Elämän rajamailla

Elämän rajapinnoilla ihmisen pienuus ja toisaalta suuruus tulevat näkyviksi. Kaikki se, mitä syvästi sisimmässämme pelkäämme, onkin äkkiä silmiemme edessä: näkyvänä, kuuluvana, käsin kosketeltavana. Voimme valita sulkea silmät, kääntyä ympäri ja teeskennellä ettei sitä ole olemassa. Tai voimme huokaista syvään ja sukeltaa sisään. Antaa sen vyörytä ylitsemme, jyrätä meidät hetkeksi alleen, totaalisesti, kokonaan, syödä elävältä. Ja lopulta.. vapautua siitä tuntien olomme höyhenen kevyeksi.  

Pahin pelkosi. Oletko miettinyt mikä se voisi olla? Mikä on niin tuskallinen asia, että jo ajatus sen kohtaamisesta nostattaa kyyneleet silmiin ja pakokauhun hirttosilmukka kiristää kaulaasi? Minä taidan olla kohdannut omani.

Katselen ihmisiä, jotka ovat keskellä sitä kauhutarinaa, jota itse eniten pelkään. Oivallan kuitenkin, että pelko on minusta lähtöisin, ei heistä. Minä en voi tietää, miltä tuosta toisesta on mahtanut tuntua kuulla pelottavat sanat, että oma lapsi on vakavasti sairas. Kuolemansairas. Menettämisen pelko on minussa, enkä voi automaattisesti olettaa sen olevan kaikilla näin ahdistavan voimakas. 

Syntymä ja kuolema ovat portteja, joissa ihmisyys riisutaan ikään kuin alasti. Muu maailma ympärillä pysähtyy ja menettää hetkeksi merkityksen. Elämän mysteeri tuntuu olevan vain ohuen harson takana. Muistan, kuinka lasteni synnyttyä maailmani mullistui. Tunne oli kaikin puolin uskomaton, etenkin esikoisen syntymän jälkeen. Tuntui kuin olisin katsellut kaikkea hetken itseni ulkopuolelta, koska mullistus oli lähes liian valtava asia käsiteltäväksi mielelle, tietenkin hyvässä mielessä! Sydän oli pakahtua onnesta ja silkasta ihmetyksestä: onko tuo pieni ihminen MINUN lapseni? Kasvoiko hän minun kohdussani ja synnytinkö minä hänet, juuri äsken? Ensimmäinen kysymykseni kätilön nostettua tyttäreni rinnalleni oli: ”onks toi mun? onks toi mun?” Ja olin aidosti tosissani, suorastaan hädissäni! En meinannut millään uskoa, sitä mitä näin ja koin omin silmin. Jokin hyvin suuri voima vavisutti jokaista soluani. Ihmiset ulkomaailmassa kiiruhtivat ruuhkabusseihin ja tekivät ruokaostoksia marketeissa, mutta minusta kaikki se vaikutti tapahtuvan kuin toisella planeetalla. Minä sain kokea syntymän ihmeen. Vauva hehkui silmissäni vaikka kirjaimellisesti kehoni oli kuin jyrän alle jäänyt. Oma lapsi, katsokaa, näettekö miten rakas hän on minulle? Hänelle voisin luovuttaa elämäni viimeisen henkäyksen. Sillä hetkellä ainoa ihminen koko universumissa, jonka vuoksi voisin kuolla. Niin sanomattoman tärkeä tuo pieni ihmistaimen on minulle.

Mutta eihän sitä kukaan ulkopuolinen voi todella kokea ja ymmärtää. Kokemus on minun sisälläni. Jotain vastaavaa käy varmasti läpi valtaosa tuoreista vanhemmista, mutta silti jokaisen kokemus on yksilöllinen ja ainutlaatuinen juuri siinä hetkessä. Ei kukaan voi hypätä toisen saappaisiin ja kävellä hänen polkuaan. Voimme vain aavistaa, että jotain tämän kaltaista ehkä joku toinenkin tuntee. Syntymän ihme tuo mukanaan niin suuren rakkauden, että sen kohtaaminen laittaa sisäisesti polvilleen. Se tuo meille pienen palan taivasta mukanaan.

Samankaltaisen ilmiön tuo tullessaan myös kuolema, joka toisaalta on hyvin väärinymmärretty ja mustamaalattu nykymaailmassa. Jos syntymä saa meidät kokemaan itsemme jollain lailla täydemmäksi, kokonaisemmaksi, kuolema sen sijaan repii meidät riekaleiksi ja pirstoo palasiksi. Mutta vain, jotta voisimme koota itsemme jälleen uudestaan kokoon.

