Temppelissä

Antaudun. En enää pyristele vastaan. Minä vain olen. Minä Olen. Olen tässä. Otan vastaan. Paleltaa, väreet kulkevat läpi kehon. Merkki korkeavärähteisestä energiasta. Energia kulkee lävitseni kaikissa sateenkaaren väreissä, sekä sellaisissa, joita ihmismieleni ei tunnista. Värejä, joita ei ole olemassa ihmissilmälle. Kummallisia ja kauniita. Häikäiseviä ja kirkkaita. Sulaudun niiden virtaan. Valtava määrä valo-olentoja on kokoontunut ympärilleni. Itken niin, että happi meinaa loppua. Iso tuska irtoaa sydämestäni ja rintaa puristaa. Lonkkia särkee. Itken silmäni turvoksiin. Joka puolella tuikkii valopalloja, enkeleitä. Edelleen minä vain olen enkä vastustele yhtään. Nyt annan kaiken menneen tuskan nousta sisältäni Valoon. Kaikki kuona sisältäni saa luvan paljastua. Tunnen kuinka täytyn jälleen uudenlaisesta raikkaasta energiasta. Jotain hyvin kirkasta ja kuulastaa virtaa lävitseni.

Näen itseni alttarilla. Olen käynyt täällä ennenkin, tunnistan paikan. Kyseessä on enkelten temppeli. Jossain hyvin korkeassa ulottuvuudessa. Minut vietiin tänne samaan temppeliin muutama kuukausi sitten hieman ennen Tammisaaren enkeliretriittiä. Temppelin keskellä on jonkinlainen suihkulähde. Suihkulähteestä virtaa valoa. Minua kehoitetaan pesemään kasvoni siinä. Pesen kasvoni tuolla nestemäisellä valolla. Ylleni puetaan kaunis kimalteleva viitta. Sitten minua lähdetään hellävaroen taluttamaan kohti alttaria, Jumalan alttaria. Temppelin katto on niin korkealla, etten näe sitä. Ympärilläni olevat kristalliset pylväät jatkuvat kauas korkeuksiin. Ymmärrän äkkiä, että ihmisten rakentamat kirkot mukailevat juuri tällaisia enkelten temppeleitä, Jumalan huoneita. Tunnen Hänen läsnäolonsa. Hän on niin lähellä että sydämestäni lähtee suorastaan kipunoita. Ääretön rakkaus on läsnä. Astelen alttarin eteen. Alttari on pelkkää Valoa. Siinä Hän on. Minun Isäni, minun Äitini, minun Luojani. Tunnen itseni hyvin pieneksi lapseksi. Tunnen itseni niin rakastetuksi, että jalkani sulavat hyytelöksi. Polvistun. Syvä nöyryys täyttää sydämeni. Ymmärrän, ettei mikään ole merkityksellisempää. On vain rakkaus. Rakkaus on ainut totuus. Saan siunauksia osakseni. En oikein ymmärrä mitä se tarkoittaa konkreettisesti, mutta tunnen rakkauden Voiman. Tuo Voima olkoon polttoaineeni. Rakkaus olkoon ainoa totuuteni. Olen tässä, olen rakkaus.

