Myötätunto, mitä se on? Mitä se oikeastaan tarkoittaa. Miksi
sillä on niin valtavasti merkitystä?
Rakkaani sairastui lopputalvesta, vakavasti, vaarallisesti.
Hän joutui leikkaukseen kärsittyään pitkään kovista kivuista. Kipujen
aiheuttaja selvisi vihdoin ja leikkaus sujui hyvin. Toipuminen ei kuitenkaan
heti ottanut tulta alleen vaan siinä tuli takapakkia. Vietettyään kolkossa sairaalassa
yksin viisi vuorokautta hän pääsi vihdoin kotiin. Nämä viisi pitkää vuorokautta
tuntuivat ikuisuudelta sekä potilaasta itsestään että myös meistä kaikista
perheenjäsenistä. Huoli, ikävä, pelko… kaikki nämä tunteet tulivat tutuksi.
Äkkiä arki muuttui selviytymiskamppailuksi ja kaoottiseksi sekä sisältä että
ulkoa. Lopulta maailma ympärillä tuntui pyörivän niin kovaa, että mistään ei
saanut enää otetta. Elettiin vain hetkessä, päivä kerrallaan, odottaen
käännettä parempaan. Ja tulihan se sieltä, vihdoin.
Ilman myötätuntoisia ihmisiä ympärilläni emme olisi
selvinneet tästä koettelemuksesta. Perheemme ulkopuoliset ihmiset riensivät
apuun vahtimaan lapsia ja hoitamaan kotia, auttamaan meitä täydeksi kaaokseksi
muuttuneessa tilanteessa. He tekivät sen pyyteettä. He olivat turvatyynyinä.
Turvatyynyinä olivat myös ystävät, jotka antoivat muutaman lohdutuksen sanan
hädän hetkellä. Olivat myötätuntoisia, näkivät ja kohtasivat hätämme eivätkä
kääntäneet päätään pois. Se riitti. Se todella lohdutti.
Henkisen ja fyysisen hädän hetkellä maailmankaikkeus tarjoaa
kyllä kaiken avun ja tuen koettelemusten läpikäymiseksi, kunhan vain sallimme
avun tulla ja otamme sen vastaan. Kun itseltä loppuvat voimat ja keinot,
ilmestyvät myötätunnon air bagit kokoamaan kaaokseen joutunutta elämää taas
järjestykseen. Järjestys ei kuitenkaan ole sama kuin ennen kriisiä. Kriisi
muuttaa ihmistä, hajottaa vanhat rakenteet ja kasvattaa uuteen alkuun. Kriisi
yhdistää ihmisiä, jotka ovat ajautuneet liian kauaksi toisistaan.
Sain tuntea, miltä tuntuu omaisen rooli. Kohtaan työssäni
paljon potilaiden omaisia. Työskentelen kuolevien ihmisten parissa, joten sekä
hoitamani potilaat että omaiset ovat keskellä ihmisyyden syvimpiä kriisejä.
Heidän maailmansa on muuttumassa peruuttamattomasti. Silloin tarvitaan myötätuntoa, vahvaa
läsnäoloa ja ennen kaikkea uskallusta nähdä ja kohdata toisen ihmisen hätä.
Silloin ei tarvita korulauseita, kliseitä, sen koommin kuin väkinäistä
lohdutusta. Silloin vierelle tarvitaan toinen inhimillinen ihminen
turvatyynyksi.
Omaiset ovat usein hädissään, koska läheisen ihmisen
kärsimyksen näkeminen järkyttää mieltä ja perusturvallisuutta. Sydän vuotaa
verta. ”Voi kumpa voisin ottaa edes puolet hänen tuskastaan. Kumpa meillä olisi
vielä aikaa tehdä ja kokea yhdessä asioita.”
Entä mitä tästä eteenpäin? Jatkuuko elämä ja minkälaisessa
muodossa? Kysymykset ovat sekä konkreettisia että transsendentaalisia.
Olen pistänyt myös merkille, että useimmat omaiset kantavat
myös aivan valtavaa syyllisyyden taakkaa. Olen viime viikkojen aikana käynyt
useita sydäntä riipaisevia keskusteluja ja kuullut monen omaisen kertovan
omista syyllisyyden tunteistaan. Läheisen vakavan sairastumisen myötä huomio
keskitetään potilaaseen ja kaikki muu hylätään taka-alalle. Itselleen ei anneta
lupaa enää nauttia mistään ja äärimmäisyytenä kaikki se, mikä ennen tuotti iloa
ja toimi voimavarana elämässä, hylätään täysin. Näin ei kuitenkaan tulisi olla.