Mitä minä sitten pelkään eniten? Mikä pelkoni yltää suoraan ytimeen saakka ja saa voimaan fyysisesti pahoin? Se on menettämisen pelkoni. Todellakin, pelkään kuollakseni että menetän lapseni. Noin, siinä se on… näkyväksi tehtynä, paljastettuna. Aloin kokea tuota pelkoa jo ollessani itsekin vielä lapsi. Silloin tosin pelkäsin menettäväni vanhempani. Kun äitini humalassa kaatui lapsuudenkotini portaissa ja jäi sammuneena makaamaan maahan, kuuma aalto löi lävitseni: nytkö SE tapahtui? Ei tapahtunut, mutta pelko jäi solumuistiin ja nousee sieltä vielä tänäkin päivänä kuin napin painalluksesta muistuttamaan koetusta tunnemyrskystä. 

Nyt pelkoni on suoraan edessäni. Työharjoitteluni lasten osastolla on nostanut pahimman pelkoni suoraan kasvojeni eteen.. kuin märkä rätti se läjähti päin näköä. Tiesin, että tämä haaste tekisi tuloaan vielä jonain päivänä. Se päivä on nyt. 

Toissa iltana itkin lohduttomasti. Sairaan lapsen kohtaaminen otti kovemmalle kuin osasin kuvitella. Nyt en puhu hiukan sairaista lapsista, vaan oikeasti TODELLA sairaista ja huonovointisista. En edes tajunnut, että kukaan lapsi voi olla niin sairas kuin kohtaamani lapset. Itkin, koska minusta tuntui todella pahalta. Suru puski saumoista läpi enkä edes yrittänyt estellä. Itkin myös omaa menettämisen pelkoa. Syvä ymmärrys valtasi minut: elämä on todellakin tässä ja nyt. Meillä ei ole mitään muuta kuin tämä hetki. Emme voi tietää, mitä nurkan takana odottaa. Elämä voi pysäyttää milloin tahansa. Niin on käynyt näille perheille. Elämän mysteeriä ei pidä aliarvioida, eikä sitä toisaalta tarvitse myöskään pelätä. Sitä tulee kuitenkin kunnioittaa. Paras tapa kunnioittaa sitä, on elää vain tässä ja nyt. Olla läsnä. Rakkaus pääsee luoksemme vain läsnäolon kautta. Emme tavoita sitä mistään ulkopuolelta, sillä se on jo meissä, syvällä sisällä, pelkojen taakse kätkeytyneenä. Hiljaa odottamassa, että pysähdymme. Kärsivällisenä vartoo, kunnes antaudumme ja todella oivallamme sen jo olevan osa itseämme.

Toisaalta, minut valtasi myös syvä kunnioitus: rohkeita sieluja!! Jokaisella omat syynsä valita tällainen kokemus tähän elämään. Rohkeita sieluja ovat myös kaikki ne vanhemmat, joiden sielut ovat valinneet noin vaativan haasteen elettäväksi, koettavaksi. Todella syvä kunnioitus. Jos voin auttaa heitä käymään sen läpi pelkällä läsnäololla, aion todellakin tehdä sen. Voisin valita myös paeta.. lyödä hanskat tiskiin ja todeta että henkinen kanttini ylittyi. Vapaa tahtoni sallii senkin, eikä minua siitä tuomita. Uskon kuitenkin, että minulle tuotiin tämä oma haasteeni eteen juuri sen takia, että olen tarpeeksi vahva sen kohtaamaan. Kulkemaan rinnalla ja ennen kaikkea KOHTAAMAAN nämä perheet heidän eläessään kenties pahinta painajaistaan. Tällä hetkellä en voisi kuvitella mitään tuskallisempaa kuin se mitä nuo perheet käyvät läpi. Jos eläisin sitä, toivoisin, että joku uskaltaisi kohdata minut. Toisen taakkaa ei pidä koskaan ottaa kannettavakseen, mutta jos meillä on tilaisuus kulkea rinnalla ja sillä tavalla auttaa toista jaksamaan astumaan seuraava askel… niin se on vähintä ja toisaalta upeinta, miten voimme sielutasolla palvella. Jotta voin tehdä näin upean rakkauden työn, on minun uskallettava kohdata suurin pelkoni ja puhdistettava sen energia jokaisesta solustani. Muussa tapauksessa jonkun toisen ihmisen pelko pääsee luomaan sidoksen omaani ja löydän itseni aasin roolista kantamasta toisen kuormaa, oman voimani kadottaneena. 

Pelot puhdistuvat kohtaamalla. Tässä olen, pelkoni, hukuta minut hetkeksi, mutta salli sitten rakkauden jälleen nostaa minut pintaan, eheyttää ja tuntea syvää vapautta ja kiitollisuutta. 

Kiitos kiitos kiitos!!!

Työelämässä aistit avoinna..

Miltä tuntuu olla työelämässä avautunein aistein? Minkälaista on tehdä hoitotyötä selvätietoisena? Haluaisin nyt kertoa hieman kokemuksia, edes pienen murto-osan niistä. Koska ammattini puolesta minulla on vaitiolovelvollisuus, voin kertoa näistä kokemuksista vain hyvin yleisellä tasolla. Kuitenkin jostain syystä tuntuu nyt tärkeältä ikään kuin käsitellä näitä asioita kirjoittamisen kautta, sillä se tuntuu luontevalta tavalta jäsentää kokemuksia.