Vaikeneminen on kultaa

Vaikeneminen on kultaa, sanotaan. Mutta miksi? Miten erotella tilanteet, jolloin voin ilmaista rohkeasti oman totuuteni niistä tilanteista, jolloin vaikeneminen on viisaampi vaihtoehto? Vastaus sinänsä on yksinkertainen: sydämen totuuden ilmaiseminen on aina turvallista, pelkän mielen mielipiteen ilmaisu ei välttämättä rakenna rauhan temppeliä ympärillemme. Niin, tässäkin tunteet viitoittavat tieni! Voinko ilmaista itseäni ääneen rakentavasti ja rauhan tilasta vai koenko vastustamatonta tarvetta puuttua asioihin omalla 'totuudellani'? Mieli askartelee helposti omia valheellisiakin totuuksia pitäen niitä ainoina oikeina. Sydän sen sijaan ymmärtää totuuden yksinkertaisuuden. Jos jokin asia tuntuu monimutkaiselta, on silloin kyse mielen askarteluista... jos taas kaikki näyttää ja tuntuu selkeältä, sydämen ääni kertoo kaiken takana olevasta suuremmasta totuudesta. Tuohon totuuteen voimme luottaa. 
Kaikki ristiriidat asuvat omassa mielessämme. Jos koemme maailman olevan epäreilu tai epäoikeudenmukainen, heijastamme kaikkeen vain omaa sisäistä epävarmuuttamme. Näin yksinkertaista kaikki todella on. Todellisuudessa henkisten lakien mukaan vedämme vain puoleemme niitä tapahtumia ja kokemuksia, joiden kanssa resonoimme sisäisesti. Energia todella menee sinne, minne huomiomme kiinnittyy. 
Tästä syystä taivaalliset auttajamme, enkelimme, mestarit ja valo-olennot kannustavat meitä lakkaamatta etsimään sisäisen rauhan tilan, keskuksemme. Sisäinen rauhan tila löytyy sydämen kautta, ei mielen avulla. Matka päästä (aivoista, ajatuksista) rintakehälle (sydämeen, rakkauden keskukseen) on elämämme pisin matka. Voimme juosta satoja kilometreja, saavuttaa valtavan omaisuuden, suorittaa ulkoisesti hienoja puitteita, mutta jos meiltä puuttuu rakkaus, mikään maallinen mammona ei tyydytä sisäistä rakkauden kaipuuta. Tällöin tuntuu ettei "mikään riitä". Tietynlainen tyhjyys on läsnä. Elämän todellinen merkitys jää silloin pimentoon. Emme pääse totuuden jäljille sitä kautta vaikka etsisimme maailman ääriin asti. Mieli ei yksinään löydä totuutta. Se tarvitsee sydämen apua. 
Sydämen äänen kuuleminen vaatii hiljentymistä. Tästä syystä vaikeneminen on kultaa. Meidän on vaiennettava mielen möly, jotta saavutamme rauhan, totuuden ja lopulta rakkauden. 
Olen monesti ihmetellyt, miksi enkelit ovat silloin hiljaa kun itse olen solmussa. Huudan avunpyyntöni kohti taivaita, mutta mitään näkyvää ei tapahdu. Suuri yksinäisyys ja avuttomuus valtaa mielen. 
Juuri noina 'pimeinä' ja varjoisina hetkinä meidän tehtävämme on antautua. Salaisuus on mielen nöyrtyminen ja yhdistyminen sydämen totuuteen. Niin kauan kuin mieli ja sydän eivät tee ikäänkuin yhteistyötä, tunnemme erillisyyttä. Erillisyydestä käsin tunnemme pelkoa. Saatamme pelätä mitä tahansa ulkoista tai sisäistä asiaa. Peloillakin on silti iso palvelutehtävä sielumme matkalla. Viha, raivo, mustasukkaisuus, kateus, kauna jne ovat pelon erilaisia ilmentymiä. Nämä tunteet viitoittavat kuitenkin tien totuuden luokse. Kysymys kuuluukin: uskallammeko luopua niistä??
Pelot näyttäytyvät minulle harmaina tai mustina 'palloina' chakrajärjestelmässä tai ihmisen aurassa. 
Olen itse elämäni aikana pelännyt lukemattomia kertoja ja oikeastaan aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tiedän siis miltä tuntuu pelätä! 
Olen myös tuntenut suurta rakkautta. Aivan käsittämätöntä rauhaa ja hiljaisuutta, valtavaa mykistävää kauneutta. Sydämen nöyryyttä. Saanut ihania maistiaisia siitä, miltä tuntuu elää tuossa uskomattomassa tilassa. Olen varma, että jonain päivänä, jos en tässä elämässä niin sitten seuraavissa ;) voin elää ihmisyyttä suuresta rakkaudesta käsin. 

