maanantai 18. marraskuuta 2013

Pandemia nimeltä Riittämättömyys

Olen viime aikoina tehnyt havaintoja erittäin vakavasta taudista. Sairaus vaivaa ihmisiä ympäri maapallon, se nakertaa ihmistä rotan lailla. Se aiheuttaa vakavia oireita: itsetunto-ongelmia, toisten liiallista miellyttämistä, luovuttamista, kateutta, katkeruutta, voimattomuutta, huomionhakua, vastuuttomuutta... Taudin nimi on Sisäinen Riittämättömyyden Tunne. 
Tunnistatko oireet itsessäsi? Yrität ja yrität suorittaa jonkun asian tai velvollisuuden hampaat irvessä, ponnistelet ja pinnistelet, mutta silti et koskaan kykene olemaan täysin tyytyväinen itseesi tai vilpittömän kiitollinen itsellesi.. aina joku muu osaa paremmin ja saa kaiken näyttämään paljon helpommalta. Kilpailua, vertailua. Miksi minä en jaksa? Miksi minulla on näin vaikeaa samaan aikaan kun tuo toinen surffailee kevyesti elämän aallokossa? Miksi kukaan ei arvosta minua ja tekemisiäni? Selittämättömiä kiukunpuuskia.
Myönnän itsekin olevani taudin kantaja. Tunnustan täysin itsekin sairastuneeni tuohon vakavaan sairauteen, joka pandemian lailla kalvaa ihmiskuntaa. Itsessäni sen oireet ilmenevät helposti suorittavana asenteena sekä kateuden piikikkäinä pistoksina. Yhtä kaikki... silkkaa mielen harhaa on tämäkin tauti. 
Todennäköisesti tauti alkaa jo varhaisesta lapsuudesta ja säilyy viruksen lailla piilevänä tunnekehon uumenissa syvällä ja tiedostamattomana vaikuttaen alitajunnan kautta uskomuksiimme läpi elämän. Tautia vastaan taistelu on turhaa, sillä vastaanpyristely vain lisää sen voimaa meissä. Huojentava uutinen on kuitenkin, että tautiin on olemassa lääke, oikeammin sanottuna vasta-aine!! Vasta-aine on rakkaus. Miksi näin? Siksi, että tämäkin tauti saa alkunsa pelosta. Pelon vastakohta on rakkaus. Rakkaus voittaa AINA pelon.
Tauti on voitettavissa itsensä arvostamisella, kunnioittamisella, kiitollisuudella ja ennen kaikkea rakastamisella. Paranemisprosessi saattaa olla hidas, mutta tärkeää on kohdata sen aiheuttamat haitalliset oireet, sillä ilman niiden tunnustamista ja tunnistamista itsessään, ei vasta-aine pääse vaikuttamaan tehokkaasti.  Kun balsamia laitetaan suoraan haavoihin, ne paranevat nopeammin ;).
Avain mielen syövereihin löytyy antautumalla. Antautuminen vaatii nöyryyttä, egon nöyrtymistä. On uskallettava antautua rakastamaan itseään ehdoitta. Tämä on ihmismielen suurimpia haasteita. Saattaa kuulostaa liian yksinkertaiselta, mutta onkin lopulta helpommin sanottu kuin tehty. Avain tietoisuuden laajenemiseen on rakkaus. On uskallettava heittäytyä rakkauden syliin, etsittävä oma voima ja otettava se käyttöön. On uskallettava ottaa vastuu valinnoistaan ja uskallettava myöntää olevansa itse kaiken oman kärsimyksen aiheuttaja. Kukaan tai mikään ulkopuolinen ei saa meitä sairastumaan, sairastutamme itse itsemme sekä fyysisesti että psyykkisesti omilla uskomuksillamme. Vaikea pala mielelle nieltäväksi... myönnän!! 
Rakkaus on kuitenkin yksi ja ainoa lääke kaikkiin sairauksiin. Lopulta huomaamme, että jokainen diagnoosi onkin harhaa.. emme koskaan olleetkaan köyhiä ja kipeitä vaan ainoastaan mielemme on uskotellut meidän olevan hauraita ja haavoittuvaisia. Olemme antaneet pelolle ylivallan, mutta se on helposti voitettavissa. 
Rakkaus voittaa aina pelon. Rakkauden eteen ei tarvitse edes taistella, ei etsiä liioin, riittää että luovuttaa sille läsnäolon. Rakkaus pääsee ilmenemään täydellisen läsnäolon kautta. Jos murehdimme tulevaa tai märehdimme eilistä, emme ole läsnä tässä hetkessä. Tämä hetki on kuitenkin ainoa, joka meillä todellisuudessa on. Olemalla läsnä vain tässä ja nyt pysymme terveinä. Rakkaudellinen läsnäolo on voimakkain puolustuskeinomme kaikkia pelkoon perustuvia tauteja vastaan. 
Meidän tulee ennen kaikkea rakastaa itseämme ehdoitta. Jokaisena hetkenä. Arvostaa valintojamme, johtivat ne mihin lopputulokseen tahansa. Lopulta kaikki on täydellistä.
Sinä riität!! Minä riitän. Olemme täydellisiä juuri näin, olemalla oma itsemme, antautumalla rakkauden voimalle, antamalla sen vaikuttaa kauttamme...




-Meena


ps. tämä kirjoitus tuli osittain kanavoituna oppailtani.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Läsnäolon voima


Takanani on viisi intensiivistä viikkoa työharjoittelussa. Jälkeenpäin on helppo nähdä, kuinka tarkoituksella minut johdettiin juuri tuolle tietylle osastolle. Yli kaksi vuotta olen kohdannut pelkojani ja varjojani erilaisten sisäisten haasteiden kautta. Olen kieriskellyt pitkin pohjamutia ja noussut jälleen jaloilleni, kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa minulle haluttiin kuitenkin näyttää erilainen tapa oppia. Oppiminen ja itseensä sukeltaminen voi nähkääs tapahtua myös ilon kautta, ei aina itkun ja hammasten kiristelyn.
Ensimmäiset kaksi viikkoa olin todella varpaillani. Jännitin aivan hirveästi koko ajan, kaikkea muuta paitsi ihmisten (potilaiden) kohtaamista. Olin kirurgisella osastolla ja kirurgisen potilaan hoitotyö oli minulle uutta, siksi oloni oli aluksi erittäin epävarma. Vanha tuttu paniikkihäiriökään ei ollut kaukana ajoittain. Olin silti innostunut oppimaan uutta ja sain jo ensimmäisistä päivistä lähtien paljon kehuja sekä ohjaajaltani että potilailta valmiuksistani. Kun osasto alkoi tulla tutummaksi ja työt vähitellen sujua, rentouduin. Huomasin, miten nopeasti omaksunkaan uusia juttuja. Huomasin, että vaikka opin helposti uudet kädentaidot, on vahvuuteni silti enemmän vuorovaikutuksen puolella. Potilaat olivat enimmäkseen naisia ja suurin osa saaneet hiljattain tietää sairastavansa syöpää, joka koskettaa naiseuden herkimpiä alueita. Siitä syystä heitä tuli käsitellä silkkihansikkain... ja sellaiset minulla on käsissä jo valmiiksi! Huomasin nauttivani ihmisten tukemisesta, huomioimisesta... 
Sattuipa vielä niin ihanasti, että oma ohjaajani oli aivan valtavan kannustava ja herttainen ihminen. Arvomaailmamme oli todella samankaltainen. Aivan viimesinä päivinä päästiin jopa keskustelemaan 'henkeviä' ja hän kyseli minulta paljon henkimaailmasta yms. Yhteys välillämme oli vahva, eikä sitä häirinnyt edes ohjaaja-oppilas-suhde tai roolit! Olimme 'kollegoja' vaikka minä en vielä valmis sairaanhoitaja olekaan ;). 
Ohjaajani opetti minulle jotain hyvin arvokasta: kehumisen mahdin! Hän nimittäin jaksoi päivittäin kehua minua aina kun onnistuin jossakin. Kehuminen oli hyvin luonnollista, eikä siinä tuntunut minkäänlaista teeskentelyä, vaan hän oli aidosti kannustava. Useita kertoja myös monet muut työyhteisön jäsenet kehuivat minua milloin mistäkin. Itse olin aivan häkeltynyt!! En varsinaisesti tuntenut tekeväni mitään 'erityistä'.. kunhan olin läsnä ja aito oma itseni. Nyt on vihdoin minunkin tullut aika opetella ottamaan kehuja vastaan ja antaa myös itselleni kiitosta!! Turhaan olen itseäni soimannut ja liikoja vaatinut. Aivan suotta olen pitänyt itseäni huonompana kuin muut. Minulla ei ole mitään syytä enää olla niin ankara itselleni ja joustamaton itseäni kohtaan. Ymmärsin, että alkujännitys ja epämukavuus johtui ainoastaan omasta asenteestani.. en ole koskaan luottanut itseeni enkä kehooni.. Nyt on korkea aika opetella luottamaan. Sillä tavoin pääsen yhä paremmin käsiksi omaan voimaani. Luottamalla itseeni pystyn toimimaan yhä syvemmällä tasolla myös muiden hyväksi ja avuksi. 
Kaikista tärkein työharjoitteluni aikana oivaltamani asia oli kuitenkin läsnäolon voima. Se, kuinka olemalla läsnä, rakkaus pääsee täysivaltaisesti vaikuttamaan kauttani. Tämä todella näkyy myös ulospäin. Sain niin valtavan upeita palautteita suoraan potilailta, että mikään ei ole lopulta merkityksellisempää. Ihmiset todella vaistoavat läsnäolon ja uskaltavat silloin paljastaa todelliset tunteensa. Koska olen uskaltanut kohdata omia pelkojani, uskallan myös kohdata ja sanoittaa niitä toisille. Silloin voin antautua kuuleviksi korviksi ja tukevaksi olkapääksi. Silloin voin olla aidosti myötätuntoinen. Herkkyys on valtava voimavara. Ihmismieli on liian kauan uskotellut kovuuden voittavan, mutta todellisuudessa herkkyys on ominaisuus, joka johdattaa meidät kauneuden ja rakkauden luo. Kovuus ajaa meidät lopulta päin omia muurejamme. 
Jokaisen ihmisen sisällä asuu herkkyys.. kaikki ovat saaneet sen syntymälahjana, mutta kovuuden harha on saanut meidät pelkäämään tuota ominaisuutta itsessämme. Lapset ovat luonnostaan herkkiä. Mieli ja ego ei kuitenkaan siedä herkkyyttä, sillä se tarkoittaa antautumista hetkeen. Herkistyessään tunteet purkautuvat autenttisina, eikä meistä valtaosaa ole kehotettu näyttämään tunteita avoimesti. Mieli yrittää keinolla millä hyvänsä säilyttää kovuuden muureja ympärillään, jottei sen tarvitsisi joutua kasvokkain herkkyyden kanssa. Pelot kovettavat ihmisen. Tarvitaan rakkautta sulattamaan kovuuden muurit. Vain rakkaus voi sen tehdä ja vieläpä hyvin helposti, jos vain sallimme.
Läsnäoloon tarvitaan herkkyyttä. Luojan rakkaus toimii juuri herkkyyden kautta. Ilman herkistymistä elämälle, rakkaus ei pääse virtaamaan lävitsemme. Lopulta emme tarvitse muurin muuria herkkyytemme suojaksi. Emme, vaikka meidät on lapsesta asti opetettu mitätöimään oma herkkyytemme ja kannustettu 'pärjäämään' ulkoisten suoritusten avulla. 
Toivottavasti saatte kiinni tästä oivalluksestani :). Viiden viikon työharjoitteluni kirurgisella osastolla toi minulle jotain paljon suurempaa, kuin etukäteen uskalsin edes aavistella!! 
Ohjaajani osoittautui lopulta vanhaksi ystäväksi entisestä elämästä ja sain ihanalla tavalla, ilon kautta oppimalla vahvistusta omille vahvuuksilleni. Luotan jälleen sisäisiin työkaluihini. Oivalsin, että opin kyllä tekniset temput nopeasti, mutta sitä tärkeintä 'temppua', aitoa kohtaamista ja läsnäoloa minun on erityisesti vaalittava. Sen mahti ylittää lopulta kaiken muun. 
Kiitollisena jatkan opintojani... sain jälleen vahvistusta, että kutsumus kantaa! Kun annan itselleni luvan tehdä työtäni sydämmellä, se näkyy aitona läsnäolona. Juuri näin haluan elää ja toimia!! 

