sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Toivottomuudesta

Tahtoisin kirjoittaa muutaman sanan toivottomuudesta. Aihe on raskas, mutta äärimmäisen tärkeää ottaa esille. Juuri tälläkin hetkellä moni tuntee tuota lamauttavaa tunnetta. Se on oikeastaan paljon vakavampi ilmiö kuin miltä äkkiseltään saattaa vaikuttaa. Toivottomuus on tunne, jota saattaa olla vaikea tunnistaa jopa itsessään. Minäkään en meinannut millään tunnustaa ja tunnistaa, että olin kietoutunut sen valtaan. En aluksi ymmärtänyt mistä oli kyse, ihmettelin vain syvää surua, joka pyrki pintaan. Ajattelin ensin että kyseessä oli jonkinlainen suruprosessi ja niin varmasti olikin. Silti, kaiken takana piileskeli syvä toivottomuuden tunne.

Toivottomuus on hyvin vaarallinen tunne, se voi nimittäin tappaa. Toivottomuus sulkee sydänkeskuksen ja vangitsee ilon. Se aiheuttaa mittaamatonta kärsimystä. Toivottomuus saattaa olla masennuksen oire, mutta sitä ilmenee myös irrallaan täysin itsenäisenä tunteena. Toivottomuus aiheuttaa näköalattomuutta, syvää surua, erillisyyttä, yksinäisyyttä, välinpitämättömyyttä, ankeutta, värittömyyttä, ilottomuutta.. Toivottomuuteen liittyy totaalista luovuttamista. Elämä ei tunnu elämisen arvoiselta, vaikka näennäisesti kaikki saattaisi olla ulkoisesti kunnossa. Toivottomana on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta iloita muiden iloista tai kokea aitoa myötätuntoa. Toivottomana katoaa kyky eläytyä ja myötäelää. Kateuskin saattaa pilkahtaa, jopa viha ja erityisesti katkeruus.
Mitä eroa on sitten epätoivolla ja toivottomuudella? Epätoivoisella ihmisellä on voimaa tarttua vielä viimeiseen oljenkorteen, mutta toivoton ei näe  välttämättä enää edes oljenkortta.
Valta osa itsemurhan tehneistä on kokenut syvää toivottomuutta ennen tekoaan.
Näin vakavasta ilmiöstä on kyse.
Kun ihmiseltä viedään toivo, häneltä viedään kaikki. Terveydenhuollossa kuulen usein lauseita: "potilaalla ei ole enää toivoa" "toivoton tapaus" jne. Erityisesti siellä tähän ongelmaan tulisi todella herätä! Sairas ihminen on helposti haavoittuva ja ammatti-ihmisten tulisi muistaa tämä seikka. Potilas imee helposti virheellisiäkin uskomuksia itseensä ja siksi ammattilaisilla on vastuu sanoistaan. Kaikille meille toivo merkitsee silti erilaisia asioita, jollekin jo hengittäminen tuo toivoa kun taas toisen toivon voi hukuttaa pienikin takapakki elämässä.
Jokaisella on silti toivoa, aina. Kukaan ei ole toivoton. Kenelläkään ei ole oikeutta riistää toisen toivoa, se on henkistä väkivaltaa.
Aina voi antaa toivoa, vaikka potilas esimerkiksi sairastaisi pitkälle edennyttä syöpää ja kuolema näyttäisi väistämättömältä lähikuukausien tai viikkojen aikana. Jos ei ole realistista antaa toivoa paranemisesta, voi antaa toivoa siitä, että jäljellä olevat elinpäivät olisivat mahdollisimman hyviä, kivunhoito asianmukaista sekä kuolema inhimillinen ja rauhallinen. Peilaan tätä asiaa nimenomaan terveydenhuoltoon siitäkin syystä, että ymmärsin asian tärkeyden oman tulevan ammattini kannalta. Toivottomuus on pahimpia ansoja, joihin ihminen voi langeta. Harva pääsee sieltä ansasta omin avuin ylös. Vierelle tarvitaan joku, joka auttaa näkemään toivonpilkahduksen, kaikista synkimmässäkin kuopassa.
Kerron vielä sekä hyvät että huonot uutiset: toivottomuus ON oma valinta!! Huonoksi uutisen tekee se, ettei asiaa ole helppo myöntää itselleen. Kukapa meistä tohtisi kerskua moisella valinnalla?! Tuskin kukaan, päinvastoin, hävettää julmetusti. Hyväksi uutisen tekee puolestaan se, että jos todella olemme vapaita valitsemaan toivottomuuden, meillä on ainakin teoriassa vapaus valita myös toisin. Voimme valita toivon. Toivottomuudesta nousu vaatii silti tämän kipeän asian tunnustamisen: olemme itse syypäitä omaan toivottomuuteen. Ulkopuolelta voidaan toki yrittää 'viedä' toivoa ajattelemattomilla töksäytyksillä, mutta lopulta itse päätämme siitä luopua. Päätös ei välttämättä ole tietoinen "nyt luovun kaikesta toivosta" vaan ikään kuin vähitellen hiipivä uskomus "eikö minulla enää tosiaan ole toivoa?" Toivottomuuden hyväksyminen ja siihen uskominen on valheeseen uskomista. Vaikka tunne onkin hyvin todentuntuinen ja tempaa äkkiä mukaansa, se on kaikessa raadollisuudessaan valhetta.
Miten toivottomuudesta sitten pääsee eroon? Miten voimme taas erottaa totuuden valheesta? Tässä astuu Korkeampi Itsemme kuvaan. Tässä vaiheessa tarvitaan suurta nöyryyttä antautua armolle ja rakkaudelle. Ilman rakkauden hyväksymistä ja sille antautumista emme pääsee tuosta kalvavasta tunteesta eroon. Ilman Isä/Äiti Luojan armoa emme vapaudu tästä vankilasta. Hän on saattanut lähettää vierellesi juuri sen lähimmäisen, joka tuo oljenkorren, toivonpilkahduksen mukanaan.  Meidän tehtävämme on avata silmät näkemään siunaus kaiken kärsimyksen takana. Toivo saattaa tulla myös sisäisenä oivalluksena, kuten minulle kävi. Tunsin jälleen rakkauden kipinän sydämessäni ja rauha laskeutui ylleni. Rakkaus parantaa meidät. Mikään muu voima maailmankaikkeudessa ei ole niin jykevä ja väkevä kuin rakkaus. Toivottomuudesta luopuminen vaatii rakkaudelle antautumisen. "Tapahtukoon sinun tahtosi" ei tarkoita uhriksi heittäytymistä vaan toisin päin: vastuun ottamista omista valinnoistaan ja sen tunnustamisen, ettei oma tahtomme aina perustu rakkauden valintoihin. Toisinaan annamme pelon ohjata.
Aloin miettiä milloin olen päättänyt olevani "toivoton"..? Milloin olen hyväksynyt toivottomuuden energian osaksi itseäni? Koska olen pelännyt niin paljon, etten ole uskaltanut luottaa omaan kykyyni selviytyä? Ei tarvinnut kauaa muistella. Vastaus tuli minulle välittömästi: se alkoi ensimmäisestä paniikkikohtauksesta. Silloin aloin ensin pelätä että tätäkö tämä on loppu elämä? Pelkoa milloin seuraavan kerran iskee paniikkikohtaus. Aloin vähitellen järjestellä elämää sen mukaan. Silloin olen päättänyt pukea toivottomuuden viitan harteilleni: en enää koskaan voi elää 'normaalia' elämää, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan.
Kuulostaa hurjalta. Olenko todella päättänyt noin? Olen, ihan omasta vapaasta tahdostani.
Nyt, minulla on vapaus valita toisin. Oivalsin vihdoin että ihan oikeasti: minulla on toivoa!! Sallin itseni vihdoin luopua raskaasta matkakumppanista ja keventää varustusta henkisellä tielläni, tällä siunatulla elämän polulla.