Juuri nyt opettelen luottamaan itseeni. Kaikilla tasoilla, missä ikinä olenkin. Mieleni on yhä toisinaan hyvin epävarma omasta selviytymiskyvystään. Sydämessäni tiedän, että pärjään hienosti, aina ja kaikkialla. Minun on vain uskallettava luopua ankaruudesta itseäni kohtaan. Epävarmuuden iskiessä pyrin palauttamaan itseni takaisin keskukseeni. Aina se ei ole kovin helppoa, mutta onnistumisen riemu on valtava! 
Juuri nyt opettelen myös vaikenemista. Se tuntuu olevan hiukan haastavaa tällaiselle hölösuulle. Olen kuitenkin päässyyt jyvälle, että juuri epävarmuus laittaa minut selittelemään kaikenlaista. Kun koen tarvetta selitellä tekemisiäni, mielipiteitäni tms niin juuri silloin mieleni askartelee yksinään. Tällöin minun tulee vain pysähtyä. Kenelle minä todellisuudessa koen tarvetta selitellä? Toisille ihmisille vai omalle itselleni..?! 
Sydän ei selityksiä kaipaile, se ymmärtää jo pelkästä hiljaisuudesta tai pienestä eleestä. Totuutta ei tarvitse koskaan selitellä. Se vain on. Rakkaus on lopulta ainut totuus. 


-Meena 

Kohtaaminen Äiti Amman kanssa

(Kuva on tekijänoikeuksien vuoksi otettu kännykällä, siksi huono laatu..)