-Meena


sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Temppelissä


Antaudun. En enää pyristele vastaan. Minä vain olen. Minä Olen. Olen tässä. Otan vastaan. Paleltaa, väreet kulkevat läpi kehon. Merkki korkeavärähteisestä energiasta. Energia kulkee lävitseni kaikissa sateenkaaren väreissä, sekä sellaisissa, joita ihmismieleni ei tunnista. Värejä, joita ei ole olemassa ihmissilmälle. Kummallisia ja kauniita. Häikäiseviä ja kirkkaita. Sulaudun niiden virtaan. Valtava määrä valo-olentoja on kokoontunut ympärilleni. Itken niin, että happi meinaa loppua. Iso tuska irtoaa sydämestäni ja rintaa puristaa. Lonkkia särkee. Itken silmäni turvoksiin. Joka puolella tuikkii valopalloja, enkeleitä. Edelleen minä vain olen enkä vastustele yhtään. Nyt annan kaiken menneen tuskan nousta sisältäni Valoon. Kaikki kuona sisältäni saa luvan paljastua. Tunnen kuinka täytyn jälleen uudenlaisesta raikkaasta energiasta. Jotain hyvin kirkasta ja kuulastaa virtaa lävitseni.

Näen itseni alttarilla. Olen käynyt täällä ennenkin, tunnistan paikan. Kyseessä on enkelten temppeli. Jossain hyvin korkeassa ulottuvuudessa. Minut vietiin tänne samaan temppeliin muutama kuukausi sitten hieman ennen Tammisaaren enkeliretriittiä. Temppelin keskellä on jonkinlainen suihkulähde. Suihkulähteestä virtaa valoa. Minua kehoitetaan pesemään kasvoni siinä. Pesen kasvoni tuolla nestemäisellä valolla. Ylleni puetaan kaunis kimalteleva viitta. Sitten minua lähdetään hellävaroen taluttamaan kohti alttaria, Jumalan alttaria. Temppelin katto on niin korkealla, etten näe sitä. Ympärilläni olevat kristalliset pylväät jatkuvat kauas korkeuksiin. Ymmärrän äkkiä, että ihmisten rakentamat kirkot mukailevat juuri tällaisia enkelten temppeleitä, Jumalan huoneita. Tunnen Hänen läsnäolonsa. Hän on niin lähellä että sydämestäni lähtee suorastaan kipunoita. Ääretön rakkaus on läsnä. Astelen alttarin eteen. Alttari on pelkkää Valoa. Siinä Hän on. Minun Isäni, minun Äitini, minun Luojani. Tunnen itseni hyvin pieneksi lapseksi. Tunnen itseni niin rakastetuksi, että jalkani sulavat hyytelöksi. Polvistun. Syvä nöyryys täyttää sydämeni. Ymmärrän, ettei mikään ole merkityksellisempää. On vain rakkaus. Rakkaus on ainut totuus. Saan siunauksia osakseni. En oikein ymmärrä mitä se tarkoittaa konkreettisesti, mutta tunnen rakkauden Voiman. Tuo Voima olkoon polttoaineeni. Rakkaus olkoon ainoa totuuteni. Olen tässä, olen rakkaus.


perjantai 18. lokakuuta 2013

Vaikeneminen on kultaa


Vaikeneminen on kultaa, sanotaan. Mutta miksi? Miten erotella tilanteet, jolloin voin ilmaista rohkeasti oman totuuteni niistä tilanteista, jolloin vaikeneminen on viisaampi vaihtoehto? Vastaus sinänsä on yksinkertainen: sydämen totuuden ilmaiseminen on aina turvallista, pelkän mielen mielipiteen ilmaisu ei välttämättä rakenna rauhan temppeliä ympärillemme. Niin, tässäkin tunteet viitoittavat tieni! Voinko ilmaista itseäni ääneen rakentavasti ja rauhan tilasta vai koenko vastustamatonta tarvetta puuttua asioihin omalla 'totuudellani'? Mieli askartelee helposti omia valheellisiakin totuuksia pitäen niitä ainoina oikeina. Sydän sen sijaan ymmärtää totuuden yksinkertaisuuden. Jos jokin asia tuntuu monimutkaiselta, on silloin kyse mielen askarteluista... jos taas kaikki näyttää ja tuntuu selkeältä, sydämen ääni kertoo kaiken takana olevasta suuremmasta totuudesta. Tuohon totuuteen voimme luottaa. 
Kaikki ristiriidat asuvat omassa mielessämme. Jos koemme maailman olevan epäreilu tai epäoikeudenmukainen, heijastamme kaikkeen vain omaa sisäistä epävarmuuttamme. Näin yksinkertaista kaikki todella on. Todellisuudessa henkisten lakien mukaan vedämme vain puoleemme niitä tapahtumia ja kokemuksia, joiden kanssa resonoimme sisäisesti. Energia todella menee sinne, minne huomiomme kiinnittyy. 
Tästä syystä taivaalliset auttajamme, enkelimme, mestarit ja valo-olennot kannustavat meitä lakkaamatta etsimään sisäisen rauhan tilan, keskuksemme. Sisäinen rauhan tila löytyy sydämen kautta, ei mielen avulla. Matka päästä (aivoista, ajatuksista) rintakehälle (sydämeen, rakkauden keskukseen) on elämämme pisin matka. Voimme juosta satoja kilometreja, saavuttaa valtavan omaisuuden, suorittaa ulkoisesti hienoja puitteita, mutta jos meiltä puuttuu rakkaus, mikään maallinen mammona ei tyydytä sisäistä rakkauden kaipuuta. Tällöin tuntuu ettei "mikään riitä". Tietynlainen tyhjyys on läsnä. Elämän todellinen merkitys jää silloin pimentoon. Emme pääse totuuden jäljille sitä kautta vaikka etsisimme maailman ääriin asti. Mieli ei yksinään löydä totuutta. Se tarvitsee sydämen apua. 
Sydämen äänen kuuleminen vaatii hiljentymistä. Tästä syystä vaikeneminen on kultaa. Meidän on vaiennettava mielen möly, jotta saavutamme rauhan, totuuden ja lopulta rakkauden. 
Olen monesti ihmetellyt, miksi enkelit ovat silloin hiljaa kun itse olen solmussa. Huudan avunpyyntöni kohti taivaita, mutta mitään näkyvää ei tapahdu. Suuri yksinäisyys ja avuttomuus valtaa mielen. 
Juuri noina 'pimeinä' ja varjoisina hetkinä meidän tehtävämme on antautua. Salaisuus on mielen nöyrtyminen ja yhdistyminen sydämen totuuteen. Niin kauan kuin mieli ja sydän eivät tee ikäänkuin yhteistyötä, tunnemme erillisyyttä. Erillisyydestä käsin tunnemme pelkoa. Saatamme pelätä mitä tahansa ulkoista tai sisäistä asiaa. Peloillakin on silti iso palvelutehtävä sielumme matkalla. Viha, raivo, mustasukkaisuus, kateus, kauna jne ovat pelon erilaisia ilmentymiä. Nämä tunteet viitoittavat kuitenkin tien totuuden luokse. Kysymys kuuluukin: uskallammeko luopua niistä??
Pelot näyttäytyvät minulle harmaina tai mustina 'palloina' chakrajärjestelmässä tai ihmisen aurassa. 
Olen itse elämäni aikana pelännyt lukemattomia kertoja ja oikeastaan aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tiedän siis miltä tuntuu pelätä! 
Olen myös tuntenut suurta rakkautta. Aivan käsittämätöntä rauhaa ja hiljaisuutta, valtavaa mykistävää kauneutta. Sydämen nöyryyttä. Saanut ihania maistiaisia siitä, miltä tuntuu elää tuossa uskomattomassa tilassa. Olen varma, että jonain päivänä, jos en tässä elämässä niin sitten seuraavissa ;) voin elää ihmisyyttä suuresta rakkaudesta käsin. 

Juuri nyt opettelen luottamaan itseeni. Kaikilla tasoilla, missä ikinä olenkin. Mieleni on yhä toisinaan hyvin epävarma omasta selviytymiskyvystään. Sydämessäni tiedän, että pärjään hienosti, aina ja kaikkialla. Minun on vain uskallettava luopua ankaruudesta itseäni kohtaan. Epävarmuuden iskiessä pyrin palauttamaan itseni takaisin keskukseeni. Aina se ei ole kovin helppoa, mutta onnistumisen riemu on valtava! 
Juuri nyt opettelen myös vaikenemista. Se tuntuu olevan hiukan haastavaa tällaiselle hölösuulle. Olen kuitenkin päässyyt jyvälle, että juuri epävarmuus laittaa minut selittelemään kaikenlaista. Kun koen tarvetta selitellä tekemisiäni, mielipiteitäni tms niin juuri silloin mieleni askartelee yksinään. Tällöin minun tulee vain pysähtyä. Kenelle minä todellisuudessa koen tarvetta selitellä? Toisille ihmisille vai omalle itselleni..?! 
Sydän ei selityksiä kaipaile, se ymmärtää jo pelkästä hiljaisuudesta tai pienestä eleestä. Totuutta ei tarvitse koskaan selitellä. Se vain on. Rakkaus on lopulta ainut totuus. 


-Meena 


sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Kohtaaminen Äiti Amman kanssa


(Kuva on tekijänoikeuksien vuoksi otettu kännykällä, siksi huono laatu..)

