Elämän rajapinnoilla ihmisen pienuus ja toisaalta suuruus tulevat näkyviksi. Kaikki se, mitä syvästi sisimmässämme pelkäämme, onkin äkkiä silmiemme edessä: näkyvänä, kuuluvana, käsin kosketeltavana. Voimme valita sulkea silmät, kääntyä ympäri ja teeskennellä ettei sitä ole olemassa. Tai voimme huokaista syvään ja sukeltaa sisään. Antaa sen vyörytä ylitsemme, jyrätä meidät hetkeksi alleen, totaalisesti, kokonaan, syödä elävältä. Ja lopulta.. vapautua siitä tuntien olomme höyhenen kevyeksi.
Pahin pelkosi. Oletko miettinyt mikä se voisi olla? Mikä on niin tuskallinen asia, että jo ajatus sen kohtaamisesta nostattaa kyyneleet silmiin ja pakokauhun hirttosilmukka kiristää kaulaasi? Minä taidan olla kohdannut omani.
Katselen ihmisiä, jotka ovat keskellä sitä kauhutarinaa,
jota itse eniten pelkään. Oivallan kuitenkin, että pelko on minusta lähtöisin,
ei heistä. Minä en voi tietää, miltä tuosta toisesta on mahtanut tuntua kuulla
pelottavat sanat, että oma lapsi on vakavasti sairas. Kuolemansairas. Menettämisen
pelko on minussa, enkä voi automaattisesti olettaa sen olevan kaikilla näin
ahdistavan voimakas.
Syntymä ja kuolema ovat portteja, joissa ihmisyys riisutaan
ikään kuin alasti. Muu maailma ympärillä pysähtyy ja menettää hetkeksi
merkityksen. Elämän mysteeri tuntuu olevan vain ohuen harson takana. Muistan,
kuinka lasteni synnyttyä maailmani mullistui. Tunne oli kaikin puolin
uskomaton, etenkin esikoisen syntymän jälkeen. Tuntui kuin olisin katsellut
kaikkea hetken itseni ulkopuolelta, koska mullistus oli lähes liian valtava
asia käsiteltäväksi mielelle, tietenkin hyvässä mielessä! Sydän oli pakahtua
onnesta ja silkasta ihmetyksestä: onko tuo pieni ihminen MINUN lapseni?
Kasvoiko hän minun kohdussani ja synnytinkö minä hänet, juuri äsken?
Ensimmäinen kysymykseni kätilön nostettua tyttäreni rinnalleni oli: ”onks toi
mun? onks toi mun?” Ja olin aidosti tosissani, suorastaan hädissäni! En
meinannut millään uskoa, sitä mitä näin ja koin omin silmin. Jokin hyvin suuri
voima vavisutti jokaista soluani. Ihmiset ulkomaailmassa kiiruhtivat
ruuhkabusseihin ja tekivät ruokaostoksia marketeissa, mutta minusta kaikki se
vaikutti tapahtuvan kuin toisella planeetalla. Minä sain kokea syntymän ihmeen.
Vauva hehkui silmissäni vaikka kirjaimellisesti kehoni oli kuin jyrän alle
jäänyt. Oma lapsi, katsokaa, näettekö miten rakas hän on minulle? Hänelle
voisin luovuttaa elämäni viimeisen henkäyksen. Sillä hetkellä ainoa ihminen
koko universumissa, jonka vuoksi voisin kuolla. Niin sanomattoman tärkeä tuo
pieni ihmistaimen on minulle.
Mutta eihän sitä kukaan ulkopuolinen voi todella kokea ja
ymmärtää. Kokemus on minun sisälläni. Jotain vastaavaa käy varmasti läpi
valtaosa tuoreista vanhemmista, mutta silti jokaisen kokemus on yksilöllinen ja
ainutlaatuinen juuri siinä hetkessä. Ei kukaan voi hypätä toisen saappaisiin ja
kävellä hänen polkuaan. Voimme vain aavistaa, että jotain tämän kaltaista ehkä
joku toinenkin tuntee. Syntymän ihme tuo mukanaan niin suuren rakkauden, että
sen kohtaaminen laittaa sisäisesti polvilleen. Se tuo meille pienen palan
taivasta mukanaan.
Samankaltaisen ilmiön tuo tullessaan myös kuolema, joka
toisaalta on hyvin väärinymmärretty ja mustamaalattu nykymaailmassa. Jos
syntymä saa meidät kokemaan itsemme jollain lailla täydemmäksi,
kokonaisemmaksi, kuolema sen sijaan repii meidät riekaleiksi ja pirstoo
palasiksi. Mutta vain, jotta voisimme koota itsemme jälleen uudestaan kokoon.