Tapasin eilen ensimmäistä kertaa Äiti Amman Vantaalla. Kohtaaminen oli niitä asioita elämässäni, joiden todellisen merkityksen ymmärrän varmasti paljon myöhemmin. Onneksi kaikkea ei tarvitse ymmärtää, ei ainakaan järjen tasolla mitenkään ;) riittää että sydän ymmärtää ja aistii kaiken olennaisen. 
Jo tilaisuuteen lähteminen opetti minulle paljon. Paria päivää aikaisemmin aloin tuntea sisimmässä ääretöntä pehmeyttä, sellaista energiaa, jota en aiemmin ole näin voimakkaasti aistinut. Näin Äiti Amma tuli auraani, kuuli sisäisen kutsuni, jota en ymmärtänyt edes lähettäneeni. Kaikki edellisviikkojen tapahtumat alkoivat saada merkityksen. Kaikki ne tapahtumat, jotka johtivat irtipäästämisiin eri tasoilla ja ulottuvuuksissa (fyysisessä, psyykkisessä, emotionaalisessa jne.) olivat tarpeellisia, jotta pystyisin todella tuntemaan Jumalallista äidillistä myötätuntoista rakkautta, jonka ilmentymä Äiti Amma on. Tein tilaa itsessäni ja elämässäni, jotta rakkaudella on pinta-alaa koskettaa minua. 
Olin ensin lähdössä tilaisuuteen aivan nurinkurisella asenteella: nopea pyrähdys, halaus ja kotiin. Mutta vähämpä tiesin, miten Amman luokse mennään :D. 
Amma itse opettaa ihmisiä olemaan myötätuntoisia, nöyriä, armollisia, kärsivällisiä, kunnioittavia ja palvelualttiita. Hän todella elää kuten opettaa: täysin läsnä hetkessä palvellen pyyteettömästi ihmiskuntaa yli uskonto- ja maarajojen. Hän rakastaa jokaista kohtaamaansa ihmistä ja olentoa juuri sellaisenaan, ilman oletuksia vastalahjoista tai -palveluksista. Äiti Amma istuu tuntikausia halaamassa ihmisiä ympäri maailmaa hymyillen jokaiselle iloisesti, kuunnellen ihmisten murheita ja lohduttaen surevia. Ei sellaista myötätuntoa pysty ymmärtämään järjellä ei ollenkaan. Järjellä on loppuen lopuksi hyvin vähän tekemistä näiden asioiden kanssa. Rakkautta vain ei voi järkeillä, se täytyy tuntea!!!
Minulle Amman tapaaminen toi juuri yllämainitsemia asioita:
Kärsivällisyys: jo pelkästään kahdeksan tunnin odotusaika vaati kärsivällisyyttä, mutta suureksi ihmeekseni kertaakaan en tuntenut edes hermostuvani, vaan jo Amman energioissa oleminen toi tätä jumalallista hyvettä olemukseeni. 
Nöyryys: tilaisuuteen lähteminen opetti nöyryyttä.. kun vaihdoin asennetta, alkoivat asiat järjestyä. Tämä tilaisuus on kaikkea muuta kuin suorittamista varten. Halaamaan on lähdettävä nöyrtyen korkeimman tahtoon, antautuen rakkaudelle, ottaen nöyrästi vastaan sen, mikä on tarkoitettu. 
Myötätunto: Amman katselu, hänen energioidensa aistiminen avaa sydäntä myötätunnolle. Ihmiset itkivät ja nauroivat sen voimasta. Voiko suurempaa voimaa olla? Mikä muu saa ihmisten mielen muurit sulamaan, olemuksen avautumaan ja hyvän tahdon heräämään? Myötätunto on jumalallinen Voima meissä kaikissa, miksi emme käyttäisi sitä enemmän :))). 
Armollisuus: Jumala on armo. Meissä asuu Jumala. Miksi emme olisi armollisia itsellemme ja toisillemme...
Kunnioitus: Amman viesti meille kaikille oli "kunnioittakaa toisianne". Kaikki epäsopu ja eripurat johtuvat kunnioituksen ja rakkauden puutteesta, jota koemme silloin kun emme ole yhteydessä todelliseen Itseemme. 
Palvelualttius: tästä lähin kysyn aina muita auttaessani "miten voin palvella?". Kun haluan vilpittömästi palvella, ei egolla ole sijaa vaatia tai olettaa mitään vastalahjaksi. Tällöin rakkaus virtaa puhtaasti ja loputtomasti Lähteestä. Rakkaus tuo täyden tietoisuuden. 

Kello oli jo 01:25, varhainen lokakuinen sunnuntai aamu, kun pääsin Äiti Amman syliin. En olisi tahtonut lähteä siitä...  olisin vain halunnut jäädä!! Hän kuiski pitkät pätkät korvaani jotain kielellä, jota en ymmärtänyt. Sydän ymmärsi kyllä mistä on kyse, energiat eivät valehtele. Jotain niin kaunista ja pyyteetöntä on vaikea vastustaa. Kun pienen ikuisuuden jälkeen nousin seisomaan ja hymyilin Äiti Ammalle, hän katsoi minua niin lempeästi täynnä rakkautta. Kävelin kuin humalassa lavalta pois... suupieleni taipuivat hölmönkuriseen virneeseen... suorastaan leijuin hallin läpi jalkoja tuntematta. Sydänkeskuksessa tuntui kuin suihkulähde pulputtaisi rakkauden ikuista nektaria. Suloinen pehmeys tuntuu yhä aurassani. Olemukseni on täynnä tuota äidillistä pehmeyttä ja lämpöä. 

Niin kaunista!!! 

-Meena


ps. Lisää Äiti Ammasta voit lukea täältä.

Tee tilaa, älä täytä sitä!

”Tee tilaa, älä täytä sitä!” Siinä tämänpäiväinen oivallukseni.