Tapasin eilen ensimmäistä kertaa Äiti Amman Vantaalla. Kohtaaminen oli niitä asioita elämässäni, joiden todellisen merkityksen ymmärrän varmasti paljon myöhemmin. Onneksi kaikkea ei tarvitse ymmärtää, ei ainakaan järjen tasolla mitenkään ;) riittää että sydän ymmärtää ja aistii kaiken olennaisen. 
Jo tilaisuuteen lähteminen opetti minulle paljon. Paria päivää aikaisemmin aloin tuntea sisimmässä ääretöntä pehmeyttä, sellaista energiaa, jota en aiemmin ole näin voimakkaasti aistinut. Näin Äiti Amma tuli auraani, kuuli sisäisen kutsuni, jota en ymmärtänyt edes lähettäneeni. Kaikki edellisviikkojen tapahtumat alkoivat saada merkityksen. Kaikki ne tapahtumat, jotka johtivat irtipäästämisiin eri tasoilla ja ulottuvuuksissa (fyysisessä, psyykkisessä, emotionaalisessa jne.) olivat tarpeellisia, jotta pystyisin todella tuntemaan Jumalallista äidillistä myötätuntoista rakkautta, jonka ilmentymä Äiti Amma on. Tein tilaa itsessäni ja elämässäni, jotta rakkaudella on pinta-alaa koskettaa minua. 
Olin ensin lähdössä tilaisuuteen aivan nurinkurisella asenteella: nopea pyrähdys, halaus ja kotiin. Mutta vähämpä tiesin, miten Amman luokse mennään :D. 
Amma itse opettaa ihmisiä olemaan myötätuntoisia, nöyriä, armollisia, kärsivällisiä, kunnioittavia ja palvelualttiita. Hän todella elää kuten opettaa: täysin läsnä hetkessä palvellen pyyteettömästi ihmiskuntaa yli uskonto- ja maarajojen. Hän rakastaa jokaista kohtaamaansa ihmistä ja olentoa juuri sellaisenaan, ilman oletuksia vastalahjoista tai -palveluksista. Äiti Amma istuu tuntikausia halaamassa ihmisiä ympäri maailmaa hymyillen jokaiselle iloisesti, kuunnellen ihmisten murheita ja lohduttaen surevia. Ei sellaista myötätuntoa pysty ymmärtämään järjellä ei ollenkaan. Järjellä on loppuen lopuksi hyvin vähän tekemistä näiden asioiden kanssa. Rakkautta vain ei voi järkeillä, se täytyy tuntea!!!
Minulle Amman tapaaminen toi juuri yllämainitsemia asioita:
Kärsivällisyys: jo pelkästään kahdeksan tunnin odotusaika vaati kärsivällisyyttä, mutta suureksi ihmeekseni kertaakaan en tuntenut edes hermostuvani, vaan jo Amman energioissa oleminen toi tätä jumalallista hyvettä olemukseeni. 
Nöyryys: tilaisuuteen lähteminen opetti nöyryyttä.. kun vaihdoin asennetta, alkoivat asiat järjestyä. Tämä tilaisuus on kaikkea muuta kuin suorittamista varten. Halaamaan on lähdettävä nöyrtyen korkeimman tahtoon, antautuen rakkaudelle, ottaen nöyrästi vastaan sen, mikä on tarkoitettu. 
Myötätunto: Amman katselu, hänen energioidensa aistiminen avaa sydäntä myötätunnolle. Ihmiset itkivät ja nauroivat sen voimasta. Voiko suurempaa voimaa olla? Mikä muu saa ihmisten mielen muurit sulamaan, olemuksen avautumaan ja hyvän tahdon heräämään? Myötätunto on jumalallinen Voima meissä kaikissa, miksi emme käyttäisi sitä enemmän :))). 
Armollisuus: Jumala on armo. Meissä asuu Jumala. Miksi emme olisi armollisia itsellemme ja toisillemme...
Kunnioitus: Amman viesti meille kaikille oli "kunnioittakaa toisianne". Kaikki epäsopu ja eripurat johtuvat kunnioituksen ja rakkauden puutteesta, jota koemme silloin kun emme ole yhteydessä todelliseen Itseemme. 
Palvelualttius: tästä lähin kysyn aina muita auttaessani "miten voin palvella?". Kun haluan vilpittömästi palvella, ei egolla ole sijaa vaatia tai olettaa mitään vastalahjaksi. Tällöin rakkaus virtaa puhtaasti ja loputtomasti Lähteestä. Rakkaus tuo täyden tietoisuuden. 

Kello oli jo 01:25, varhainen lokakuinen sunnuntai aamu, kun pääsin Äiti Amman syliin. En olisi tahtonut lähteä siitä...  olisin vain halunnut jäädä!! Hän kuiski pitkät pätkät korvaani jotain kielellä, jota en ymmärtänyt. Sydän ymmärsi kyllä mistä on kyse, energiat eivät valehtele. Jotain niin kaunista ja pyyteetöntä on vaikea vastustaa. Kun pienen ikuisuuden jälkeen nousin seisomaan ja hymyilin Äiti Ammalle, hän katsoi minua niin lempeästi täynnä rakkautta. Kävelin kuin humalassa lavalta pois... suupieleni taipuivat hölmönkuriseen virneeseen... suorastaan leijuin hallin läpi jalkoja tuntematta. Sydänkeskuksessa tuntui kuin suihkulähde pulputtaisi rakkauden ikuista nektaria. Suloinen pehmeys tuntuu yhä aurassani. Olemukseni on täynnä tuota äidillistä pehmeyttä ja lämpöä. 

Niin kaunista!!! 

-Meena


ps. Lisää Äiti Ammasta voit lukea täältä.


torstai 3. lokakuuta 2013

Tee tilaa, älä täytä sitä!

”Tee tilaa, älä täytä sitä!” Siinä tämänpäiväinen oivallukseni.
Olen jo pitkään ihmetellyt omituista motivaatiopulaa ja ahdistusta kaikkeen, etenkin kouluhommiin. Arki on tuntunut ajoittain sakealta puurolta ja vuorokauden tunnit ovat loppuneet joka päivä liian lyhyeen. Yleisimpiä itselleni esittämiä kysymyksiä viimeisen vuoden ajalta: miten minä ehdin..? millä ajalla minä..? koskakohan tulee aikaa tehdä sitä ja tätä..? Epätoivoista roikkumista arjen oravanpyörässä. Säntäilyä sinne tänne. Tukkaputkella höyryveturin lailla paahtamista. Ei ihme että kaikesta on kadonnut vähitellen ilo ja motivaatio!! Ajoittain olen saanut ihania pysähdyksen hetkiä, mutta sitten taas juna on vienyt mennessään ja energiani ovat levinneet joka suuntaan.
Tällä viikolla olen tietoisesti pysäyttänyt sisäisen höyryveturin. Erinäisten tapahtumien kautta minut oikeastaan pysäytettiin enkeleiden ja oppaideni toimesta, jotta minulle jäisi enemmän tilaa oivaltaa. Pitkäaikainen haaveeni on kirjoittaa kirja, mutta tähän asti olen ihmetellyt millä ihmeen ajalla tekisin moisen urotyön? Kirjallisia kouluhommiakin piisaa vaikka lampaat söisivät! Ja niiden kirjoittamisen päälle aloittaisin jonkun pitkäaikaisen ja keskittymistä vaativan projektin? Huh, utopinen haave?!
Minulla on aina ollut ihmeellinen pakkomielle täyttää tyhjä tila. Tämä uskomus kumpuaa todennäköisesti jostain varhaislapsuudesta, että koen velvollisuutta hoitaa erilaisia asioita ja huolehtia muiden tarpeista. Esimerkkinä: opettaja kysyy luokassa kommentteja tms. niin lopulta koen velvollisuutta rikkoa hiljaisuuden: jos kukaan muu ei uskalla niin kai minä sitten..! Tai jos kalenterissa on tyhjä aukko niin tekemistähän siihen on keksittävä. Kotona on vaikea asettua aloilleen (paitsi tietokoneelle) ja vain nauttia hiljaisuudesta. Monta keskeneräistä käsityöprojektia ja iso tukku uusia ideoita pää täynnä, mitä voisin tehdä sitten-kun-ehdin. Jaapa jaa ;). Pelkkä ajatuskin hengästyttää!
Vaan tällä viikolla olen tietoisesti asettunut aloilleni. Opetellut vain olemaan. Minulla on ’sattumalta’ etäviikko koulusta ja työharjoittelukin alkaa vasta ensi viikolla. Käytännössä olen siis päivisin ollut vapaa kuin taivaan lintu. Alkuviikolla hoidin loppuun erään ihmissuhdesopan ja vapauduin siten myös omista vanhoista uskomuksista. Kohtasin sopan aikana silmästä silmään oman hyväksynnän haun tunnelukon sekä pelkoni hylätyksi tulemisesta. Seuraavana päivänä pääsin siis vielä energiahoitoon sekä illalla enkeli-iltaan.. oikein tuplatykitys valoa ja rakkautta yhdelle päivälle. Tarpeeseen tuli, sillä olinkin aika ryvettynyt omassa sonnassani ;). Paljon puhdistettiin vanhaa kuonaa ja eheytettiin sekä sisältä että ulkoa. Hoidon aikana näin miten sakeaa mustaa liejua sekä paksuja ruosteisia ketjuja poistui Solar Plexus-chakrasta. Lisäksi hoidettiin (taas) menettämisen pelkoa, häpeää, naiseutta, seksuaalisuutta sekä riittämättömyyden tunnetta.

Riittämättömyyden tunne on ollut myös tiukassa istuva vanha uskomukseni. Siitä johtunee varmaan myös tietynlainen väsymys arkeen: kasaan vääränlaisessa velvollisuuden tunnossa liikaa haasteita itselleni ja toisaalta tunnen, ettei mikään ikinä riitä. En siis riitä itselleni vaikka tekisin kuinka täydellisen suoritukseen. Valtava vaatimusenergia!! Tämä on johtanut jatkuvaan suorittamiseen. Ei ihme että väsyttää. Vaan nyt on tullut aika todella vihdoinkin muuttua. Liian kauan olen kantanut näitä itsetuhoisia energioita kentässäni. Tästä lähin minä riitän itselleni. 
Riittää, että elän tässä hetkessä. On aivan turha murehtia jaksanko huomenna tai miksi en eilen pystynyt tekemään jotain askaretta. Kuuntelen itseäni herkällä korvalla ja kiinnitän täyden huomioni oman voimani kokoamiseen. Sillä tavoin saan valtavan kapasiteetin myös luovuutta käyttööni. Ei enää tyhjänpäiväistä murehtimista vaan enemmän pinta-alaa hengittää vapaasti. Tekemällä tietoisesti itselleni tilaa sekä ajatusten tasolla, että käytännössä pääsen paremmin toteuttamaan niitä todellisia sydämen ja sielun unelmia.
Raivaan rakkaudella arkeeni tilaa, tyhjää tilaa, enkä suinkaan täytä sitä. Tällä tavoin minulle jää enemmän aikaa rakastaa sekä itseäni että muita. Minun ei myöskään tarvitse velvollisuudentunnosta pelastaa ketään muuta, voin ’pelastaa’ vain itseni.. Sillä minä riitän. Hyväksyn itseni. Juuri nyt on kaikki hyvin.