Lopulta seurauksena on burn out, loppuun palaminen. Oma voima luovutetaan
täysin itsensä ulkopuolelle. Niin… tiedän kyllä miltä se tuntuu…! Vastahan olin
itse siinä tilassa. Minulle loppuun palaminen opetti, että itseään ei koskaan tulisi hylätä.
Kuinka voi jaksaa rakastaa ja hoivata toista ihmistä, jos
itse on täysin loppuun ajettu ja kuivaksi imetty. Silloin pelko on ottanut
vallan. Tekojen motiivina toimii pelko ja uhraus, ei suinkaan rakkaus. Pelon
päästyä puikkoihin, ihmisen mieli alkaa järkkyä ja murentua. Toisinaan hiljaa
nakertaen ja toisinaan rytinällä maahan kaataen se näivettää sisältä ja ulkoa.
Kun ihmismieli on pahasti järkkynyt, vaatii sen eheyttäminen suurta työtä sekä
taivasauttajilta että ihmiseltä itseltään. Turvatyynyjä tarvitaan jälleen sekä
maan päällä että taivastasoilla. Silloin, ihmisen omaksi vastuuksi jää pyytää
ja vastaanottaa apua. Jotta apua ”uskaltaa” pyytää, vaatii se ensin nöyrtymistä
ja totuuden tunnustamista: minä tarvitsen apua, en selviä tästä yksin. Eikä
kenenkään lopulta tarvitse koskaan selviytyä elämässä yksin. Apu on aina vain
aikomuksen päässä… joskus pelkkä aikomus pyytää apua riittää universumille
ratsujoukkojen lähettämistä varten. Avun pyytäminen tilanteessa, jossa omat
voimavarat eivät riitä, on vastuullinen teko. Avun määrää tai tapaa ei
kuitenkaan kannata sen koommin määritellä, sillä jo se rajaa avun
vastaanottamista. Apu voi joskus tulla yllättävältäkin taholta. Vilpittömän
avun tunnistaa rakkauden ja myötätunnon energiasta. Toisinaan pysähdyn itse
miettimään, onko apuni vilpitöntä vai autanko esimerkiksi velvollisuuden- tai
syyllisyydentunnosta. Perustuuko avunantoni pelkoon vai säilytänkö auttaessani
täysin oman voimani..? Entä annanko autettavan säilyttää oman voimansa ja ennen
kaikkea lopullisen vastuunsa, vapaan tahtonsa..?
Sairaus, oli se sitten lääketieteen luokittelussa fyysinen
tai psyykkinen on kuitenkin aina paljon enemmän kuin pelkkä diagnoosi. Sairaus
ja erityisesti kuolemaan johtava sairaus koskettaa sairastunutta hyvin
kokonaisvaltaisesti ja monella tasolla, mutta ei jätä kylmäksi myöskään lähipiiriä. Ilmassa
vilisee paljon kysymyksiä, mutta harvoin näkökyky yltää vastauksiin asti.
Elämän mittasuhteet romuttuvat, minäkuva muuttuu, luottamus katoaa… tulevaisuus
onkin täynnä epävarmuutta. Toivoa ei silti koskaan pidä menettää.
Katsottuani pari kuukautta elämää keskellä surua ja
kuolemaa, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että rakkaus kantaa. Rakkaus on
suurin pääoma ihmiselämässä. Katselen fyysistä materiaa ja pohdin, minkä
merkityksen olenkaan sille antanut. Tottakai olen erittäin kiitollinen
kauniista kodista ja tarpeellisista arkea helpottavista tavaroista. Silti,
mitään niistä en saa täältä lopulta mukaani, EN MITÄÄN. En edes hiuskarvaa.
Mutta… oma voimani… se seuraa minua myös rajan tuolle puolen. Henkinen pääomani
on paras sijoituskohteeni, joka kertyy voimavaraksi sieluni matkalle. Henkistä
pääomaa kartuttavat kaikki kokemukset ja oppiläksyt, joiden takaa tunnistan
rakkauden energian. Toisin sanoen: lopulta aivan kaikki! Kysymys on vain
näkökyvystä: näenkö rakkauden vai samaistunko pelkoihini?
Rakkaus on runsaus ja rikkaus, jota riittää kaikille
loputtomasti. Lopulta merkitystä on vain sillä, kuinka paljon rakastan. Myötätunto on rakkautta, puhdasta rakkautta.
-Meena