Olen jo pitkään ihmetellyt omituista motivaatiopulaa ja ahdistusta kaikkeen, etenkin kouluhommiin. Arki on tuntunut ajoittain sakealta puurolta ja vuorokauden tunnit ovat loppuneet joka päivä liian lyhyeen. Yleisimpiä itselleni esittämiä kysymyksiä viimeisen vuoden ajalta: miten minä ehdin..? millä ajalla minä..? koskakohan tulee aikaa tehdä sitä ja tätä..? Epätoivoista roikkumista arjen oravanpyörässä. Säntäilyä sinne tänne. Tukkaputkella höyryveturin lailla paahtamista. Ei ihme että kaikesta on kadonnut vähitellen ilo ja motivaatio!! Ajoittain olen saanut ihania pysähdyksen hetkiä, mutta sitten taas juna on vienyt mennessään ja energiani ovat levinneet joka suuntaan.

Tällä viikolla olen tietoisesti pysäyttänyt sisäisen höyryveturin. Erinäisten tapahtumien kautta minut oikeastaan pysäytettiin enkeleiden ja oppaideni toimesta, jotta minulle jäisi enemmän tilaa oivaltaa. Pitkäaikainen haaveeni on kirjoittaa kirja, mutta tähän asti olen ihmetellyt millä ihmeen ajalla tekisin moisen urotyön? Kirjallisia kouluhommiakin piisaa vaikka lampaat söisivät! Ja niiden kirjoittamisen päälle aloittaisin jonkun pitkäaikaisen ja keskittymistä vaativan projektin? Huh, utopinen haave?!

Minulla on aina ollut ihmeellinen pakkomielle täyttää tyhjä tila. Tämä uskomus kumpuaa todennäköisesti jostain varhaislapsuudesta, että koen velvollisuutta hoitaa erilaisia asioita ja huolehtia muiden tarpeista. Esimerkkinä: opettaja kysyy luokassa kommentteja tms. niin lopulta koen velvollisuutta rikkoa hiljaisuuden: jos kukaan muu ei uskalla niin kai minä sitten..! Tai jos kalenterissa on tyhjä aukko niin tekemistähän siihen on keksittävä. Kotona on vaikea asettua aloilleen (paitsi tietokoneelle) ja vain nauttia hiljaisuudesta. Monta keskeneräistä käsityöprojektia ja iso tukku uusia ideoita pää täynnä, mitä voisin tehdä sitten-kun-ehdin. Jaapa jaa ;). Pelkkä ajatuskin hengästyttää!

Vaan tällä viikolla olen tietoisesti asettunut aloilleni. Opetellut vain olemaan. Minulla on ’sattumalta’ etäviikko koulusta ja työharjoittelukin alkaa vasta ensi viikolla. Käytännössä olen siis päivisin ollut vapaa kuin taivaan lintu. Alkuviikolla hoidin loppuun erään ihmissuhdesopan ja vapauduin siten myös omista vanhoista uskomuksista. Kohtasin sopan aikana silmästä silmään oman hyväksynnän haun tunnelukon sekä pelkoni hylätyksi tulemisesta. Seuraavana päivänä pääsin siis vielä energiahoitoon sekä illalla enkeli-iltaan.. oikein tuplatykitys valoa ja rakkautta yhdelle päivälle. Tarpeeseen tuli, sillä olinkin aika ryvettynyt omassa sonnassani ;). Paljon puhdistettiin vanhaa kuonaa ja eheytettiin sekä sisältä että ulkoa. Hoidon aikana näin miten sakeaa mustaa liejua sekä paksuja ruosteisia ketjuja poistui Solar Plexus-chakrasta. Lisäksi hoidettiin (taas) menettämisen pelkoa, häpeää, naiseutta, seksuaalisuutta sekä riittämättömyyden tunnetta.