tiistai 1. lokakuuta 2013

Energiahoidossa



Energiahoito!! Pienen ihmisen pelastus!! Oikean hoitajan löytäminen on valtavaa runsautta jo itsessään.. olen varmaan sanonut aiemminkin, mutta tunnen olevani tavattoman siunattu että löysin jo polkuni alkumetreillä ihanan luottoparantajani, jonka tykönä saan käydä sytyttämässä ajoittain sammuneen sisäisen myrskylyhtyni. 
Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet yhtä sisäistä piinaa ja tasapainotonta keikkumista mielen harhaisten uskomusten seassa. Olen käynyt suorastaan painimatsia oman syyllisyyteni kanssa ja kohdannut riittämättömyyden ja itseinhon tunteita. 
Sisäinen helvetti suorastaan. 
Tänään energiahoidossa sain puhdistautua noistakin mielen möröistä ja toimimattomista ajatusmalleista sekä peloistani. Välillä iskee suorastaan epäusko: miten paljon tätä puhdistusta vielä jatkuu? Loppuuko se ikinä? Taitaa olla todellinen siivouselämä sielun pitkässä juoksussa... Aika poistaa jokainen luuranko kaapista ja tyhjentää turhat roinat solumuistin sopukoista. Tämä 'aika' muutosenergioineen tukee vankkoja aikeitamme tulla juuri siksi mitä todellisuudessa olemme. Tässä 'ajassa' meille annetaan runsain mitoin sekä ulkoisia että sisäisiä siivoustarpeita käyttöömme, mutta meidän valintamme on käytämmekö niitä hyväksemme. Toisinaan olosuhteet kertakaikkiaan pakottavat näin tekemään ja emme voi kuin hämmästellä valtavaa paineaaltoa, joka pyyhkäisee viimeisenkin mielen muurin rakkauden tieltä. Valoa kohti... Mutta ei jotakin ulkopuolista kaukaista valoa vaan kohti omaa sisäistä loistetta. Valo ja rakkaus löytyy sisältämme, kaikki ulkoinen on vain heijastusta. 
Rakkaus on lopulta ainut totuus. 

Lähden illaksi vielä enkeli-iltaan :). Kunnon valopläjäys tälle päivälle.. lokakuu ainakin alkaa rakkaudellisissa tunnelmissa! 


-Meena


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Never a failure, always a lesson!


Pakko myöntää: välillä on hyvin väsyttävää etsiä omaa voimaansa. 
Tein äsken jotain, joka pelotti aivan mahdottomasti. Sanoin ääneen läheisille ihmisille asian, joka on vaivannut monta päivää. Jouduin kuitenkin keräämään kaiken rohkeuden ja voittamaan todella suuren sisäisen pelon. Juuri ennenkuin avasin suuni, kurkkuani kuristi, päässä pyöri (ja pyörii edelleen), kädet tärisivät, korvissa humisi, oksetti, p*skatti, polvet tutisivat ja jalat tuntuivat ylikypsiltä spageteilta.... Mutta sain sanotuksi sen, mikä vaivasi! Vastaanotto ei ollut kovin hyväksyvä, mutta sen saatoin jo arvata etukäteen. Lisäksi puheestani paistoi tuo suuri pelko, joka varmasti vaikutti ulosantiini heikentävästi. Myönnän, että olisin voinut sanoa kaiken vieläkin kauniimmin, mutta olisiko viesti mennyt samalla tavalla perille. Tarkoitus ei ollut kuitenkaan nöyristellä vaan kertoa miltä minusta tuntuu. Tiedän, että tässä piilee valtava oppiläksy sekä itselleni että toiselle osapuolelle. Riittää kun yrittää parhaansa, eikö? Riittäähän? 

Tässä kaikessa taitaa lopulta olla kyse oman voiman löytämisestä. Oma voima on jotain niin suurta ja abstraktia, mutta samalla tottumattomalle pelottavan outoa. 
Pelätessäni luisun pois keskuksestani eli menetän omaa voimaani. Täydessä rauhan tilassa saavutan sen helpolla. 
Oma voima on rakkaus, pyyteetön rakkaus. Rakkaus on totuus, ainut totuus joka meillä on. Rauha tulee siitä, että muistaa vain rakkauden olevan todellista. Pelko on harhaa. 
Niin, oliko tämä muistutus minulle, että pelätessäni en pysy voimassani, vai että sanoin oman totuuteni pelosta huolimatta? Pysyinkö silti voimassani, vaikka pelko meinasi vaimentaa ääneni kuulumattomiin. Meneekö nyt liian monimutkaiseksi ;)? 
Palaan takaisin sydänkeskukseeni... mitä äsken oikein tapahtui?! 

Elin uudelleen lapsuuden kokemustani. Sitä, että minua 'vanhempi ja viisaampi' yrittää nitistää minun totuuteni huutamalla minulle vihaisena omaansa. Minulta viedään oikeus tuntea vihaa ja kiukkua. Tämän seurauksena minulle syntyy ristiriita, että toisaalta tiedän olevani 'oikeassa' mutta toisaalta totuudeltani viedään pohja. Väkisin tyrehdytän oman totuuteni tuntien mustaa vihaa. Lapsi ei kykene selittämään tunteitaan tai tehdä niille oikeutta, se on aikuisen tehtävä. 
Nyt voin kertoa sisäiselle lapselleni, että hän on oikeutettu tuntemaan vihaa ja kiukkua. Hänen ei silti tarvitse pelätä, etteikö häntä hyväksyttäisi. Minä hyväksyn itse itseni. Muuta ei tarvitse. Opettelen ilmaisemaan tunteitani rakentavasti. Pian pelkokin hälvenee eikä vihalle kertakaikkiaan löydy pontta, sen liekki tukahtuu nopeasti rakkauden valopisaroista. 

Tällä hetkellä on sellainen "totuuskrapula". Mieleni ei oikein osaa päättää toiminko oikein? Hieman syyllisyyttä ilmassa. Varjona aurassa. 
Kuitenkaan ei ole olemassa virheitä, on vain erilaisia valintoja. Josko koko tämän viikon tapahtumilla onkin tarkoitus osoittaa minulle, miten valita rakkaus pelon sijaan. Että voin missä tahansa tilanteessa punnita: pelko vai rakkaus? Kysyä itseltäni: miten rakkaus toimisi tässä tilanteessa? Mitä pelkään? Miksi pelkään? Seisonko omassa voimassani vai jossain sen ulkopuolella..? 
Ilmaisenko totuuteni rakkaudesta vai pelosta? Sillä totuus ilman rakkautta on julmuutta. 

Joskus 'tilaamme' läheisiltämme tietynlaisen käytöksen, jotta kaikki osapuolet oppisivat jotain rakkaudesta. Teemme jatkuvasti sielutasolla toinen toisillemme mitä suurimpia palveluksia, jotka ovat verhoutuneet haasteiden ja hankalien tilanteiden muotoon. Tästä syystä minunkin olisi nyt hyvä jättää asia 'hautumaan' ja keskittyä omaan voimaani vieläkin paremmin. Ilman syyllisyyttä. 

Tällaisia mietteitä näin porttipäivän ratoksi... ;) 

-Meena 

Ps. Täältä löytyy kanavointi, joka selittää tämän hetken myllerryksiä energiatasolla: http://www.adonai.fi/3310

perjantai 20. syyskuuta 2013

Kevyt askel..

Lainaan näin aluksi Äiti Teresan sanoja: 

"People are often unreasonable, irrational, and self-centered. Forgive them anyway.

If you are kind, people may accuse you of selfish, ulterior motives. Be kind anyway.

If you are successful, you will win some unfaithful friends and some genuine enemies. Succeed anyway.

If you are honest and sincere people may deceive you. Be honest and sincere anyway.

What you spend years creating, others could destroy overnight. Create anyway.

If you find serenity and happiness, some may be jealous. Be happy anyway.

The good you do today, will often be forgotten. Do good anyway.

Give the best you have, and it will never be enough. Give your best anyway.

In the final analysis, it is between you and God. It was never between you and them anyway."




Yllä oleviin Äiti Teresan sanoihin kiteytyvät tämän viikon tapahtumat kauniilla tavalla. 
Tänään olen tuntenut suurta kiitollisuutta ja syvää rauhaa. Oivalsin, että kaikki ihmiset, jotka viime aikoina ovat jollain tavalla 'kritisoineet' maailmankatsomustani ja valintojani, ovat tehneet minulle mitä suurimman palveluksen. Tunsin vilpitöntä rakkautta ja suurta iloa. Ilman näitä tapahtumia en olisi pystynyt kohtaamaan jälleen omia varjojani sekä haavojani. Nyt näen kaikkien tapahtumien tarkoituksen hyvin selkeästi. Taivas on jälleen kirkas. Tunnen olevani kevyempi ja vapaampi. Jalkani ovat syvällä maassa, mutta henkeni liihottelee huolettomana korkeuksissa. 
Miten paljon rakkautta saammekaan osaksemme, kun vain uskallamme päästää kaikesta vihasta ja peloistamme irti!! Ääretön rakkaus täyttää pohjattoman sydämen.. virtaus vain jatkuu ja koski kuohuu valtoimenaan. Miten syvä rauha laskeutuu yllemme, kun vain lopetamme turhan rimpuilun ja keskitymme olennaiseen. 
Minulle oli annettu merkkejä ja tuntemuksia jo kauan sitten, että minun olisi pitänyt tehdä elämässäni pieni korjausliike ja suunnan muutos. Jos olisin heti seurannut sydämeni ääntä ja päästänyt irti arjen huolista sekä kuormittavista tekijöistä ja ihmisistä, olisin selvinnyt paljon vähemmällä 'tuskalla'. Mutta koska itsepintaisesti pidin vanhasta kiinni, universumilla ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin antaa kunnon potku hanuriin! Mojova isku istumalihaksiin, ryöpytys ja nujerrus.. kovempikin luupää vihdoin oivalsi mistä tässä kaikessa oli lopulta kyse ;). Ihmeellistä!!! 

Olen tänään saanut valtavan paljon aikaseksi. Tarkoitus ei ole pönkittää egoa tai retostella suorituksilla vaan havahtua huomaamaan se ero, jonka omassa itsessäni tunsin. Olin ahtanut arkeni aivan tupaten täyteen kaikenmaailman puuhaa ja askaretta, velvollisuuksia ja hömpänpömppää. "Kyllä minä hoidan.." Vaan kun en enää hoida! Olin kasannut hirvittävän henkisen huolimyökyn selkääni ja ihmettelin miksen meinaa jaksaa tehdä pakollisiakaan askareita. Pysähdys ja täyskäännös. Asioiden uudelleen mittaaminen, punnitseminen ja tunnustelu: säilytänkö vai jätänkö pois kyydistä? 
Voin kertoa että tulokset ovat kouriintuntuvat! 
Kohtasin silmästä silmään omat varjoni, tähän asti ne kaikkein kuvottavimmat ja vastenmielisimmät tuntemukset ja sitten päästin niistä irti. 
Tarkoitus ei ole jatkaa suorittamisen polulla, ei todellakaan! Tarkoitukseni on keskittyä jokaiseen hetkeen autenttisena ja ottaa vastaan kaikkia niitä ihania asioita ja ihmisiä, joita polkuni varrelle osuu. Tarkoitus on keskittyä elämään rakkaiden ihmisten keskuudessa ja olemaan läsnä heidän kanssaan. Tarkoitus on elää unelmiani todeksi. Tarkoitus on seurata kutsumukseni viitoittamaa tietä. Tarkoitus on antautua elämälle. Tarkoitus on löytää jumaluus kaikesta ympärilläni ja ennenkaikkea minusta itsestäni. Tarkoitus on rakastaa koko sydämestään kaikkea mitä tekee ja jokaista jonka tapaa. 
Nämä kaikki asiat ovat minun elämäni tarkoitusta!! 



