jotta muutkin lähipiirin perheenisät ehtisivät olla mahdollisimman ison ajan illasta perheen kanssa. Mutta ovatko he sitä? Televisio vilkkuu vaimeana taustalla. Äidillä on kännykkä kädessään. Hänkin istuu samalla sohvalla kuin isä, mutta keskenään he eivät kommunikoi. He kommunikoivat ystävilleen somessa eli sosiaalisessa mediassa. Kumpikin uppoutuneena omaan maailmaansa, he saattavat istua tuntitolkulla kylpien kalpean ruudun valossa. Online. Linjalla. Ollen käytettävissä bittiavaruuden syövereissä. Kuvia, päivityksiä ja kuulumisia jakaen. Lapsi tulee pyytämään juotavaa. Toinen vanhemmista keskeyttää sometuksen ja nousee sohvalta. Sitä ei sentään tarvitse päivittää. Mutta lähes kaikki pieraisua isommat asiat täytyy muistaa mainita jollekin, jossain keskustelussa. Niin ja vähintään jos ei itse päivitä kuulumisia tai aktiivisesti seuraa jotakin keskustelua, täytyy vahtia toisten kommentteja omiin tai muiden postauksiin. Statuspäivitys aiheita voi ammentaa vaikka kivestä kengässä. Oikeastaan mistä tahansa voi repäistä aiheen ja julkaista ajatuksensa. Sosiaalisessa mediassa voi tehdä itsensä näkyväksi ja tuntea olevansa tärkeä. Kenen elämää juuri kuvailin? Omaani, aivan oikein.

Nuorempana nauroin kummeksuen omille vanhemmille, jotka töistä tullessaan väsyneenä rojahtivat sohvaperunoina töllöttimen orjiksi. Itse hyppelin kavereiden kanssa vapaana pitkin kyliä vailla vanhemmuuden taakkoja tai velvollisuuksia. Talvipakkasillakin kulutimme ystävieni kanssa aikaa kentänlaidalla tai myöhemmin kahviloissa istuskellen, tupakkaa poltellen ja ajatuksiamme vaihtaen. Vähänpä tiesin ”aikuisten elämästä”. Isovanhemmat taas kökkivät kotonaan aamusta iltaan television määrätessä marssijärjestyksen. Päivän lehdestä oli ympyröity kaikki mielenkiintoisimmat televisio-ohjelmat. Siinäpä päivälle runko lyhykäisyydessään. Silloin tuo kaikki näytti hyvin huvittavalta: missä teidän sosiaalinen elämä on? Miksette sulje telkkaria ja soita ystävällenne tai jopa kutsu ihmisiä kylään? Nykyään tuo näky ei enää huvita. Sekin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä nykyinen viriketulva ja ruutujen välityksellä hoidettavat vuorovaikutussuhteet. 

Pahimmillaan minulla on siis ollut päällä televisio, sylissä läppäri ja kädessä kännykkä! Näinkö hulluksi maailma on mennyt? Ei ihme jos ihmisen keskimääräinen stressitaso nousee, kun jatkuvasti on oltava ajan hermoilla ja kärryillä siitä, mistä sosiaalinen media kohisee. Ja mikä huvittavinta, illanistujaisissa ystävät juttelevat kuulumisia keskenään ja samalla päivittävät sijaintiaan Facebookissa. Ystävät istuvat kahvilassa ja molemmilla on pöydällä edessään älypuhelin, jota vilkuillaan säännöllisesti ihan varmuuden vuoksi jos joku sattuu päivittämään tai jakamaan jotain mielenkiintoista niin valppaana ihmisenä täytyy sitä heti kommentoida. Ettei vaan jää mistään paitsi! Työpaikan taukohuoneessa 80 % läsnäolijoista on kännykkä kädessään ja sormet viuhahtelevat näytöllä edestakaisin. Samaan aikaan valitetaan jatkuvaa kiirettä. Mitään ei ehdi tehdä. Ei kai kun älypuhelin seuraa mukaan vessaankin. Aikaisemmin siellä luettiin Aku Ankkaa… 