Riittämättömyyden tunne on ollut myös tiukassa istuva vanha uskomukseni. Siitä johtunee varmaan myös tietynlainen väsymys arkeen: kasaan vääränlaisessa velvollisuuden tunnossa liikaa haasteita itselleni ja toisaalta tunnen, ettei mikään ikinä riitä. En siis riitä itselleni vaikka tekisin kuinka täydellisen suoritukseen. Valtava vaatimusenergia!! Tämä on johtanut jatkuvaan suorittamiseen. Ei ihme että väsyttää. Vaan nyt on tullut aika todella vihdoinkin muuttua. Liian kauan olen kantanut näitä itsetuhoisia energioita kentässäni. Tästä lähin minä riitän itselleni. 
Riittää, että elän tässä hetkessä. On aivan turha murehtia jaksanko huomenna tai miksi en eilen pystynyt tekemään jotain askaretta. Kuuntelen itseäni herkällä korvalla ja kiinnitän täyden huomioni oman voimani kokoamiseen. Sillä tavoin saan valtavan kapasiteetin myös luovuutta käyttööni. Ei enää tyhjänpäiväistä murehtimista vaan enemmän pinta-alaa hengittää vapaasti. Tekemällä tietoisesti itselleni tilaa sekä ajatusten tasolla, että käytännössä pääsen paremmin toteuttamaan niitä todellisia sydämen ja sielun unelmia.
Raivaan rakkaudella arkeeni tilaa, tyhjää tilaa, enkä suinkaan täytä sitä. Tällä tavoin minulle jää enemmän aikaa rakastaa sekä itseäni että muita. Minun ei myöskään tarvitse velvollisuudentunnosta pelastaa ketään muuta, voin ’pelastaa’ vain itseni.. Sillä minä riitän. Hyväksyn itseni. Juuri nyt on kaikki hyvin.

Energiahoidossa

Energiahoito!! Pienen ihmisen pelastus!! Oikean hoitajan löytäminen on valtavaa runsautta jo itsessään.. olen varmaan sanonut aiemminkin, mutta tunnen olevani tavattoman siunattu että löysin jo polkuni alkumetreillä ihanan luottoparantajani, jonka tykönä saan käydä sytyttämässä ajoittain sammuneen sisäisen myrskylyhtyni. 

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet yhtä sisäistä piinaa ja tasapainotonta keikkumista mielen harhaisten uskomusten seassa. Olen käynyt suorastaan painimatsia oman syyllisyyteni kanssa ja kohdannut riittämättömyyden ja itseinhon tunteita. 

Sisäinen helvetti suorastaan. 

Tänään energiahoidossa sain puhdistautua noistakin mielen möröistä ja toimimattomista ajatusmalleista sekä peloistani. Välillä iskee suorastaan epäusko: miten paljon tätä puhdistusta vielä jatkuu? Loppuuko se ikinä? Taitaa olla todellinen siivouselämä sielun pitkässä juoksussa... Aika poistaa jokainen luuranko kaapista ja tyhjentää turhat roinat solumuistin sopukoista. Tämä 'aika' muutosenergioineen tukee vankkoja aikeitamme tulla juuri siksi mitä todellisuudessa olemme. Tässä 'ajassa' meille annetaan runsain mitoin sekä ulkoisia että sisäisiä siivoustarpeita käyttöömme, mutta meidän valintamme on käytämmekö niitä hyväksemme. Toisinaan olosuhteet kertakaikkiaan pakottavat näin tekemään ja emme voi kuin hämmästellä valtavaa paineaaltoa, joka pyyhkäisee viimeisenkin mielen muurin rakkauden tieltä. Valoa kohti... Mutta ei jotakin ulkopuolista kaukaista valoa vaan kohti omaa sisäistä loistetta. Valo ja rakkaus löytyy sisältämme, kaikki ulkoinen on vain heijastusta. 

Rakkaus on lopulta ainut totuus. 

Lähden illaksi vielä enkeli-iltaan :). Kunnon valopläjäys tälle päivälle.. lokakuu ainakin alkaa rakkaudellisissa tunnelmissa! 

-Meena