Ilolla, Valolla ja Rakkaudella: Meena


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Kamelin selkä


Eilen katkesi kamelin selkä. Ymmärsin ja myönsin itselleni lopulta, että olen todella väsynyt. Olen väsynyt sekä arjen pyöritykseen, että omiin vanhoihin ajatusmalleihin. Olen väsynyt omaan sisäiseen syyllistäjääni...siihen tuomariin minussa, joka jatkuvasti vaatii itseltään liikoja! Löysin itsestäni mustaa vihaa. Löysin itsestäni epäluuloa ja syvää epäluottamusta. Koska en ole täysin luottanut itseeni, olen hakenut myös hyväksyntää itseni ulkopuolelta. Sain kritiikkiä osakseni joka sivalsi niin syvältä, että meinasin fyysisesti oksentaa. Niin pahan olon sain toisen ihmisen sanomisista, että kehoni tärisi ja luisuin kauas pois keskuksestani. Tämä osoitti minulle syviä sydämeni haavoja. Minua on yhä 'helppo' haavoittaa, jos vain osaa työntää puukon oikeaan kohtaan. Sain toki maistaa jollain tavalla omaa lääkettäni.. jos tästä jotain opin kantapään kautta, niin en missään nimessä halua aiheuttaa kenellekään toiselle tätä samaa. Kohtaan ensin oman vihaisen tuomarini ja lasken siitä irti.. vasta sitten voin jatkaa askeleitani itsevarmempana eteenpäin. 

Olen roikottanut itseäni löyhässä hirressä jo monta kuukautta. Olen tasapainotellut kolmivuorotyön, sairaanhoitajaopintojen, perhe-elämän, toisten auttamisen ja oman henkisen kasvun välillä... liian monta liikkuvaa osaa!! On aika taas priorisoida ja punnita vaa'an osat uudelleen. Juuri sitä, mistä aiemmassa postauksessani puhuin.. 
Minulla on ollut myös 'paha tapa' kasata toisten ihmisten huolia harteilleni. Teen sen aivan huomaamattani.. kannan vastuuta toisten ongelmista ja unohdan samalla itseni. Olen tehnyt tätä koko elämäni niin kauan kuin muistini riittää. Ei ihme, että kamelin selkä katkeaa. En ole superihminen. Olen aivan tavallinen nainen, sanoisimpa vielä että extraherkkä. Herkkyys on suurin voimavarani henkisellä polulla, mutta samalla työkalu, joka saattaa helposti kääntyä itseään vastaan. Herkkyys on todella voimakas työkalu ja ominaisuus, lahja jonka olen saanut, mutta 'väärinkäytettynä' äärimmäisen tuhoisa. Nyt vasta näen tämän selkeästi. Olen oppinut kääntämään herkkyyden voimavarakseni, mutta jollain tavalla unohtanut kohdata sen jättämät varjot itsestäni. 
Sisäisellä lapsellani on yhä ammottavan kammottava hyväksynnän haun haava sydämmessään, jota varovasti tässä parantelen. Haava aukesi eilen aivan ammolleen. Tunsin olevani hyvin alaston ja suojaton. Menin totaalisen pois tolaltani. 
Nyt keskityn haavanhoitoon ja eheytymiseen. Otan oman tilan. Poistan arjestani kaikki kuormaa aiheuttavat tekijät. Tarkastelen mitkä asiat merkitsevät minulle eniten. Kerään voimani kokoon... energiani ovat nimittäin levinneet taas pitkin poikin.. 
Perheeni: lapset ja rakas mieheni ovat minulle kaikki kaikessa, he pitävät jalkani maassa. Heitä rakastan. Heidät säilytän osana arkeani. 
Onneksi opintovapaani alkoi tällä viikolla. Saan luvalla keskittyä vain opintoihin. Ne merkitsevät minulle todella paljon, siispä ne kuuluvat myös arkeeni ehdottomasti!
Rakkaimmat ystäväni, jotka tällä hetkellä ovat monet myöskin henkisellä polulla, kuuluvat arkeeni. Tahdon ympäröidä itseni sellaisilla ihmisillä, joiden seurassa voin rauhassa eheytyä ja jotka aivan todella ymmärtävät mistä tässä kaikessa on kyse. Olen hyvin väsynyt selittelemään kenellekään yhtään mitään... Jatkuva selittely on äärimmäisen raskasta. Siispä luovun siitä ja hyväksyn polkuni sekä itseni juuri tällaisena. Arvostan itseäni niin paljon, että en koe olevani tilivelvollinen kenellekään ulkopuoliselle. Kuuntelen silti herkällä korvalla muita, en sulje energiakenttääni toisilta, mutta minulla on oikeus valita ketkä päästän aivan lähelle ja keiden kohdalla rajan vedän hieman etäämmälle. Kun lopulta olen täysin sinut itseni kanssa, oman arvontuntoni on vahvistunut siten, että osaan käyttää sisäisiä työkalujani tarkoituksellisesti ja oikein, tuhoamatta itseäni tai muita. 
Ehkä kaikista karmein löytö oli kohtaaminen sisäisen tuomarini kanssa. JÄrkyttävää syyllistämistä kaikesta!! Olen aina vihannut sovinismia kuin härkä punaista vaatetta ja mistä johtuen? Tietysti siitä, että sisälläni asui sisäinen sovinisti, joka syyllisti jatkuvasti siitä etten viihdy 'hellan ja nyrkin välissä' vaan olen onnellinen myös uraa rakentaessani. Lopulta hyvin selkeitä vastauksia, eikö? Mutta hirvittävän tuskallista MYÖNTÄÄ itselleen omaavansa näitä piirteitä. 
Valon määrä lisääntyy hurjaa vauhtia, mutta samalla myös varjojen mustuus syvenee. Mitä korkeampi valo, sitä tummemmat varjot :). 
Ei tässä mitään hätää... nousen kyllä taas jaloilleni! Otan ensin sisäisen lapsen syliini ja opettelen hyväksymään itseni. Teen selkeät rajanvedot, jotta vaakani ei tarvitse keikkua jatkuvasti puolelta toiselle hirveässä painolastissa. Tiputan taakat repustani ja tunnustelen rauhassa seuraavan askeleen. 

Minulla ei ole mihinkään kiire.


-Meena




 

tiistai 17. syyskuuta 2013

Arki - suurin opettajamme


Olen viime aikoina kysynyt itseltäni useaan otteeseen eri tilanteissa: palveleeko tämä asia minua enää? Mitä asioita, ihmisiä ja asenteita säilytän ja mistä voin hyvillä mielin luopua. Taitaa olla pinnalla tässä ajassa, näissä energioissa aika monella. Ja hyvä niin! Sillä ilman kyseenalaistamista ei muutosta voi tapahtua.. ilman omien tapojen ja ajatusten kyseenalaistamista emme voi muuttaa vanhaa valoksi. 
Käyn usein itseni kanssa keskustelua ja punnitsen valintojani.. lähinnä omia motiiveitani, uskomuksiani, niitä syviä alitajuntaan ohjelmoituja malleja, jotka ohjaavat toimintaani. Olenkin 'narahtanut' itselleni kiinni monesta täysin toimimattomasta käytös- ja ajatusmallista ja pyytänyt yläkerran apua ja ohjausta korjausliikkeen tekemiseen. 
On kertakaikkisen mykistyttävää huomata, miten asiat lopulta hoituvat kaikkien korkeimmaksi parhaaksi kun vain uskallamme luottaa siihen johdatukseen, jota oppailta ja enkeleiltä saamme. Meidän täytyy vain malttaa kuunnella sydämmellä tuota ohjausta ja seurata merkkejä. Enkeleille ja muille taivasauttajille on erityisen tärkeää antaa meille tilaa oivaltaa asiat itse. He nimittäin suuressa viisaudessaan tietävät, että oivaltamisen ilo on syvää ja käsittämättömän riemullista, kun se kumpuaa sisältä käsin, ei suinkaan valmiina vastauksina ulkoapäin tuotuna. Siksi auttaessani muita, olen pyrkinyt vaimentamaan sisälläni asuvaa opettaja-arkkityyppiäni ja asettumaan ensin objektiiviseksi kuuntelijaksi sekä näkemään asioita korkeammasta näkökulmasta käsin... että missä se ihmisen todellinen ongelma piileksii, se nimittäin ei ole aina se päällimmäinen arjen pulma vaan jäljet johtavat joskus sinne kuuluisalle sylttytehtaalle! Kaikista hankalinta on tietysti nähdä ja suhtautua omiin ongelmiin 'viileän objektiivisesti'. Omien asioiden edessä on helppo sokeutua. Silloin onkin hyvä pyytää luotettavien kanssakulkijoiden näkemystä asioihin. 
Olen viime päivät toistellut myös yläkertaan pyyntöä: antakaa minulle niin selkeät merkit että oikeasti ymmärrän, mistä tässä kaikessa on kyse! En välttämättä oivalla niitä hentoisia pikkuvinkkejä vaan tarvitsen selkeät ohjeet ja merkit miten edetä! Ja kas, saamani pitää. Nyt minulle on tuotu selkeitä vahvistuksia ja jopa hauskoja yhteensattumia, riemukasta synkronismia, jonka ymmärtäessäni purskahdan hämmästyneeseen nauruun :D. Nerokasta! 