Kyllä, otan toivon vastaan! Kiitos kiitos kiitos!!!

-Meena

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Ylösnousemusoireita

Tiedättehän "pyhät unet" jotka alkavat jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä... siitä seuraavat 12 yötä kertovat seuraavan vuoden jokaiselle kuukaudelle sen 'teeman' ja tapahtumat. Olen suhtautunut ajatukseen aiemmin hieman skeptisesti... vaan meinasin pudota pyrstölleni kun luin joulupäivän ja tapaninpäivän välisen uneni, jonka olin kirjannut vihkoon ylös, toisin sanoen uni joka koski helmikuun tapahtumia. Helmikuu on nyt ohi ja kuten kerroin aiemmassa postauksessani, kävin itseni kanssa hyvin hyvin syvällä pimeyden sopukoissa. Kirjoitan muistiinpanoni unesta tähän:
"Olen laivalla, jonka yli pyyhkäisee äkisti valtava tornado. Sisällä on muitakin ja olemme kaikki turvassa isolla valtamerialuksella. Ympärillä syntyy lisää hurjia tornadoja, niitä on valtavasti."
Täytyy sanoa, että uni tuntuu nyt osuvan niin nappiin että en voi kuin hämmästellä! Olen käynyt läpi niin tolkuttoman rankan sisäisen kamppailun, pyörinyt läpi hurjistakin hurjimman myllyn, etten keksi sille mitään sanaa tai ilmaisua. Noh, kenties ei ole tässä kohtaan edes tarpeellista avata sitä sen enempää... pääasia, että pääsin niin sanotusti 'kuiville'.
Olen saanut tänä aikana myös niin monta oivallusta itsestäni, että niitä on vaikea edes jäsentää ymmärrettävään muotoon tai tekstiin. Sulattelen yhä kaikkea tapahtunutta.
Myös fyysiset ylösnousemusoireet ovat olleet tähän asti rankimmat (olleet siis koko talven). Kävin jopa sisätautilääkärillä otattamassa verikokeet, sillä epäilin todella sairastuneeni vakavasti. Oireita olivat mm. lihas- ja nivelkivut, palelu, väsymys, totaalinen voimattomuus, joka paikan särky, keskittymiskyvyttömyys, masennus jne.. Veriarvoni olivat hyvät, suorastaan loistavat ja sain terveen paperit! Niinpä tietysti, länsimaisen lääketieteen keinot eivät riitä tunnistamaan näiden oireiden alkuperää. Tästä seurasi ensin valtava häpeä: valitanko turhasta? Olen näennäisesti terve kuin pukki mutta olo on kuin 100-vuotiaalla. Olenko luulosairas? Kuvitelkaa minkä itseruoskinnan tämä aluksi aiheutti!
Sitten oivalsin mistä on kyse.. minä "somatisoin" kaikki sisäiset prosessit, joita käyn läpi. Tämän taudin tuntee myös koululääketiede diagnoosilla: somatisaatiohäiriö. Toisin sanoen, oireet ilmenevät, koska syvällä minussa oli yhä ratkaisemattomia ristiriitoja. Toisaalta valon määrä kaikissa kehoissani on kasvanut voimakkaasti, mutta niistä raskain eli fyysinen keho ei ole pysynyt mukana. Minut oli pakko pysäyttää, jotta näen nämä ratkaisemattomat ristiriidat ja työstän ne. Jälleen en voi todeta muuta kuin: siunaus valepuvussa.