Kenenkään hermosto ei ikuisesti kestä jatkuvaa ärsyketulvaa. Ei kenenkään. Joskus on vain annettava kehon ja mielen levätä, totaalisesti! Mutta mitä jos sosiaalisen median ja erilaisten sovellusten käyttö onkin ottanut meistä ylivallan? Olemme sokeutuneet itseltämme nopeiden ja reaaliaikaisten yhteydenottojen edessä. Yritämme olla yhteydessä toisiin, mutta teemme karhunpalveluksen yhteydelle itseemme. Kun kiinnitämme huomiomme facebookin selaamisen, twiitin viserrykseen tai instagrammin iloihin, on huomiomme kohdistettu johonkin muuhun kuin omaan itseemme. Vähitellen alamme elää ikään kuin harhamaailmassa, jossa omaa egoa on näennäisesti helppo pönkittää. Nimettömänä on vielä hauskempaa, silloin voi huudella kirosanoja ja puhua rumasti toisille. Purkaa aggressio johonkin ulkopuoliseen kohteeseen täysin vapaasti. Suorastaan pelottavaa, miten ilkeitä ihmisistä tulee ”anonymous” nimimerkin suojassa. Lopetin nimettömien keskustelupalstojen lukemisen vuosia sitten. Lopetin sen, kun huomasin pienen vauvan kanssa kotona ollessani, kuinka julmasti äidit voivat internetissä tuomita toistensa valintoja ja provosoida pelon motiivein. Petyin ihmisiin. 

Facebookiin liityin vuonna 2008. Sitä ennen ”hengailin” hetken irc-galleriassa. Naamakirja vei kuitenkin ihmeellisyydellään voiton. Uusi ja kiehtova maailma avautui! Sitä kautta sain yhteyden vanhoihin lapsuuden kavereihin ja pystyin järjestämään tapaamisia. Mutta toisin on nyt. Juuri nyt koko some tuntuu vievän leijonanosan arjesta, ainakin henkisesti. Joka välissä kädet eksyvät älypuhelimen näytölle. Millaisen esimerkin annankaan omille lapsilleni?! Suorastaan kauhistuttaa! Miten kaukana sosiaalinen media lopulta onkaan arjen todellisuudesta? Kuinka suureen harhamaailmaan ihminen voikaan upota sen kanssa? Ihan itkettää ajatella, miten monta tuntia elämästäni on valunut ”hukkaan” facebookissa roikkumalla. Miten irrallaan se lopulta onkaan todellisuudesta tässä ja nyt. Vaikka siellä onkin paljon rakkautta ja hyvää, myös satunnaisia sydänyhteyksiä, rajoittaa sen käyttö henkisessä mielessä ihmistä aivan valtavasti. Nyt alan nähdä yhä selkeämmin.

Kaikkihan siellä ovat yrityksistä yksityishenkilöihin… vai ovatko? Minulla on muutama tuttava (nuori ihminen), jotka eivät koskaan ole palveluun liittyneet. Aikaisemmin pidin heitä pelkureina. Enää en pidä. Minusta he ovat rohkeita.

Nyt on tullut minun aika todella muuttaa toimintatapojani. Vielä hetki sitten facebook edusti minulle nykyaikaa. Nyt se edustaa minulle ”vanhaa maailmaa”. Kävin syvällä sen uumenissa ja huomasin, miten irrallaan se lopulta onkaan todellisuudesta. Sosiaalinen media on toki pohjimmiltaan neutraalia, mutta me ihmiset luomme sille jokainen oman merkityksensä. Minä annoin sille aivan liian ison merkityksen ja jopa perustuksen ystävyyssuhteille. Se palveli hetken sitä tarkoitusta mainiosti. Nyt etsin kuitenkin todellista yhteyttä itseeni. Sellaista, joka kaikkien näiden koettelemusten jälkeen tuntuu ainoalta oikealta. Läsnäoloa. Sielun energiaa. Rohkeutta rakastaa ja antautua pyhille kohtaamisille. Voimaantua hiljaisuudesta, ei suinkaan tykkäysten määrästä tai statuspäivityksen kommenteista.

Irrottaudun Facebookista. Päätös on vaikea, mutta selkeä. Siellä ovat lähes kaikki ystäväni, unohdetaanko minut nyt? Ne jotka todella rakastavat, säilyttävät kyllä yhteyden! Mitään todellista ei katoa. Vain harha putoaa pois. Todellinen yhteys ihmisiin luodaan jossain muualla kuin sosiaalisessa mediassa. Voi olla että palaan sinne piankin. En tiedä. Tai sitten statukseni ei päivity enää tässä elämässä.