Nyt olen kohdannut myös minua rampauttaneen tunnelukon: hyväksynnän haun. Tämä tunnelukko lähti avautumaan tänä kesänä, mutta en ymmärtänytkään miten laajasti se on vaikuttanut käytökseeni ja uskomuksiini. Ah, miten kiitollinen olen voidessani nyt vihdoin jättää senkin taakseni. 
Arki on meidän suurin opettajamme. Arki on Pyhää. Pyhässä arjessa eteemme nimittäin tuodaan juuri nuo suuret oppiläksymme. Usein ne kaikkein läheisimmät ja lähellä olevat ihmiset heijastavat meille omat haavat, varjot sekä vastapainoksi myös oman loiston ja kukoistuksen. On helppoa olla sellaisten ihmisten seurassa, jossa tuntee olonsa turvalliseksi, kotoisaksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi. Nämä ihmiset ovat usein sitä lähipiiriä, jonka päästämme sydämmeemme, kuten rakkaimpia ystäviä jne. Sen sijaan usein ne haastavimmat tapaukset ovat elämässämme mm. sukulaisten muodossa, sillä heitä 'emme voi valita' tai heitä ego haluaisi muuten vältellä. Olosuhteiden pakosta joudummekin olemaan näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Oikeastaan kaikessahan on silti kyse sielunsopimuksista, ennalta tehdyistä sopimuksista, jotta voisimme kohdata itsemme yhä syvemmältä. Egolle on ominaista tietynlainen vaikeiden asioiden välttely, sillä se pelkää!! Sen sijaan sydän tietää, että tämä asia on pulpahtanut päivänvaloon, jotta voisimme nousta tietoisuuden portaita yhä ylöspäin ja päästä kosketuksiin pyyteettömän rakkauden kanssa. Egon takertuu arjen pikkupulmiin ja syyttelee muita. Sydän taas tietää totuuden. 
Pyhässä arjessa eteemme tuodaan ihmisten lisäksi erilaisia tilanteita, jolloin meidän motiiveitamme ikäänkuin testataan. Silloin meidän tulisikin esittää itsellemme kysymys: palveleeko tämä minun todellista kasvuani? Tarvitseeko minun muuttaa omaa suhtautumistani asioihin vai voisinko päästää tästä asiasta tai ihmisestä kokonaan irti? 
Meille on annettu vapaan tahdon lahja. Voimme koska vain valita uudelleen..jos emme sentään täysin olosuhteita niin vähintä mitä voimme muuttaa on oma asenne. Se vaatii egon nöyrtymistä. Se saattaa kirpaista hyvinkin syvältä... mutta nimeomaan egoa, jolle kaikki vanhat mallit ovat tuttuja ja turvallisia. Ego toipuu kuitenkin nopeasti kun se tuntee palvelevansa sydämen rakkaudellista tahtoa. Jälleen kerran, tarvitsee vain ymmärtää, kenen joukoissa seisot: kuka on renki ja kuka isäntä? 

Luota itseesi, luota sydämesi ääneen!! Avaudu johdatukselle ja hyppää virtaan. Luota, että sinua kannatellaan tästä eteenpäin. 
Siunaa Pyhä arki. Pysy hereillä. Kiitä kaikesta. 




Rakkaudella: Meena

Ps. Tästä lähin käytän kosmista nimeäni, jonka sain tietooni muutama päivä sitten. 


torstai 12. syyskuuta 2013

Tietoisuuden tasolta toiselle..


Kun valitsee kulkea henkistä polkua, sallii tietoisuutensa avautua uusille ulottuvuuksille, uusille tasoille. Jokainen meistä kulkee omaa siunattua polkuaan, edeten ikäänkuin tasolta toiselle, omassa tahdissaan, sielunsuunnitelman mukaisesti. Jokainen päivä opettaa meille uusia asioita. Jokainen hetki tuo tullessaan omat läksynsä. Jokainen kohtaamamme ihminen on elämässämme heijastaakseen meille joko voimavarojamme tai varjojamme. 
Tietoisuutemme on alati laajeneva, kasvava... Laajentunut tietoisuus on ymmärystä ja oivallusta meidän jumalallisesta olemuksestamme. Oivalsin juuri, että se voi kasvaa lähes loputtomiin sillä onhan Luojakin ääretön. Meidän ei siis tule tuudittautua ajatukseen, että jonain päivänä olisimme valmiita. Sellainen 'sitten kun' elämä supistaa tietoisuuttamme. Eläessämme sitten kun-elämää emme anna nykyhetkelle täydellistä vapautta tuoda meille siunauksia vaan saatamme jopa estää itseämme oivaltamasta kunkin hetken opetukset. 
Tunnustan eläneeni vahvaa sitten kun-elämää tähän asti: sitten kun olen sitä ja tätä ja tota niin voin toteuttaa unelmiani. Pöh! Entäpä jos uskaltaisinkin heittäytyä ja elää tässä ja nyt, täysin tietoisena omasta luojavoimastani? Niin, uskallanko? Sallinko sen itselleni? 
Joskus olen sortunut siihenkin harhaan, että toivoisin olevani pidemmällä myös henkisellä polulla.. katsonut ihaillen edistyneitä kanssasisariani ja -veljiäni, wau ompas heillä paljon ymmärrystä ja voimaa, miksi minulla ei ole yhtä paljon? Vaan vertailussa piileekin juuri kompastumisen vaara, AINA! Vertailu johtaa meidät täysin harhaan, sillä emme keskity omiin askeleihin vaan suuntaamme katseemme toisten poluille. Kas, eteen ilmestyy kanto tai juuri, johon huomaamatta kompastumme. Koska 'näkökykymme' ja ymmärryksemme ei kuitenkaan aina riitä, emme todella voi tietää ja ymmärtää kenenkään toisen elämänpolkua. Emme voi oivaltaa asioita toisen puolesta. Näemme usein vain ulkoiset olosuhteet, mutta siinäpä se! Ulkoiset olosuhteet eivät todellakaan ole koko totuus. Siksi meidän ei tulisi sortua sen kummemmin tuomitsemaan kuin muutoinkaan puuttumaan toisten oppiläksyihin. Voimme toki seistä vierellä myötätuntoisena tukemassa, mutta emme voi elää kenenkään toisen kehitystehtäviä läpi.. edes oman lapsemme tai puolisomme saati vanhempiemme tai ystäviemme. Meistä on eniten apua toisille silloin, kun itse seisomme omassa voimassamme. Emme kertakaikkiaan voi auttaa ketään, jos emme itse seiso tukevasti omalla polullamme. Minulla kesti kauan ymmärtää tämä. 

Olen viime päivinä saanut jälleen todistaa ja seurata hämmästyneenä, mitä kaikkea yllättävää voikaan tapahtua kun avaa suunsa oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikeiden ihmisten seurassa :). Jokin oma pieneltä tuntuva idea saakin äkkiä valtavat rattaat pyörimään ja kohta suuri joukko ihmisiä tekeekin töitä uskomattomien asioiden hyväksi. Kerron näistä ideoista tarkemmin, kunhan ne saavat todellisen muotonsa ;). 
Voin kuitenkin paljastaa, että kyse on oman naiseuden, feminiinisyyden ja seksuaalisuuden hyväksymisestä ja sen vapauttavasta ilmaisusta. 
Ihmeiden aika on todellakin vasta alkanut!!! Vaikka ympärillä tapahtuisi vaikeitakin asioita tai sinulle itsellesikin tulisi hankalia läksyjä eteen, älä anna niiden hämätä, vaan luota että kaikki johtaa lopulta suureen oivallukseen ja vapautukseen. Kyse on tietoisuuden avautumisesta. 
Kaikella on aina tarkoitus!!! 



-Susanna

maanantai 2. syyskuuta 2013

Läsnäolon viikon huipentuma: viikonloppu enkeliretriitissä



Tunnen olevani hyvin etuoikeutettu. Läsnäolon viikoksi nimeämäni viikko huipentui enkeliretriittiin upeiden valoihmisten ja mahtavien taivaallisten auttajien seurassa. Sain äärimmäisen voimallisen kokemuksen jälleen. Tällä kertaa kuitenkin hieman erilaisen kuin keväällä. Kevään retriitti tuntui enemmän sellaiselta vinhalta pyöritykseltä, mutta nyt sain toisenlaisen kokemuksen. Tämänkertainen retriitti pyöritti meitä mahtavissa kristalli- ja smaragdienergioissa, mutta hieman hellemmin. Jokainen läsnäolija sain omanlaisensa 'annoksen' huimaa henkistä kasvua ja laajentumista... minäkin sain hyvin merkittävän sysäyksen omalla polullani. Sain jotain niin konkreettisen arvokasta, että minulla ei ole siihen sanoja. Yritän parhaani mukaan kertoa kokemuksista, mutta varoitan, että ne eivät tälläkään kertaa riitä kuvailemaan totuudenmukaisesti kaikkea tapahtunutta ;). 

Retriitti alkoi perjantaina hyvin vauhdikkaalla tavalla yhden osallistujan kanavoimalla laululla... taivaslauluksi minä sitä nimitän, sillä parempaakaan termiä en keksi :D. "Taivaslaulu" tulee kehosta ulos täysin autenttisena, vailla meidän tuntemia melodioita, hyvin voimakkaana ja eheyttävänä 'joikuna'. Jokainen joka uskaltaa, voi antaa äänensä taivaslaulun käyttöön, sillä varsinaista meidän luokittelemaa 'laulutaitoa' ei tarvita. Taivaslaulu tulee kanavoituna. Se saattaa olla esim pelkän "OM" mantran laulamista  eri taajuuksilta tai jonkun vokaalin toistoa. Aluksi se saattaa tottumattoman korvaan kuulostaa jopa vaivaannuttavalta 'ölinältä' mutta kun heittää estot ja rajoitukset mielestään ja antaa energian koskettaa sisintä, saa äärimmäisen ravitsevaa ja eheyttävää parannusta osakseen. Ihmisääni on voimakkain parantamisen työkalu. Ja mikä parasta, sitä voi jokainen käyttää!
Perjantai-illan taivaslaulu sulatti ympäriltäni näkymättömän suojamuurin, se särkyi säpäleiksi ja koin sen valtavan eheyttävänä. Se avasi minua seuraavan päivän irtipäästämisille ja uuden vastaanottamiselle, sekä edesauttoi tulevaa antautumista omalle taivaslaululleni. 

Lauantaipäivä alkoi itkien. Kesken aamupalan tirautin jo itkut. Tuosta noin vaan, muutama kyynel ja ateria jatkui :D. Ihmeellistä!! 
Aamulla minulla oli sellainen olo, että haluaisin vain käpertyä johonkin turvaan ja itkeä valtavan padon pois sisältäni. Ja niin kävikin. Itkin lähes joka välissä. Puhdistavaa vapauttavaa itkua. Maailman turvallisimmassa ympäristössä, upeiden ihmisten myötätuntoisessa läsnäolossa.. ei parempaa tilaisuutta voisi olla ja minä todella käytin sen hyväksi ;). Vihdoinkin ei tarvitse pidätellä sekuntiakaan, sen kun antaa tulla.. vaikka huutona ulos jos siltä tuntuu.. Oletteko koskaan antaneet itsenne vapautua sillä tavoin? 