Kerroin tämän nyt esimerkkinä, jotta joku muu saisi tästä apua..
Tämä oli itselleni loistava esimerkki siitä, että tulevana sairaanhoitajana en kyseenalaista potilaiden oireita, se ei ole minun tehtäväni. Minun tehtäväni on auttaa ihmistä itseään pääsemään jyvälle omista ristiriidoista ja antaa jokaisen oivaltaa itse oireidensa taustalla piilevät syyt. Minun tehtäväni on kulkea rinnalla.
Joka päivä hoitava henkilökunta törmää potilaisiin, joiden oireille ei löydy mitään selittävää elimellistä syytä. Moni jää ilman diagnoosia tuskallistenkin oireiden kanssa. Lääketieteen keinot ovat hyvin rajalliset, jos etsitään oireiden syitä vain näyttöön perustuvilla keinoilla. Edes psykiatria ei pysty ratkaisemaan keho-mieli-sielu ristiriitoja, sillä se ei virallisesti tunnista sielullista näkökulmaa näytön puutteen vuoksi. Silloin kutsutaan potilaan avuksi sairaalapastori. Näin tehdään aina, kun potilaan oireet ja ahdistus menee lääketieteen ymmärryksen ulottumattomiin eli toisin sanoen henkiseksi tai hengelliseksi.
Olemme kuitenkin jokainen niin paljon muutakin kuin pelkkä psyykkinen ja sosiaalinen olento fyysisessä kuoressa (kuten lääketiede antaa ymmärtää). Ennen kaikkea olemme henki kehossa, inkarnoitunut sielu maaulottuvuudessa, jonka moniulotteisuutta ei pystytä mittaamaan laitteiden ja kokeiden avulla.
Tulevaisuudessa tämä tulee myös kollektiiviseen tietoisuuteen, mutta se tarkoittaa, että yhä useamman meistä on herättävä uinuvan tietoisuuden tilasta ja kuultava sielun kutsu. Meidän on otettava ikään kuin katto pois pään päältä ja annettava tietoisuuden kasvaa ylemmille tasoille. Tämän vuoksi meille tapahtuu joskus vaikeitakin vastoinkäymisiä ja tapahtumia. Haasteet ravistelevat meitä hereille ja havahduttavat näkemään verhon taakse. Heräämisprosessi saattaa olla hyvinkin ankara ja voimakas, jonka vuoksi ihmisten fyysisetkin oireet lisääntyvät ja monimutkaistuvat. Aikanaan lääketiedekin pääsee näistä jyvälle, mutta sitä ennen vastauksia haetaan yhä useammin mm. vaihtoehtohoidoista. Tässä ei ole mitään väärää, mutta kannattaa opetella erottelemaan jyvät akanoista: avun tarjoajiakin on monen tasoisia. Kaikkien auttajien motiivit eivät ole pyyteettömiä. Erottelukykyä siis tarvitaan. Sydämen ääni kertoo totuuden. Kannattaa luottaa siihen tunteeseen, joka tulee ensimmäiseksi.

Jatkan taas mielenkiinnolla matkaani, joka on tähän asti ollut kaikkea muuta kuin tylsä tai yksitoikkoinen. Näin 'rikasta' tunne-elämää pääsemme kaikki etuoikeutetusti kokemaan vaan maapallolla. Kiitollisena jatkan kulkuani, kohti omaa sisimpääni.
Oivaltavaa maaliskuuta!


-Meena