Viimeiset pari kuukautta ovat olleet suorastaan mykistävän
kiivastahtisia elämässäni. Mukaan on mahtunut sekä ääretöntä surua, että myös
kuplivaa iloa ja rakkautta. Niin… ja sitä tuttua: väsymystä. Yli puoli vuotta
on kulunut loppuun palamisesta toipuessa ja yllätin itseni jälleen uimasta
keskeltä omaa tunteiden mutakuoppaa. Takapakit kuulunevat ”taudinkuvaan”.
Jälleen oli aika pysähtyä ja rauhoittaa tilanne. Muistutin itselleni, kuinka
valtavan työn olen itseni kanssa tehnyt… miten upeasti olen toipunut niin
suuresta elämänkriisistä. Pysähtyminen auttoi minua näkemään selkeämmin asioita
ja oivalsin muutaman erittäin kirpakan syyn pahalle ololleni. Ensinnäkin…
ymmärsin että olen toiminut eräässä tärkeässä isossa projektissa TÄYSIN itseäni
vastaan. Olen työskennellyt ihmisen kanssa, jonka kanssa minun ei koskaan olisi
pitänytkään ryhtyä yhteistyöhön. Tähän asti olen vain ihmetellyt, miksi
projekti ei suju ja ”tökkii” koko ajan. Yrittänyt kannatella sitä väkisin ja
nähnyt aivan suunnattoman paljon vaivaa asioiden eteen.. ja tämä toinen ihminen…noh,
jätän sanomatta! Olen itkenyt yksin ja rukoillut.. pyytänyt apua enkeleiltä,
Jumalalta… päättänyt kaikesta huolimatta hoitaa työni loppuun, sillä
tulevaisuuteni on tavallaan ”sen varassa”. Kunnes nyt projektin alkaessa
vihdoin ja viimein valmistua, oivalsin kuin salama kirkkaalta taivaalta: minun
olisi pitänyt tehdä tämä YKSIN! Seurasi pettymys, karvas pettymys!! Miten
saatoin olla näin sokea kaikki nämä kuukaudet?
Oivalluksen jälkeen olen kieriskellyt valtavassa itsesäälin,
itsevihan, häpeän ja pettymyksen tunnehelvetissä. Juuri siinä mutakuopassa. Mutta
mitä se hyödyttää? Vähiten minua itseäni. Todellista rohkeutta vaaditaankin nyt
täydelliseen anteeksiantoon. Nyt opettelen näkemään elämäntilanteeni
myötätuntoisin silmin: olin väsynyt, olin loppuun palanut, olin hukannut
yhteyden itseeni, olin ikään kuin ”kadotuksessa”, olin SIELUN PIMEÄSSÄ YÖSSÄ!!!
Miten voisin silloin vaatia itseltäni täyttä omavoimaisuutta, rohkeutta ja
vahvaa intuitiota? En mitenkään.
Jokainen, joka on käynyt läpi sielun pimeän yön.. tietää
mistä on kyse. Pimeyden voima on niin musertavan synkkä, että sen otteesta irrottautuminen
vie aikaa… tunnekehon eheytys ei tapahdu yhdessä yössä. Psyyken eheytys vie
pitkän ajan. Miksi vaatisin itseltäni mahdottomia? Mitkään sanat eivät
oikeastaan riitä kuvaamaan sitä kaikkea, jonka kävin läpi vuoden 2014 aikana.
Nyt kun olen saanut tapahtumiin hiukan etäisyyttä, alan todella nähdä mistä
kaikessa oli kyse. Oikeastaan minulla ei enää ole muuta mahdollisuutta kuin
tuntea itseäni kohtaan syvää myötätuntoa ja rakkautta, sillä se on ainut tie
todelliseen parantumiseen. Vain armo voi nostaa minut ylös mutakuopasta ja
eheyttää minut takaisin elämään. Ja kuitenkin, kaiken takana on koko ajan ollut kaiken kattava
ja salliva rakkaus. Jokainen hetki olen silti ollut täysin turvassa.
Yhteyden kadottaminen omaan itseen on oikeastaan pahinta,
mitä olen tähän asti kokenut. Sitä tyhjyyden tunnetta ei pysty mitenkään
kuvailemaan sanoin. Jos totta puhutaan, minulla on yhä masennusoireita. En ole
oikein uskaltanut myöntää niitä itselleni saati sitten ystävilleni. Hävettää.
Minun piti olla ”valoihminen”… eihän valoisat tyypit voi masentua? En uskalla
kertoa pahasta olostani sillä pelkään saavani vastaukseksi ”se mitä ajattelet,
lisääntyy elämässä”… niin, kyllähän minä sen TIEDÄN. Tiedän tasan tarkkaan. Silti, pelkään että minut hylätään rasittavana ja ankeana tyyppinä.
Kaiken tämän jälkeen olen onnistunut kuitenkin vaivalloisesti
nousemaan vähitellen jaloilleni. Helppoa se ei todellakaan ole ollut..