Mitä minä sitten pelkään eniten? Mikä pelkoni yltää suoraan
ytimeen saakka ja saa voimaan fyysisesti pahoin? Se on menettämisen pelkoni.
Todellakin, pelkään kuollakseni että menetän lapseni. Noin, siinä se on…
näkyväksi tehtynä, paljastettuna. Aloin kokea tuota pelkoa jo ollessani itsekin
vielä lapsi. Silloin tosin pelkäsin menettäväni vanhempani. Kun äitini
humalassa kaatui lapsuudenkotini portaissa ja jäi sammuneena makaamaan maahan,
kuuma aalto löi lävitseni: nytkö SE tapahtui? Ei tapahtunut, mutta pelko jäi
solumuistiin ja nousee sieltä vielä tänäkin päivänä kuin napin painalluksesta muistuttamaan
koetusta tunnemyrskystä.
Nyt pelkoni on suoraan edessäni. Työharjoitteluni lasten
osastolla on nostanut pahimman pelkoni suoraan kasvojeni eteen.. kuin märkä
rätti se läjähti päin näköä. Tiesin, että tämä haaste tekisi tuloaan vielä
jonain päivänä. Se päivä on nyt.
Toissa iltana itkin lohduttomasti. Sairaan lapsen
kohtaaminen otti kovemmalle kuin osasin kuvitella. Nyt en puhu hiukan sairaista
lapsista, vaan oikeasti TODELLA sairaista ja huonovointisista. En edes
tajunnut, että kukaan lapsi voi olla niin sairas kuin kohtaamani lapset. Itkin,
koska minusta tuntui todella pahalta. Suru puski saumoista läpi enkä edes
yrittänyt estellä. Itkin myös omaa menettämisen pelkoa. Syvä ymmärrys valtasi
minut: elämä on todellakin tässä ja nyt. Meillä ei ole mitään muuta kuin tämä
hetki. Emme voi tietää, mitä nurkan takana odottaa. Elämä voi pysäyttää milloin
tahansa. Niin on käynyt näille perheille. Elämän mysteeriä ei pidä aliarvioida,
eikä sitä toisaalta tarvitse myöskään pelätä. Sitä tulee kuitenkin kunnioittaa.
Paras tapa kunnioittaa sitä, on elää vain tässä ja nyt. Olla läsnä. Rakkaus
pääsee luoksemme vain läsnäolon kautta. Emme tavoita sitä mistään ulkopuolelta,
sillä se on jo meissä, syvällä sisällä, pelkojen taakse kätkeytyneenä. Hiljaa
odottamassa, että pysähdymme. Kärsivällisenä vartoo, kunnes antaudumme ja todella
oivallamme sen jo olevan osa itseämme.
Toisaalta, minut valtasi myös syvä kunnioitus: rohkeita
sieluja!! Jokaisella omat syynsä valita tällainen kokemus tähän elämään.
Rohkeita sieluja ovat myös kaikki ne vanhemmat, joiden sielut ovat valinneet
noin vaativan haasteen elettäväksi, koettavaksi. Todella syvä kunnioitus. Jos voin
auttaa heitä käymään sen läpi pelkällä läsnäololla, aion todellakin tehdä sen.
Voisin valita myös paeta.. lyödä hanskat tiskiin ja todeta että henkinen
kanttini ylittyi. Vapaa tahtoni sallii senkin, eikä minua siitä tuomita. Uskon
kuitenkin, että minulle tuotiin tämä oma haasteeni eteen juuri sen takia, että
olen tarpeeksi vahva sen kohtaamaan. Kulkemaan rinnalla ja ennen kaikkea
KOHTAAMAAN nämä perheet heidän eläessään kenties pahinta painajaistaan. Tällä
hetkellä en voisi kuvitella mitään tuskallisempaa kuin se mitä nuo perheet
käyvät läpi. Jos eläisin sitä, toivoisin, että joku uskaltaisi kohdata minut.
Toisen taakkaa ei pidä koskaan ottaa kannettavakseen, mutta jos meillä on
tilaisuus kulkea rinnalla ja sillä tavalla auttaa toista jaksamaan astumaan
seuraava askel… niin se on vähintä ja toisaalta upeinta, miten voimme
sielutasolla palvella. Jotta voin tehdä näin upean rakkauden työn, on minun
uskallettava kohdata suurin pelkoni ja puhdistettava sen energia jokaisesta
solustani. Muussa tapauksessa jonkun toisen ihmisen pelko pääsee luomaan
sidoksen omaani ja löydän itseni aasin roolista kantamasta toisen kuormaa, oman
voimani kadottaneena.
Pelot puhdistuvat kohtaamalla. Tässä olen, pelkoni, hukuta
minut hetkeksi, mutta salli sitten rakkauden jälleen nostaa minut pintaan,
eheyttää ja tuntea syvää vapautta ja kiitollisuutta.