Kirjoitan tähän ylös myös lauantaiaamun meditaation aikana saamani kokemuksen: 
Suljen silmäni. Istun ringissä 17 muun naisen ja kahden vauvan seurassa. Keskityn vain itseeni. Minulla on siivet selässäni, valtavat kauniit siivet. Nousen ylöspäin. Henkikehoni lähtee lentoon jättäen fyysisen kehoni vanhaan taloon Tammisaaressa. Liitelen kattojen yllä, puiden latvojen tasalla. Ihailen maisemia sieltä käsin. Tunnen vapauden riemun sydämmessäni. Äkkiä kohoan yhä ylemmäksi, aina avaruuteen asti noin kuun korkeudelle. Katselen hetken maapalloa etäältä. Planeetta on kaunis ja sinivalkoinen, rakas Äiti Maa. 
Laskeudun jälleen alemmaksi. Henkikehoni etenee Suomesta pallon toiselle puolelle aina Australiaan asti, siskoni luo. Katselen kaunista siskoani. Halaan häntä. Hän ei huomaa minua, mutta tunnistaa lämpöni ja läheisyyteni jollain tavalla, se rauhoittaa häntä. Hänen sielunsa on hyvin kaunis. Ilahtuen se tervehtii minua. 
Samaan aikaan fyysistä kehoani ravistelee voimakas itku. Minun tulee valtava ikävä häntä. Itku tuntuu jokaisen solun sopukoita myöten. Vapisen ja tärisen. Tunnen lähes tukehtuvani omaan itkuuni. Annan sen kuitenkin tulla, estelemättä. Enkelini tukevat ympärilläni, pitävät minua kasassa jollain tavoin, lohduttavat. En ole uskaltanut itkeä ikävääni lähes neljään vuoteen.. koko sinä aikana kuin siskoni on asunut tuhansien kilometrien päässä. Nyt minä kuitenkin itken ikävääni. Kaipaan syvästi sisaruuttamme. Kaipaan sitä yhteyttä, joka vain sisarten välillä voi vallita, sitä lämpöä ja ymmärrystä, hyväksyntää. Onneksi saan itkeä sitä upeiden valosisarteni joukossa! Tahtoisin halata siskoani fyysisesti ja kertoa että rakastan, sillä minä todella rakastan!!!
Sitten enkelit vievät henkikehoni voimapaikkaani, Himalajan vuoristoon, maailman katolle.  Siellä on valtava kristalli, jonka päälle minut asetetaan makaamaan. Hyvin korkeavärähteinen energia ympäröi minut. Minua hoidetaan siellä.
Meditaatio päättyy, mutta itkuni jatkuu. Kehoni tarvitsee voimakkaan itkun puhdistuakseen surusta ja ikävästä. Toinen retriitin vetäjistä (samanniminen kuin siskoni) tulee halaamaan minua ja itken hetken hänen sylissään. Olen turvassa siinä. 

Äskeinen kokemus oli vain yksi esimerkki retriitin voimallisuudesta... pieni silmanräpäys, eikä suinkaan ainoa laatuaan. Nyt minulla ei kuitenkaan ole aikaa kirjoittaa jokaista yksityiskohtaa, joten jääköön tämä tällä kertaa ainoaksi tarkemmaksi kuvaukseksi. 

Kun sain lauantai aamupäivän ja päivän aikana itkettyä tunnelastia ja -kuormaa kevyemmäksi, tuli oivalluksen aika. Oivalsin iltapäivällä MIKSI olen retriitissä ja mitä minä sieltä saan mukaani. 
Tulin retriitistä hakemaan itselleni turvallisuuden tunteen. Ymmärsin, että olen lähes koko elämäni tuntenut oloni todella turvattomaksi. Ilman vankkaa luottamusta ja turvallisuuden tunnetta, en voi jatkaa polkuani pidemmälle. Ilman turvallisuuden tunnetta en kertakaikkiaan kykene antautumaan sen koommin elämälle, kokemuksille kuin tehtävällenikään. Oivalsin, etten ole koskaan päästänyt ketään ihmistä täysin lähelleni, koska en ole tuntenut sitä turvalliseksi. Olen kärsinyt vuosia lamaannuttavista paniikkikohtauksista, paniikkihäiriöstä, joka on estänyt minua tekemästä monia asioita... estänyt minua elämästä täyttä elämää. Rajoittanut liikkumistani, rajoittanut oikeastaan aivan kaikkea. Halvaannuttanut ja vieroittanut minut ympärillä olevista tapahtumista ja ihmisistä. Enää en ihmettele yhtään... aika selkeää oikeastaan kaikki. 
Nyt olen elämäni taitekohdassa. Olen antanut Luojalleni hiljaisen luvan toimia kauttani ja ilmaissut haluni antautua hänen työlleen, omalle elämäntehtävälleni. Ilman turvallisuuden tunnetta en voi sitä kuitenkaan toteuttaa, joten tässä sitä ollaan. Ottamassa vastaan vankkaa perustaa elämälle, jonka avulla voin luottaa olevani turvassa AINA ja kaikkialla. Ikuisesti!!! 
Sain lauantai-iltapäivän energiahoidossa ihanan vinkin siitä, miten voin päästä turvallisuuden tunteeseen ja opetella uuteen energiaan missä vain ja milloin vain :). Voin vain kuvitella ympärilleni kristallisen makuupussin ja kääriytyä siihen. Sillä tavoin saan turvallisuuden energian sisälleni ja ympärilleni. Kestänee tovi tottua tähän turvallisuuteen, sillä sen energia on minulle vielä 'tuntematon' ja uusi. Kaikkea en pysty kerralla ottamaan vastaan, mutta päivä päivältä edistyn. Totuttelen. 

Lauantai päivän kääntyessä kohti iltaa sain voimakkaan omakohtaisen kokemuksen taivaslaulusta. Uskalsin ensikertaa todella antautua kanavaksi sillä tavoin. Erittäin voimakas kokemus.. kertakaikkisen antoisa ja riemastuttava!!! Olin aivan haltioissani "tuliko se todella minun suustani???" :D waaauuuu!!!! 

Sunnuntaina puhdistelimme vielä muutamia entisiä elämiä yhdessä. En halua tässä avata sen enempää niitä, koska todella haluan päästä eroon niistä energioista, joita sieltä paljastui. Nyt haluan totutella uudistuneisiin energioihini. Nautin suunnattomasti tästä turvallisuudesta ja vapauden tunteesta. 
Olen tietyllä tavalla harmissani, etten kykene sanoin selittämään näitä kokemuksiani, mutta yritin parhaani ;). Sanat kun rajoittavat hyvin paljon. Ne vain.... eivät riitä!!!! 

Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea koko postaukseni. Kiitos kaikille retriitissä mukana olleille ja minua tukeneille valosisarille. Rakkaita terveisiä maailman rakkaimmalle siskolle. Kiitos enkeleille ja kaikille taivasauttajille kaikesta avusta ja tuesta. 
Kiitos Luojalleni, Jumalalleni, joka vaikutat kauttani. 
Kiitos kiitos kiitos 



torstai 29. elokuuta 2013

Läsnäolon viikko: neljäs ja viides päivä


Rankka viikko.. tähän asti! Ei pelkästään siksi, että olen ollut facebook-paastolla, mutta olen totisesti kohdannut omia kipupisteitä. Oman itsensä kohtaaminen, haavojen ja varjojen hyväksyminen ei ole helppoa. Mutta se vapauttaa. Vapaus ja rakkaus on seuraus, jonka vuoksi kaikki tämä on ehdottomasti vaivan arvoista. 
Läsnäolon viikon neljäntenä päivänä en juurikaan haikaillut enää sosiaalisten medioiden perään.. olin vain hirvittävän väsynyt. Tunsin olevani aallonpohjassa, suvantovaiheessa. Minä itse kuitenkin päätän, milloin taas nostan katseeni kohti Valoa. Haluanko nähdä Valon itsessäni..? Siitähän tässä kaikessa lopulta on kyse. Sisimpäni loistaa aina, riippumatta siitä, millaiset olosuhteet ympärillä vallitsevat. Minulla on ollut tunne, kuin olisin astunut monta askelta taaksepäin. Ja voin kertoa, että se on masentava tunne!! Kaikki tämä vuosien uurastus ja työ.. enkö todella ole edennyt tämän pidemmälle? 
Löysin itseni tuomitsemasta itseäni. Löysin itseni vihaamasta itseäni. Löysin itseni arvottamasta itseäni. Uppouduin omaan sontaani. Lisäksi olen ollut kovan flunssan kourissa. Kehokin puhdistuu.

Ei hätää :). Pelastusvene on matkalla. Olen menossa viikonlopuksi enkeliretriittiin kylpemään upeassa rakkauden eheyttävässä voimassa. Mitään todellista hätää minulla ei ole koskaan ollutkaan. Olen aina rakastettu. Olen aina turvassa. 
Pieni sukellus mutaan takaa minulle mahtiponnistuksen kohti valoa ja rakkautta. Tuttu kaava. 

Tänään, viidentenä päivänä olo alkaa jo helpottaa.. sydänkeskusta särkee, se avautuu hiljalleen. Tunnen syvästi, että olen astumassa pian askeleen taas eteenpäin. 
Uutta ei voi milloinkaan tulla elämäämme, ellemme ensin päästä vanhasta irti. 
Vapauttavaa viikonloppua <3 






keskiviikko 28. elokuuta 2013

Läsnäolon viikko: kolmas päivä

Kolmas päivä... Alan jo hiljalleen tottua tähän 'naamakirjattomuuteen'. Silti, ei ole helppoa! 
Tänään olen tehnyt pitkän aamuvuoron 7-16 ja meinasin nukahtaa bussiin kotimatkalla. Kello 5:40 herätys nyt vain sattuu olemaan aivan liian aikaisin tällaiselle iltavirkulle. Kesäaamut ovat silti ehdottomia suosikkejani. Rakastan sitä raikkautta, tuoksuja, aamukastetta. Tänään oli valtavan upea vaikkakin kolea elokuinen aamu (vain +10 astetta kuuden aikaan). Kävellessäni bussipysäkille ihastelin viereisen siirtolapuutarhan yllä leijuvaa usvaa, hauskan näköisiä pilvimuodostelmia taivaalla ja kaunista auringonnousua puiden lomasta. Bussimatkalla haukoin lähes henkeä miten pysäyttävän kaunis ja peilityyni oli meren pinta... olisi tehnyt mieli hypätä bussista ulos ja mennä rantaan kävelylle. 
Töissä olen usein pitänyt facebookia auki 'taustalla' ja hiljaisten hetkien tullessa selaillut sitä. Tänään se ei ollut vaihtoehto, joten selailin koulutehtävän lähdemateriaaleja. Iltapäivällä iski sellainen kiukun-tapainen tunne. Sanoisinko lievää pettymystä.. todellinen ymmärrys siitä, että OIKEASTI tämän viikon tarkoitus on saada minut muuttamaan tapojani ei pelkästään pitää taukoa facesta. Ei hyödytä mitään olla viikkoa lakossa jos heti sen loputtua säntään selaamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat kommentit ja päivitykset koko ajalta. Minun on vain uskallettava täysin irtaantua koko sosiaalisesta mediasta ilman pelkoa siitä, että jään jostain paitsi. Pärjään aivan hyvin ilmankin... minun ei todellakaan tarvitse tietää kaikkea siellä tapahtuvaa, vaan voin huoletta luottaa siihen, että jos minun on tarkoitus jotain tietää tai ottaa kantaa, se tuodaan kyllä eteeni. Minun ei tarvitse pitää kaikkia lankoja käsissäni ja kontrolloida itseäni tai muita. Tässäkin on minulle iso läksy opittavana. Myönnän! 
Ei ole helppoa oivaltaa ja kohdata omia 'varjojaan' se kirpaisee välillä niin että tekisi mieli vain itkeä, huutaa ja murjottaa. Tänään on juuri sellainen päivä. Nieleskelin itkua kotimatkalla. En kehdannut alkaa täydessä ruuhkabussissa vollottamaan (jotain estoja sentään vielä löytyy..). Tietynlainen negatiivisuus pyrkii pintaan, hiukan luovuttaja-olo. Pöh koko maailmalle, pah koko päivälle... saanko vetää peiton korville ja paeta sinne mököttämään? Taidan mennä tänään ajoissa sänkyyn, sillä huomenna kello kilkattaa jälleen puoli kuuden maissa. Ei kiinnostaisi yhtään mennä töihin ja kuunnella potilaiden ongelmia kun omissakin on nyt tarpeeksi kohdattavaa. Josko tämä nyt vain kuuluu tähän irtioton prosessiin. Pettymys, kiukku ja viha... tulkoot nyt sitten ja olkoot hetken, mutta menkööt menojaan myös... 
Ottaa päähän kun en osaakaan olla läsnä itselleni. Mihin kadotin tuon tuikitarpeellisen taidon? 
Huomaan olevani hyvin epävarma omista kyvyistäni juuri nyt.