Huonommuuden tunnetta on ollut vaikea selättää. Katkeruuden tunnekaan ei ole
vieras, mutta ymmärrän sen vahingollisuuden ja hyödyttömyyden. Olenhan vain
ihminen, tunteva ja herkkä. Tiedän myös että jonain päivänä olen täysin
toipunut kaikista näistä haavoistani ja voin katsoa itseäni myötätuntoisena, nöyränä
ja kiitollisena. Harjoittelen sitä jo nyt.
Ei siis ihme, että kaiken henkisen työstön keskellä myös
maallisetkin projektit hiukan venyivät ja jos eivät nyt aivan ”kusahtaneet”
niin tökkivät pahasti. Projekti opetti myös minua katsomaan toisten ihmisten
energioita rehellisesti. Kaikki eivät ole sitä miltä näyttävät tai uskottelevat.
Kaikki eivät todellakaan ole valmiita ottamaan vastuuta heille kuuluvista
tehtävistä ja sitoutumaan yhteiseen päämäärään. Siispä jatkossa toivottavasti
osaan erotella jyvät akanoista ja valita yhteistyökumppanini viisaasti… ja
rohkeasti myöntää myös omat ”virheeni” ja seistä oman totuuteni takana. Tietoisuuden
laajentuessa meitä testataan näissä asioissa, eteemme tulee haasteita, joissa
todellinen rohkeutemme punnitaan. Sekin täytyy muistaa että epäonnistumisia ei
periaatteessa ole… on vain oppiläksyjä. Aivan kuten minullakin on nyt takanani
iso oppiläksy, kantapään kautta koettu, enkä ihan heti varmasti lankea samaan
ansaan uudestaan ;).
Jotta elämä ei olisi liian tylsää (kaiken tämän jälkeen)
sain toukokuun alussa tietää, että eräs läheiseni sairastaa syöpää. Uutisen
kuultuani menin aivan shokkiin. Kesti joitakin päiviä selvitä shokista ja ”tottua”
ajatukseen. Aloitin silloin kirjoittamaan tunteistani, mutta jätin kirjoituksen
kesken. Tässä pieni pätkä muistiinpanoistani:
”Olihan se järkytys… mutta jotenkin aavistin sen tulevaksi.
Uutinen yllätti, mutta lopulta ei kuitenkaan ollut yllätys. Syöpä. Pelottava
sana. Musta kaiku, kalman katku. Mykistävän rumakin se on. Voisinko vain
kääntää pääni ja unohtaa? Teeskennellä, ettei sitä ole. Tekisi mieli oksentaa.
Hoidan työssäni syöpäpotilaita. Näen kaiken sen, mitä
valtaosa ihmisistä pelkää yhtä paljon kuin keskiajan ihmiset pelkäsivät ruttoa.
Enkä itsekään ole immuuni pelolle. Näen viimeiset oireet, kivun, tuskan,
kärsimyksen, väsymyksen, hiipumisen, menetyksen.. mutta näen myös helpotuksen,
rakkauden ja avautumisen… Tunteita aivan ääripäästä toiseen. Ja nyt se on
siinä… lähes iholla. Tuli niin lähelle, että voin suorastaan pahoin. Heikottaa,
itkettää. Pidättelen kyyneleitä, mutta turhaan.. sieltä ne vyöryvät murtuvan
padon lailla ja minun on vaikea hengittää. Itku vavisuttaa kehoa, tunnen oloni
hyvin surulliseksi. Vaikka tiedän, että rakkaus on kaiken takana, ei se poista
tässä hetkessä tuskalliselta tuntuvaa totuutta. Jälleen kerran muistan: ELÄMÄ
ON TÄSSÄ JA NYT. Emme voi tietää mitä tapahtuu ensi jouluna tai edes näemmekö
sitä. Meillä on vain tämä hetki. Tärkeintä on elää tässä hetkessä, läsnä joka
sekunti. Mieli pyrkii sabotoimaan tätä filosofiaa jatkuvasti, mutta jo
tietoisuus NYT-hetkestä auttaa meitä palautumaan läsnäolon tilaan.
Hetken päästä itku helpottaa ja nostan katseeni: -Rakas
Luoja, auta minua! Auta läheistäni! Auta meitä kaikkia tulevissa haasteissa.
Varjele ja siunaa polkumme. Auta minua käsittelemään tämä asia ja päästämään
peloista irti. Auta minua rakastamaan. Autathan..?”
Kirsikkana kakun päällä täytyy vielä jakaa iloisiakin
tapahtumia.. siskoni meni miehensä kanssa kuukausi sitten naimisiin ja sain
kunnian toimia kaasona häissä. Iloinen perhejuhla nostatti tunnelmaa ja päivä
oli erittäin onnistunut ja ihana. Aurinko paistoi ja valtava rakkaus täytti
sydämet. Voiko ihanampaa ja kohottavampaa kokemusta enää olla kuin jakaa aito rakkauden
ilo läheisten kesken!!!
Elämänmakuista elämää… sitähän tämä taitaa olla. Kokemuksia
äärilaidasta toiseen. Ei siis ihme jos hiukan välillä väsyttää!!