Toisinaan minulle näytetään asioita ns. selvänäköisesti. Näen päivittäin enkeleitä valopalloina tai pieninä tuikahduksina. Pallot ja tuikahdukset ovat usein värillisiä, mutta myös silkkaa valkoista valoa. Jos suljen fyysiset silmät ja keskityn näkemään sisäisillä silmilläni, josta voidaan käyttää nimitystä myös kolmas silmä, kuudes aisti tai mikä tahansa muu, alan saada päähäni sekä kuvia että selvätietoisia viestejä. Enkeleiden lisäksi näen myös henkiä, jotka nekin näyttäytyvät fyysisille silmille palloina tai orbeina. Silmät suljettuani voin alkaa tarkastella ja tunnustella hengen olomuotoa ja energiaa. Henget eivät tosin aina ole kovin kirkkaita, koska ne eivät ole puhdasta valoa kuten enkelit. Välitilaan jääneet henget ovat sameita, rusehtavia ja usein jollain lailla pelokkaita tai hämmentyneitä, kun taas jo valoon siirtyneet huomattavasti kirkkaampia ja rakkaudellisempia. Useimmiten kuitenkin aistin ne muulla tavoin. Kuvittele että seisot kaikessa rauhassa hääräillen omia juttujasi. Joku hiipii taaksesi täysin äänettä ja jää tuijottamaan sinua. Äkkiä tunnet tuijotuksen nahoissasi ja käännähdät ympäri. Miten voit selittää sen, että tunsit toisen läsnäolon ja tuijotuksen? Sinä vain aistit sen. Samalla tavoin minäkin aistin henkien läsnäolon. En osaa aina selittää, miksi ja miten aistin, mutta uskon että nimenomaan herkkyys on vahvin työkaluni. Erittäin vahvana, voisinko sanoa vahvimpana, selväaistina minulla on selvätunteisuus. Tunnen ja aistin kehossani muiden ihmisten (myös henkien) tunteita ja ajatuksia. Huomaan joskus yksinkertaisesti vain tietäväni toisen tunnetilan ja aikeet, ilman mitään loogista selitystä. Tämä on osin täysin tiedostamatonta toimintaa ja puhunkin siitä energialukutaitona. Sanan keksin itse. Energialukutaitoa voi verrata fyysiseen kirjainten lukutaitoon, sillä siinäkin on ikään kuin aakkoset ja alkeet. Lukutaito kehittyy, mitä enemmän lukee ja kirjoittaa. Aluksi lukeminen on hidasta tavaamista, mutta nopeutuu ja automatisoituu vähitellen. Myöhemmin sanavarastomme kehittyy ja voimme oppia lukemaan myös vieraita kieliä. Konkreettista energialukutaitoa on myös lukeminen ns. rivien välistä ja kirjoittajan todellisen sanoman/energian tavoittaminen. 

Toisten ihmisten energioita ei kuitenkaan koskaan saa tarkoituksella ”lukea” lupaa kysymättä. Vaikka näkisin, tuntisin ja tiedostaisin toisesta mitä tahansa, ei minun ole lupaa sanoa kaikkea ääneen. Selväaistien avautumisen myötä meillä on myös yhä suurempi vastuu sanoista, teoista ja ajatuksistamme. Toisen ihmisen yksityisyyttä ja itsemääräämisoikeutta on kunnioitettava. Jos alamme lukea toisen energioita ilman hänen pyyntöään, rikomme hänen vapaata tahtoaan ja aiheutamme lopulta vain hallaa itsellemme. Siitä nimittäin on karmisia seurauksia. Lisäksi myös toiselle saattaa jäädä jollain lailla ”hyväksikäytetty” ja epämukava olo. Meille on Luojan rakkaudella annettu henkisiä lahjoja ja kykyjä, sisäisiä työkaluja joiden tarkoitus on auttaa meitä lisäämään rakkauden määrää maailmassa, ei suinkaan käyttää niitä itsekkäisiin tarkoituksiin tai oman egon pönkittämiseen. Aistit avautuvat vähitellen henkisen kasvun myötä, sillä meidän on konkreettisesti opeteltava käyttämään niitä ennen kaikkea turvallisesti. Kaikkia kykyjämme ei todellakaan voida heti ottaa käyttöön, sillä ihmismieli on kuitenkin erittäin hauras. Psyykeen täytyy siis pysyä mukana tai pahimmillaan seurauksena voi olla esimerkiksi psykoosi. Henkisen kasvun myötä myös chakrat avautuvat ja puhdistuvat. Pelkoja poistetaan. Täten valo ja rakkaus pääsevät paremmin virtaamaan koko energiajärjestelmässämme aina fyysistä kehoa myöten. Itselläni tämä varsinainen tietoinen henkisen kasvun prosessi, jota voidaan myös kutsua ylösnousemusprosessiksi, vihkimyspoluksi tai mitä nimeä nyt haluaakaan käyttää, on kestänyt noin kolme vuotta. Avautumisen tahti on ollut huimaa ja puhdistuminen voimallista. Pysähdyksiäkin on ollut, mutta niiden jälkeen energiani ovat muuntuneet voimakkaasti ja oivalluksille on tullut tilaa. 