Kuvittele, että olet alkoholisti. Sinut viedään viinakauppaan ja sanotaan, että mitään muuta juotavaa ei ole tarjolla, mutta koita raitistua. Niin, juuri sellaiselta minusta nyt tuntuu. Riippuvuuttani ruokitaan (tai juotetaan) jatkuvasti joka tuutista. Onkohan olemassa AA-kerhoja facebook-riippuvaisille? Tarkoitan ihan sellaisia perinteisiä fyysisiä tapaamisia eikä virtuaalisia keskustelupalstoja ;). Voisin perustaa sellaisen olohuoneeseeni! Minä tahdon elää elämääni tässä ja nyt, enkä suinkaan kosketusnäytön kautta. Tai minkään muunkaan ruudun kautta. Uskallanko?

-Meena

Ps. Kaikenlaisia oivalluksia tämä burn outista seurannut pysähtyminen tuokin tullessaan :D. 

Burn out

Diagnoosi: burn out! Suomeksi: loppuun palanut. En olisi uskonut että saan tuon diagnoosin, mutta vihdoin se on myönnettävä: olen polttanut kynttiläni molemmista päistä. 

Koko vuosi 2014 on ollut täynnä valtavia sisäisiä haasteita. Olen syväsukeltanut itseni syvimpiin sopukoihin, omaan Mariaanien hautaani, katsonut omaa pimeyttä silmästä silmään ja kokenut sen sanoinkuvaamattoman kammottavan olemuksen. Vastapainoksi olen saanut myös tuntea sieluni energian, työskennellä sen rakkauden värähtelyissä ja tuntea suuren johdatuksen voiman. Aika äärirajoilla olen siis käynyt. Hengästyttää edes ajatella. Kaiken henkisen pyörityksen päälle olen elänyt arkeani töiden, opiskelun ja yksityiselämän (perhe) ristiaallokossa. Laivaa on keikutettu siis aikamoisten myrskytuulten keskellä.  Ei ihme, että voimani ovat vähitellen huvenneet. 

Olen pyrkinyt jatkuvasti eteenpäin, suorittanut velvollisuuksiani, kuvitellut että minun on riitettävä kaikkeen. Ylisuoriutunut orjuuttaen itseni. Koko vuoden olen ollut aivan valtavan stressaantunut ja väsynyt… ja uupunut, kuten aiemmin kirjoitin. Jo keväällä fyysinen kehoni pisti hanttiin ja luulin jo olevani luulosairas (kerroinkin silloin fyysistä oireistani täällä blogissa). Kuittasin kaiken ylösnousemusoireiksi, mikä varmasti piti paikkansa, mutta ei ollutkaan koko totuus. Yksi suurimpia syitä oireisiini oli kuitenkin stressi. Yritin pysähtyä siinä onnistumatta. Loppukeväästä oloni oli jo sietämätön ja taistelin päivittäin paniikkihäiriötä vastaan. Kesä toi hieman helpotusta, kun annoin itselleni hetkeksi luvan keskittyä VAIN työntekoon ja siirsin kaikki kirjalliset koulutyöt taka-alalle. Ne kolkuttivat takaraivossa jyskyttäen tietoisen mielen ovia taukoamatta, mutta kolkutus tuntui vain vaimeana taustahälynä. Oli minulla pieni kesälomakin loppukesästä, mutta en osannut enää rentoutua. Sitten seurasikin viimeinen työharjoittelu lastenosastolla, joka tempaisi minut jälleen päistikkaa kohti omia syvimpiä pelkojani. 

Harjoittelun jälkeen sain muutaman viikon hengähdystauon ennen töiden alkua ja tajusin miten V-Ä-S-Y-N-Y-T olenkaan!! Huolestuin, kun en kyennyt yhtyä ystävieni iloon täydestä sydämestä ja riemuita heidän menestyksestään, joten kuvittelin vain olevani paha kateellinen ihminen. Ulkoisesti olin terve kolmekymppinen nainen, mutta sisäisesti tunsin olevani sata vuotias väsytetty ihmisraunio. Koitin tsempata, näyttää ulospäin jaksavani. Ihmiset kysyivät mitä kuuluu ja minä vastasin asiaankuuluvasti voivani hyvin. En kehdannut tunnustaa edes itselleni väsymyksen todellista määrää, sillä silloin olisin tuntenut ikään kuin häviäväni taistelun. Olisin joutunut myöntämään ”tappioni”. Ikuisuuksiin emme voi paeta totuutta, joskus sen on tultava ilmi. Minä ymmärsin totuuden vihdoin eilen (maanantaina). 