Kaikkea sitä....




tiistai 27. elokuuta 2013

Läsnäolon viikko: tunnelmia viikon alusta

Nimesin tämän viikon juhlavasti "Läsnäolon viikoksi". Sanat tulvahtivat erään tuttavan (facebook)päivityksestä juuri ennen lakon alkua. Siinä se! Ompa osuva nimi! 
Tällä viikolla opettelen olemaan läsnä itselleni. Niin hyvä työkalu kuin facebook on tähän asti ollut, se on estänyt minua olemasta läsnä ’tosielämässä’. 
Kohdataan faktat: vaikka virtuaalielämä on eräänlainen tapa olla ja elää (en väitä että väärä!) siinä on silti jotain keinotekoista. Siitä puuttuu kosketus ja aito kohtaaminen.. siinä on jotain ’vääristävää’ vaikkakaan ei toki mitään väärää. Siellä on helpompi sekä räksyttää että rakastaa. Siellä on helppo myös luoda tietynlaisia rooleja ilman, että ottaa todellista vastuuta omasta itsestään. Siellä on helppo vertailla itseään toisiin ilman mitään todellisuusperää ja luoda mitä omituisempia harhakäsityksiä. Sosiaalisessa mediassa oleminen ja vaikuttaminen on valinta muiden joukossa. Tietyllä tapaa se on kuitenkin harha. Kaikki sisältö seilaa ykkösinä ja nollina bittiavaruudessa.. niin mikä se on? Missä se on? Miten sen on? Tunnustan etten ymmärrä. Onko se tässä tietokoneen ’sisällä’ vai  minun pääni sisällä? Vai kenties jossain ulkopuolelle? 

Miksi sosiaalinen media lumoaa meidät niin kokonaisvaltaisesti? Miksi sinne on niin helppo uppoutua? Onko se pakotie arkitodellisuudesta vai aito kohtauspaikka? Elämyshakuisuutta? Roolien ylläpitoa? Vertailua? Uteliaisuutta? 

Monta kysymystä.. eikä yhtä oikeaa vastausta. Jokaisella sosiaalisen median jäsenellä on oma henkilökohtainen suhde näihin erilaisiin kohtauspaikkoihin. Minullakin on omani. Minun suhteeni on tosin juuri nyt valtavan muutoksen kourissa. Pakko tehdä henkilökohtainen pesäero! Aikalisä! Kirjoitin rakkaalleni kirjeen:

"Kiitos rakas facebook, suhteemme on kestänyt jo useita vuosia (tarkalleen ottaen 5 vuotta). Suhteemme alkoi alkuinnostuksella, ihastuksella. Olit kovin erilainen luonteeltasi vielä seurustelumme alkuvaiheessa: hauska pelikenttä, harmitonta hömppää. Sitten suhteemme vakavoitui. Aloin nähdä sinussa myös varjopuolia, mutta  niistäkin huolimatta hyväksyin sinut elämääni, isoksi osaksi sitä. Pitkään sain pidettyä suhteemme terveenä ja hyvinvoivana. Välillä meinasin silti heittää hanskat tiskiin ja lopettaa suhteemme ylläpidon, sillä vaistosin ajoittain takertuvani sinuun liikaa. Pienet irtiotot tekivät kuitenkin hyvää ja suhteemme pysyi vakiintuneena. Pidin sinua itsestäänselvyytenä. En nähnyt tulevaisuutta ilman sinua, eikä menneisyydessä näyttänyt olevan mitään yhtä mielenkiintoista. Mutta sitten jotain tapahtui. Annoin sinulle liikaa vaikutusvaltaa suhteessa itseeni. Sinä aloitkin sanella päivieni kulkua ja aloin määrittää itseäni sinun kauttasi. Aloit viedä yhä enemmän ja enemmän aikaa arjessani. En enää tavannut niin paljon ystäviäni kuin ennen. Lasten kanssa pihalla ollessani mietin, miten saisin pidettyä profiilini aktiivisena.. mitä päivittäisin tästä ja tästä tilanteesta. Kaiken huipuksi päivitykset ovat usein 'passiivimuodossa' ikäänkuin itsensä ulkoistamisessa tyyliin "oli metsässä, tuntee olevansa väsynyt.." tai "on linnanmäellä lasten kanssa..". Mihin katosi minä-muoto, joka ottaa itse vastuun itsestään? Huolestuttavaa ihan jo suomenkielen kannalta! 
Niin, rakas facebook, jotain todella tapahtui: aloin tuntea suhteemme kahlitsevan energian rajoittavan merkittävästi arkeani. Uppouduin täysin siihen harhaan että "näin ne kaikki muutkin tekevät". Huomasin, että moni muukin 'roikkui' sinussa (se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa). Jos joku huomautti suhteemme intensiivisyydestä, saatoin suorastaan tulistua. Minun rakastani ei saa arvostella!! Lopulta päätin, että ero on tässä tapauksessa enää ainoa keino pysäyttää vinoutunut ja vääristynyt maailmankuvani. Minulla alkoi tulla vakavia vieroitusoireita. Tunsin, että tukehdun suhteessamme. Halusin pois, mutta aiemmin minulla ei ollut voimia lähteä. Tein kuitenkin ratkaisevan päätöksen: laitan suhteemme tauolle hetkeksi. Molempien on saatava omaa tilaa. Suhteemme ei voi enää hyvin. Se muuttui vuosien varrella liian omistavaksi. 
Istun tässä koneella, ilman sinua. Myönnän: minulla on ikävä! Kova ikävä. Olen jollain lailla hiukan hukassa.. mitä teen ilman sinua? Mutta siitäkin huolimatta tiedän tämän olevan hyvä ratkaisu meille molemmille. Kiitos kaikesta hyvästä, jota olet elämääni antanut. Kiitos niistä upeista hetkistä, joita olen kanssasi jakanut. Kiitos myös tästä valtavasta oppiläksystä, jota saan nyt elää läpi. Kiitos!!" 

Olen eilisen (maanantain) ja tämän päivän (tiistain) aikana meinannut monta kertaa ajatuksissani ohimennen "käydä äkkiä vilkaisemassa" kuten minulla on ollut tapana sepittää itselleni. Ihan vain pikavilkaisu.. EI! Nyt en anna periksi. En edes vilkaise. 
Eilisen päivän pakersin koulutehtävieni parissa ja illaksi menin vielä luennoille. Kesken luentojenkin meinasin käydä vanhasta tottumuksesta klikkaamassa.. mutta samantien sain itseni kiinni näiden rutiineiksi muodostuneiden tapojen mekaanisesta toistosta. 
Facebookin käyttöni suureksi osaksi täysin 'rutiinia'. Olen itse ottanut sen rutiiniksi ja antanut sille kohtuuttoman suuren roolin elämässäni. Täysin kyseenalaistamatta! 
Nyt vasta näen, miten paljon se lopulta onkaan syönyt energioitani!!! Millaisen vallan olen luovuttanut itseni ulkopuolelle. Sen verkostot ovat kuin loputon hämähäkinseitti pääni sisällä. Tuntuu pöyristyttävältä tajuta näin valtava asia. Oivallus on edelleen kesken. Näen vasta jäävuoren huipun. Miten järkyttävä aikasyöppö tämä sosiaalinen media onkaan minulle ollut. Tästä lähin on turha syyttää jatkuvaa kiirettä ja aikapulaa! Enhän minä tietenkään 'ehdi' siivota kodin nurkkia, kun siivoan jatkuvasti facebook-profiiliani. Kiillotan omaa ulkomuotoani siellä! En 'ehdi' huolehtia fyysisestä kunnostani, koska huolehdin jatkuvasti ulosannistani sosiaalisessa mediassa. Enhän minä 'ehdi' keskittyä omiin ongelmiini, kun keskityn jatkuvasti toisten ongelmien vatvomiseen. Heureka! Niinhän se on... 
Olen elänyt elämääni facebookin kautta. Sitä ei käy kieltäminen. Tästähän voisi saada itselleen aivan valtavan häpeän ja syyllisyyden, mutta olen oppinut ettei sen kasaaminen hyödytä yhtään mitään. Niin kauan, kuin en uskalla tunnistaa ongelmaa itsessäni, olen sen edessä voimaton. Heti, kun uskallan herätä ja katsoa totuutta silmiin, olen jo matkalla kohti voittoa. En voi muuta kuin voittaa. Palkintona on vapaus! 
Vapaudun omista harhaisista uskomuksistani. Myös facebook on täysin oman mieleni luoma uskomus. Riippuvuuteni siihen on pelkkä uskomus: kaikki muutkin ovat siellä, haluan pönkittää egoani sitäkin kautta! Pöh, niimpä tietysti. Sekin tapahtuu ajoittain hyvin salakavalasti: viatonta kehuskelua päivän kulusta, oman elämän julkisivun esittelyä, säälin hakua silloin kun on vaikeaa jne. Jatkuvaa kommentointia ja hyväksynnän hakua (sisäinen lapseni kaipaa sitä yhä). Kaikkea tätä olen tehnyt vuosien varrella. Olen myös riidellyt sitä kautta ystävieni kanssa (vuosia sitten). Ihan naurettavaa näin jälkeenpäin ajateltuna ;). Silti sekin on kokemus muiden joukossa. 

Näihin tunnelmiin lopetan tämän "päivitykseni". On tiukka tilinpäätöksen hetki. On hetki, jolloin minun tulee jälleen uskaltaa kohdata itseni ja vapautua minua sitovista kahleista. Ilman irtautumista näistä jopa yllättävistäkin sidoksista, ei rakkauden määrä minussa pääse kasvamaan. Riippuvuudet sitovat valtavan määrän energiaa ja estävät meitä etenemästä polullamme, matkalla todelliseen itseemme. Lopulta irtipäästäminen ei olekaan niin vaikeaa, kun vain luottaa omaan kykyynsä selviytyä. Universumi tukee vakaita aikomuksiamme ja auttaa meitä vaikeissa päätöksissämme. Aina kun aikomuksena on rakkaus, onnistumme takuulla, tavalla tai toisella. 

Jatkan itseni oivaltamista facebookin ulkopuolella :D. 
Jatkan todellisen läsnäolon opettelua...