Kaikki sairaudet näkyvät ensin aurassamme, ennen kuin ilmenevät fyysisessä kehossamme. Työssäni olen monta kertaa nähnyt asiakkaiden ja potilaiden aurassa tummia laikkuja, jotka ovat merkkejä sairauksista tai energiatukoksista. En useinkaan lähde tietoisesti lukemaan kenenkään energioita, mutta näitä laikkuja ym. näytetään minulle tarkoituksella, jotta opin työskentelemään erilaisten energioiden ja asioiden parissa. Se missä kohtaa kehoa kipu tai sairaus sijaitsee, johdattaa meidät alkuperäisen henkisen tukoksen jäljille. Fyysinen kipu on maamerkki, jota voi halutessaan lähteä seuraamaan. Fyysinen kipu on oikeastaan vain OIRE jostain syvemmällä olevasta energiatukoksesta. Täytyy vain opetella energeettisesti lukemaan jälkiä ja seuraamaan myös omaa intuitiota. Toisinaan puhdistettavaksi saattaa nimittäin myös nousta menneitä elämiä. Kaikki asiat ja energiat, joita meille näytetään, tulevat tietoisuuteemme tarkoituksella, yleensä puhdistettavaksi ja eheytettäväksi. On tosin opeteltava myös erottelukykyä, milloin asioista kannattaa puhua ääneen. 

Töissä olen siis nähnyt mustia laikkuja ja pisteitä asiakkaiden ja potilaiden auroissa. En kuitenkaan koululääketieteen piirissä työskennellessäni yleensä voi mainita näitä asioita ääneen, joten olen lähettänyt kyseiselle ihmiselle valoa ja rakkautta sekä rukoillut hänen puolestaan. Lisäksi pyydän aina enkelit apuun. Näin tiedän tehneeni parhaani kyseisen ihmisen ja tilanteen hyväksi. Näin minun ei jälkikäteen tarvitse miettiä ”teinkö oikein?” koska tiedän, että Luojan voima jatkaa hiljaista rakkaudellista työtään asiakkaissa minun poistuttuani fyysisesti paikalta. Näin minulla on aina myös valon ja rakkauden siunaus ja suojaus kaikelle tekemälleni työlle. 

Sairaanhoitajana tehtäväni on usein hoitaa ihmisten fyysisiä haavoja. Mutta koska kaikki ulkoinen on vain heijastusta sisäisestä, ovat fyysisetkin haavat aina merkki myös henkisistä haavoista ja kohtaamatta jätetyistä tunteista sekä tarpeista, joita emme ole tyydyttäneet. Myös traumaattisesti syntyneillä haavoilla on tarkoitus. Yleisin syy niihin on pysäytys. Toisinaan universumin on pakko pysäyttää meidät rytinällä, jotta havahdumme muuttamaan haitallisia toimintatapoja tai vahingollisia asenteita ja uskomuksia. Vaikka emme voisi vaikuttaa juuri sen hetken olosuhteisiin, voimme aina muuttaa asennetta ja suhtautumistapaa, joka taas muuntaa tilanteen ja energian rakkaudellisemmaksi. Tällä tavoin elämän solmut lähtevät avautumaan. Meidän ei lopulta tarvitse tehdä mitään muuta kuin ottaa vastuu omista tunteista ja elämästä. Silloin voimme alkaa luoda sinne lisää hyviä ja positiivisia asioita ja ilmentää haluamiamme ulkoisia olosuhteita. Saattaa kuulostaa liiankin yksinkertaiselta. Lopulta kaikki on tosiaan hyvin yksinkertaista, mutta ihmismieli kuvittelee mielellään kaiken olevan monimutkaista ja vaikeaa.

Selvätietoisena sairaanhoitajana en siis voinut olla näkemättä fyysisten haavojen ”taakse”. Tein havaintoja asiakkaistani, kuinka valtaosalla oli suuri hoivan ja huolenpidon kaipuu. Aivan kuten pienellä lapsella on kova ”aikuisennälkä” eli halu tulla huomioiduksi, nähdyksi ja kuulluksi, ei tämä tarve katoa mihinkään iän myötä. Monilla oli myös hyvin haastavia elämäntilanteita ja koskettavia ihmiskohtaloita, joista väistämättä on jäänyt tunnekuormaa. Sota-aika kaikkine pelkoineen on pureutunut tunnekehon uumeniin ja vaikuttaa jopa sukupolvien yli. Sisäinen lapsi on hautautunut aikuisuuden taakan alle. Tietenkin löytyy myös iloisia poikkeuksia, niitä vanhuksia, joilla elämänilo virtaa kaikesta huolimatta suonissa ja jotka uskaltavat rakastaa viimeiseen hengenvetoon asti. Heiltä oppii valtavasti. 