Sunnuntai-iltana itkin itseni uneen. Olin pyytänyt ystäviltäni ryhmäenergiahoidon (kaukona) ja eräs heistä kertoi saaneensa kauniin näyn, jossa makaan sikiöasennossa suojelusenkelin sylissä, sieluni ollessa vieressä. Näyssä olin aivan loppu, totaalisen levon tarpeessa, mutta valtavan rakkauden ympäröimänä. Jokainen soluni on jo pitkään suorastaan ”huutanut” lepoa kivun muodossa. Fyysinen kehoni on ollut aivan ylivirittyneessä tilassa. Olen kärsinyt univaikeuksista: nukahtaminen on ollut vaikeaa tekemättömien töiden vaivatessa päivätietoisuuttani, olen heräillyt keskellä yötä, nähnyt painajaisia etc. Päivisin olen ollut väsynyt, juonut paljon kahvia, syönyt makeaa, lihonut useita kiloja, saanut raivokohtauksia, unohdellut sovittuja asioita, tuntenut syvää riittämättömyyttä… lista on loputon! Päästin asiat todella näin pitkälle, ennen kuin OIKEASTI uskalsin myöntää olevani täysin loppuun palanut! 

Eilen aamulla yritin lähteä töihin, heräsin kuudelta aamulla ja laitoin itseni lähtövalmiiksi, kunnes aamupala pöydässä aloin taas itkeä: EN JAKSA!! Pelkkä ajatus lääkäriin menosta ja sairasloman pyytämisestä tuntui niin helpottavalta, että aloin itkeä. Niinpä soitin töihin olevani sairas ja varasin ajan lääkärille. Lääkärin vastaanotolla itkin koko puolituntisen ja vuodatin pahaa oloani. Sain viikon sairasloman sekä reseptit uni- ja masennuslääkkeille. En ole vielä ottanut kumpiakaan. Mutta olen levännyt. Eilispäivä meni levätessä… kävin minä sentään illalla lenkillä mieheni kanssa, sillä kehoni tarvitsi happea. Keskustelin puhelimessa ystäväni kanssa, joka on myös kokenut burn outin. Se auttoi. Päätin vain hyväksyä tilanteeni. Muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan enää ole! Vastaan pyristely vain pahentaisi tilannetta entisestään. Juuri nyt en pysty edes miettimään koulutehtäviä, sillä tunnen suorastaan fyysistä kuvotusta. Juuri nyt kukaan ei vaadi minulta mitään ja mikä tärkeintä: en vaadi itseltäni MITÄÄN! Minun ei tarvitse miellyttää ketään, edes itseäni. Minun ei tarvitse olla ulospäin kiltti tyttö ja samalla muurin takana orjuuttaa itseäni julmasti. Minä saan olla vain MINÄ. 

En juokse enää itseäni karkuun samalla yrittäen löytää vinkkejä itsestäni jostakin ulkopuoleltani. En yritä väkisin kuulua johonkin joukkoon vain tunteakseni taas kadonneen yhteenkuuluvuuden tunteen. En etsi enää vapautta riippuvuuksistani. Annan fyysiselle keholleni rauhan. Annan hermostolleni tilaisuuden rauhoittua.. oppia pois ylivirittyneestä tilasta, puhdistua stressistä. Hiljennän mieleni. Teen vain niitä asioita, joista nautin, vailla suorituksen häivähdystäkään. Tai yhtä hyvin voin olla tekemättä yhtään mitään. Annan itselleni luvan tuntea taas mielihyvää, mutta en etsi sitä väkisin. Olen kiitollinen kaikesta, myös tästä burn outista ja kaikesta siitä mitä se minulle antaa. En syyllistä tai tuomaroi itseäni.

Kaikesta huolimatta olen onnistunut. Minä riitän. Saan todella VAIN OLLA MINÄ. Se on todellista VAPAUTTA.

-Meena

Ps. Kantapää on kova ope, mutta nyt olen sen kautta todella oppinut miten tuhoisaa pitkään jatkunut stressi on ihmiselle. Miten salakavalasti se nakertaa sisältäpäin tehden ihmisen lopulta täysin ontoksi.