Kotihoidossa työskennellessäni näin monenlaisia koteja. Aloin vähitellen oivaltaa kodin merkityksen ihmiselle. Koti on turvasatama ja paljon enemmän. ”Home is where the heart is” – sanonta pitää todellakin paikkansa. Fyysinen koti heijastelee jälleen sisäistä maailmaamme ja siksi toisen kotiin on aina mentävä kunnioituksella. Astuessani toisen kotiin, astun ikään kuin hänen auraansa sisään. Kodista voin energialukea monia kerroksia ja elämäntapahtumia. Kodissa vallitseva tunnelma kertoo omistajansa asenteista ja energioista.  Tein havaintoja, kuinka sotkuinen ja tavarantäyteinen koti usein heijasteli sisäistä tunnetaakkaa sekä ylipäätään vaikeuksista luopua vanhasta kaikilla tasoilla. Tavara luo ikään kuin illuusion turvallisuudesta ja on lääke sisäiseen turvattomuuden tunteeseen. Sillä paikataan mm. tyhjyyden tunnetta tai sitä haalitaan pelkoon perustuvin motiivein. Tietenkin myös dementoivat sairaudet aiheuttavat usein tavaran hamstraamista ja epäsiisteyttä, sillä ihminen menettää tuolloin kyvyn huolehtia itsestään. 

Surua, aivan valtavasti surua. Surun saatoin lukea monen vanhuksen silmistä, jopa hymyn takaa. Moni myös kertoi edesmenneistä rakkaistaan ja eletystä elämästään. Heidän kertoessaan kuolleista puolisoista, sukulaisista, lapsista tai ystävistään, tulivat näiden ihmisten henget usein paikalle. Verhon toisella puolen, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Lohduttivat rakkaitaan. Katsoivat rakastavasti, hyväksyen. Aistin heidät aivan lähellä, mutta vaikenin. Minullekin iski pelko: en uskalla sanoa, ettei kuollut rakkaasi ole suinkaan kuollut vaan syntynyt uudelleen toisessa ulottuvuudessa ja voi paremmin kuin hyvin. Hullunahan he minua pitäisivät! 

Työkaverini isä kuoli kesällä yllättäen. Työkaverini tultua takaisin sairausloman jälkeen töihin seisoi hänen isänsä siinä hänen kanssaan… aivan liki. Minua alkoi suorastaan huimata kun tunsin hengen energian jotenkin ”tuoreena”, juuri henkimaailmaan siirtyneenä. Mieleni olisi niin kovasti tehnyt kertoa kuinka työkaverini isä seurasi tyttärensä touhuja.. Hiukan huvittuneena pyöritteli päätään tämän puhuessa hautajaisvalmisteluista, arkuista, hautapaikasta ym. Jotka ovat tärkeä osa surutyötä tänne jääville, mutta itse hengelle usein lopulta yhdentekeviä. ”Turha siellä haudalla on rampata, en minä siellä ole!” tokaisi mieheni mummo siirryttyään henkimaailmaan muutama vuosi sitten. Enkä ole käynyt omien isovanhempieni haudalla kuin kerran vuodessa jouluaattona viemässä hautakynttilän ja ihastelemassa hautuumaan upeaa kynttilämerta. Isäni äiti vierailee luonani silloin tällöin. Alkuvaiheessa henkistä polkuani tunsin hänet usein, mutta nykyisin yhä harvemmin. Hänkin jatkaa sielunsa matkaa jo uusien oppien parissa. Läheisistä on hyvä vähitellen päästää irti, luottaen ettei rakkaus mihinkään katoa, päinvastoin. Rakkaus voimistuu kun vapaudumme surusta ja jatkamme eteenpäin. Emme koskaan lopullisesti menetä ketään. Emme koskaan. Surutyö on tärkeää käydä läpi. Syyllisyyttä meidän ei tarvitse tuntea kenenkään kuolemasta. Ei edes silloin, kun kuolema on ollut tuskallinen tai yllättävä. Syyllisyyden tunteminen estää suruprosessia etenemästä, anteeksianto vapauttaa. Vihan tunnekin kuuluu suruprosessiin, mutta vain väliaikaisesti. Lopulta mitään ei jää sanomatta, tekemättä tai kesken. Lopulta kaikki on aina Korkeimman käsissä ja sielunsopimukseen kirjattuna. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin, näyttivätpä asiat miten nurinkuriselta hyvänsä. Meille ei tapahdu mitään, mitä sielu ei olisi hyväksynyt tapahtuvaksi. Tämä on joskus vaikea hyväksyä.  

Ehkä haastavinta oli työpäivien aikana kuitenkin se, etten voinut työkavereilleni jakaa kaikkea näkemääni ja kokemaani. Välillä iski hetkellisesti jopa lievä yksinäisyyden tunne: ”voi kumpa voisin kertoa, mitä juuri näin tuonkin asiakkaan luona”. Kokemusten jakaminen. Se jäi puuttumaan. Monesti sulattelin asioita yksin, tai joitakin kerroin valoystävilleni kuitenkin vaitiolovelvollisuuttani kunnioittaen. Tiedän, että jonain päivänä voin jakaa kokemuksia myös työyhteisön kesken. Sitä ennen, opettelen erottelukykyä milloin voin sanoa asioita ääneen ja milloin taas on parempi pysyä vaiti. Helppoa se ei aina ole. 


-Meena

 

Sieluenergiaa

Tämä kesä on tuonut minulle jotain hyvin suurta ja merkittävää. Menneinä parina kuukautena olen saanut kokea aivan valtavasti iloa, oivalluksia ja rakkautta. Erityisesti viimeisin noista eli rakkaus on ollut menestyksen avain. Olen kulkenut hyvin pitkän sisäisen tien juuri tähän pisteeseen ja suoraan sanottuna, en ikinä olisi uskonut saavuttavani sisäisesti jotain näin suurta. En arvannut villeimmissäkään kuvitelmissa, miten upeaa on sieluenergialla työskentely. 

Miten ja missä oivalsin tämän kaiken? Oivalsin sen kesätyöpaikassa töitä tehdessäni. Tänä kesänä työskentelin nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa sairaanhoitajana. Minua pyydettiin jo viime syksynä työharjoittelun jälkeen kesätöihin eräälle osastolle, mutta jostain syvältä sisimmäistäni kumpusi aavistus, että minun ei ole tarkoitus mennä kyseiselle osastolle. Niinpä vitkuttelin kesätyön hakua aivan lopputalveen ja päätin summanmutikassa hakea sijaisuutta kotihoidosta. Ottaen huomioon paniikkihäiriötaustani ja sisäiset rajoitteeni, aloin itsekin pitää itseäni kajahtaneena: miten ihmeessä selviäisin työstä kotihoidossa? Mikä kumma minua nyt sinne kaikesta huolimatta työntää? Eikö olisi helpompaa olla töissä osastolla, jossa rutiinit tuovat turvaa ja kollegoita on kasapäin vieressä, joilta kysyä neuvoa… miten ihmeessä selviäisin kotihoidossa, jossa kaikki on hyvin ennakoimatonta ja työ itsenäistä liikkumista paikasta toiseen? Toivottavasti saatte kiinni ajatuksesta :). Intuitio kuitenkin voimistui vähitellen ja seuravana päivänä hakemuksen jättämisestä minut jo kutsuttiinkin työhaastatteluun. Selkeä palaute universumilta: olet oikealla polulla! Muutaman viikon päästä istuin ryhmähaastattelussa yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa. Kauaa ei tarvinnut paikan herumista jännittää, sillä jo saman päivän aikana minulle tarjottiin sijaisuutta sopivan matkan päästä kotoa. Sisäinen hymy levisi korviin… kiitos kiitos kiitos vaan taivaiset auttajat, jotka auttoivat asioita lutviutumaan ja järjestivät paikan näin nopeasti. Koska oli vasta kevät ja koulutehtäviä sekä työharjoitteluita edessä, en ehtinyt sen kummemmin ajatella tai pelätä vielä tulevaa kesää. 

Kuitenkin toukokuun lopussa, pari päivää ennen ensimmäistä työvuoroa alkoi syke nousta. Yhtäkkiä se olikin siinä edessäni: haaste, joka minun tulisi ylittää, pelko joka minun tulisi voittaa. Saatoin näyttää ulospäin tyyneltä, mutta sisällä vapisin kuin haavanlehti. Pelko kävi aivan sietämättömäksi ja olin vähällä jo perua koko sijaisuuden. Mieleni olisi halunnut tehdä lukkojarrutuksen, sillä se näki edessään vain seinän: en mitenkään voisi pärjätä tulevassa työssäni!! Mutta sieluni tiesi toisin. Onneksi jokin voima, sisäinen kompassi sai minut pysymään kurssissa ja suuntaamaan kohti väistämätöntä. Pelon ja jännityksen lisäksi tunnekehossani välkehti myös kutkuttava toivonpilkahdus: mitä jos onnistunkin? On nimittäin niin, että kun sielun energia asettuu kenttäämme tietynlaisella vakaudella, sen osoittamaa suuntaa on lähes mahdotonta vastustaa. Vetovoima imee meitä valtavan magneetin tavoin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Tuon vetovoiman avulla minut sysättiin kauas ulos mukavuusalueeltani ja otin valtavan sisäisen hypyn kohti tuntematonta. Vetovoiman nimi on rakkaus. 

Kesäkuisena maanantaiaamuna hyppäsin fillarin selkään ja poljin muutaman kilometrin matkan terveysasemalle. Jännitys sai aivan infernaaliset lukemat ja minun oli tavattoman vaikea pitää tyyneyttä yllä edes ulospäin. Olin aivan varma että kuolen vielä siihen jännityksen tunteeseen, että sydän ei kestä sellaista sykettä ja keho sellaista määrää stressihormonia. Sieltä minä kuitenkin löysin itseni, istumasta toimistolta ja esittelemässä itseäni sairaanhoitajan sijaisena. Sanat eivät tahtoneet sopia suuhuni, titteli tuntui vieraalta. Olisi tehnyt mieli liittää perään turvallisesti ”-opiskelija”. Minäkö sairaanhoitaja? Ei, ei, ei, nipistäkää minut hereille tästä unesta. Heti ensimmäisenä sain kuulla, että perehdyttäjäni, tiimin toinen sairaanhoitajista olikin sairastunut. Ihmettelin mielessäni outoa käännettä, mutta luotin universumin viisauteen. Jokin suurempi tarkoitus pysyy mieleltä salattuna. Lähdin siis erään lähihoitajan mukaan asiakaskäynneille, tavoitteena tutustua asiakkaisiin. Jo ensimmäisillä käynneillä minulta kysyttiin mm. lääkkeisiin sekä sairauksiin liittyviä kysymyksiä, joihin tiesin vastauksen. Tällä tavoin minua rohkaistiin työssäni, sillä sain vähitellen todellisen kosketuksen omaan osaamiseeni. Minähän osaan! Minähän tiedän! Ihmeellistä! EI oppi ojaan kaada. Palkitsevinta oli kuitenkin huomata, että tietotaidon lisäksi minä todella PYSTYN tähän työhön käytännössä. Aloin sietämään epävarmuutta ja ennakoimattomuutta. Koitin jatkuvasti keskittyä vain kulloiseenkin asiakkaaseen ja asiaan. Elää hetkessä, päivä kerrallaan. Ensimmäisen viikon jälkeen aloin tehdä itsenäisiä kotikäyntejä ja sairaanhoidollisia työtehtäviä ja huomasin vähitellen rentoutuvani myös sisäisesti. Päätin kohdata jokaisen asiakkaan autenttisena ja arvokkaani, luottaen siihen, ettei eteeni tule mitään sellaista tilannetta, jota en kykenisi hoitamaan. Päätin elää päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Ja kas, työ alkoi tuntua mielekkäältä. Juhannuksen tienoilla selvitin erään todella kinkkisen asiakastilanteen kunnialla läpi ja jälkeenpäin asiaa tarkasteltuani voin todeta, että arvostukseni tiimissä taisi nousta aivan uudelle tasolle. Hiljalleen epävarmuuteni muuttui nöyryyden kautta sisäisen voimani löytöretkeksi, jonka aarretta kannan sydämessäni lopunelämääni. Aloin saada palautetta asiakkailta ja työtovereiltani. Palaute oli kannustavaa ja samalla todella häkellyttävää! Tavallaan en tuntenut tekeväni mitään erityistä, olin oma itseni.. ja kuitenkin, tunsin että jokin suurempi voima virtasi loputtomana lävitseni. Palvelin, mutta en menettänyt piiruakaan omasta voimastani, päinvastoin!! Olin nöyrä, mutten nöyristellyt. Tunsin jatkuvasti saavani sylikaupalla lisää energiaa. Pyysin joka aamu taivaiset auttajat mukaani töihin työskentelemään sekä minun kanssani että minun kauttani. Välillä fyysinen kehoni tunsi uupumusta pitkän ja raskaan opiskeluvuoden jälkeen joka tauotta jatkui työelämään, mutta silloin minulle järjestettiin helpompia päiviä, jolloin sain tehdä toimistohommia verkkaiseen tahtiin. Jokaisen asiakkaan luokse menin suuren kunnioituksen vallassa: upeaa, että juuri minä saan mennä tämän vanhuksen kotiin ja auttaa häntä selviytymään arjestaan kotona laitoksen sijaan. Surukseni kuitenkin huomasin myös, että kaikki hoitajat eivät suinkaan toimi samoista lähtökohdista käsin. Kaikki eivät suostu näkemään, miten arvokasta työtä tekevät ja kuinka suurella hienotunteisuudella hoitotyötä on tehtävä varsinkin, kun ympäristönä on toisen ihmisen koti. Nimittäin, jotta voi ansaita toisen ihmisen luottamuksen, on hänen kotiaan ja tapojaan kunnioitettava, olivatpa ne miten erilaisia, outoja tai ristiriitaisia hyvänsä. Jotta voi palvella lähimmäistään pyyteettömästi, on uskallettava siirtää oman egon mölinät syrjään. 

Kesä opetti minulle paljon… aivan valtavasti! Tietysti opin kädentaitoja ja sain tietotaitoa ammattiini liittyen, mutta kaikkein arvokkaimmat opit liittyivät jälleen omaan itseeni. Siihen, millaista on työskennellä sieluenergialla ja intuition ohjaamana. Viimeisillä viikoilla eteeni tuotiin jälleen tilanne, jossa minun oli kerta kaikkiaan tehtävä järjellä täysin ”hullulta” tuntuva päätös, mutta jostain syystä juuri minun oli hoidettava kyseinen tilanne. Ottaen huomioon, etten ollut saanut juurikaan perehdytystä työhöni ja muutenkin ”untuvikko” näissä hommissa, teki tietoisen mielen mieli lyödä kapulat rattaisiin ja tehdä näennäisesti helppo ratkaisu eli siirtää hoitovastuu muulle taholle. Jälleen kerran kuitenkin pyysin taivaiset auttajat hätiin ja päätin vain luottaa vaistoihini tilanteen hoitamiseksi. Illalla nukkumaan mennessänikin vielä kyseenalaistin päätökseni: olisiko minun vain pitänyt lähettää tämä ihminen sairaalaan? Miten ihmeessä hän pärjää siellä kotonaan? Sain kuitenkin voimakkaan intuition, ettei tätä asiakasta missään nimessä tule lähettää sairaalaan vaan hänet on saattohoidettava kotona. Siispä minulle ei tosiaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin LUOTTAA. Monta työpäivää meni asioita ja apuja järjestäessä, mutta lopulta kaikki saatiin sujumaan. Kun viimeisinä työpäivinäni kävin tätä asiakasta hoitamassa, sain todellisen palkinnon kaikesta tehdystä työstä. Sain ylitsevuotavan kiitoksen ja hymyn. Tunsin luottamuksen syntyneen hoidettavaan, joka suhtautui aluksi äärimmäisen epäluuloisesti kaikkiin hoitajiin. Näin, kuinka muurit olivat sulaneet. Näin myös sen valtavan pettymyksen, jonka tieto viimeisistä työpäivistäni aiheutti. Kuinka pahoillaan sekä asiakas, omaiset että kollegani olivat työsuhteeni loppumisesta. ”Miksi kaikki ihanat hoitajat lopettavat?” Nämä asiakkaan lausumat sanat jäivät kaikumaan korviini. Tietoinen mieleni askarteli ajatuksen kanssa myös: jäikö jotain kesken? Olisi ollut niin mukava jatkaa tätä hoitosuhdetta. Mutta ymmärrän, että kyseessä taisi olla sielunsopimus. Olin sopinut, että järjestän hänelle kaikki mahdolliset avut kotiin, jottei hänen tarvitsisi kuolla sairaalassa. Hän halusi kuolla kotona, hän pyysi sitä! Se oli hänen ainut toiveensa! Sitkeyteni palkittiin. Järjettömyyteni palkittiin. Intuitioni kuuntelu palkittiin. Minä sekä tämä asiakas saimme molemmat sisäisen rauhan, kun työni oli tehty. Sain myös omaiselta kiitokseksi ja läksiäislahjaksi upean kukan sekä kortin. En tiedä elääkö tämä asiakkaani enää.. kovin montaa viikkoa hänellä tuskin oli elinaikaa. Voin vain rukoilla, että hänen lopullinen toiveensa toteutui. Ettei kukaan lähettäisi häntä sairaalaan, vaikka kunto miten heikkenisi. Että hän saisi tarvitsemansa kipulääkityksen. Että muutkin hoitajat uskaltaisivat kohdata tämän vanhuksen, kunnioittaen hänen kotiaan ja viimeisiä toiveitaan. Että turhia toimenpiteitä vältettäisiin. Että hän saisi kuolla arvokkaasti ja onnellisesti, omassa kodissaan. Etteivät omaiset huolehtisi turhaan, sillä juuri näin on tarkoitettu tapahtuvaksi. 

Juuri nyt olen ansaitulla kesälomalla. Koko olemukseni valtaa edelleen suuri rakkaus ja kiitollisuus, kun ajattelen kaikkea sitä energiaa, jolla sain työskennellä kuluneena kesänä. Juuri näin haluan toimia tästä eteenpäin. Olen tänä vuonna käynyt mustaakin mustemmissa pohjamudissa, mutta löytänyt taas sieluenergiani takaisin ja uskaltanut kohdistaa katseeni valoon. Olen astunut kauas mukavuusalueeni ulkopuolelle, hypännyt tuntemattomaan, ja saanut palkinnoksi runsain mitoin rakkautta ja kiitosta universumilta.

Rohkeutemme huomataan. Rehellisyytemme huomataan. Valomme aistitaan. Rakkautemme aistitaan. Meidän täytyy vain uskaltaa nähdä nuo ominaisuudet itsessämme. Meidän tarvitsee vain elää ja ilmentää ne todeksi, joka ikinen päivä ja joka ikinen hetki. 

Rakkaus ei todellakaan ponnistele...

Namaste <3

-Meena