Katson ympärilleni. Näen kiirettä, ahdistusta, haasteita, kärsimystä, epätoivoa, suorittamista.... Mutta näen myös valtavan paljon rakkautta, siunauksia, hyväksyntää, luottamusta, hetkessä elämistä, iloa ja riemua. On mukavaa joskus vain tarkkailla ympäristöä hieman etäämmältä, antaa hetken toisensa jälkeen vain lipua ohitse takertumatta mihinkään tunteeseen tai energiaan. On upeaa olla läsnä todistamassa tunteiden kirjoa ja aitoa inhimillisyyttä. On palkitsevaa nähdä, kuinka joku avautuu edessäni luottamaan niin paljon, että uskaltaa tunnustaa kätkettyjä tunteita tai salaisuuksia. Viime aikoina olen kohdannut tätä paljon sekä työssä että vapaa-ajalla. Nämä kaikki hetket ovat todistaneet minulle, miten kipeästi me kaikki haluamme tulla nähdyksi ja kuulluksi. Miten inhimillisiä piirteitä ovatkaan huomionhaku ja hyväksynnän tarve. Miten monin eri tavoin se ilmenee minussa ja muissa!
Lapsena opimme varhaisessa vuorovaikutuksessa oman (ihmis)arvomme, sen miten arvokkaita olemme ihmisinä. Jos tarpeisiimme vastataan, opimme myös myöhemmällä iällä vastaamaan omiin tarpeisiimme itsekin. Vastaavasti kun ohitamme jonkun syvältä sisältä kumpuavan tarpeen, emmekä kuuntele itseämme, alkaa ulkoinen maailmakin heijastaa tuota ristiriitaa meihin. Energia heijastuu aina takaisin juuri sellaisena kuin "lähetämme" sen ulospäin, vaikkakin enimmäkseen täysin tiedostamatta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että alamme hakea hyväksyntää ja huomiota itsemme ulkopuolelta pelkoon perustuen. Saatamme takertua toisiin ihmisiin, esineisiin, asioihin, (kipeisiin) muistoihin, paikkoihin jne. Tämä on inhimillistä, mutta ei johda mihinkään pysyvään sisäiseen rauhaan, tyydytykseen tai täyttymykseen. Tuolloin meitä kalvaa helposti tunne, että jos emme saavuta jotain haluamaamme, jäämme jostain paitsi. Todellisuudessa yritämme vain täyttää sisäistä tyhjiötä, joka syntyy siitä, ettemme ole yhteydessä todelliseen itseemme. Näin syntyvät myös erilaiset riippuvuudet.
Sisäinen arvottomuuden tunteemme heijastuu näin aurastamme kaikkialle, eikä ulkomaailma siksi välttämättä anna arvoa ja kiitosta sille mitä teemme vaikka tekisimme kuinka paljon hyvänsä ja näkisimme aivan tolkuttomasti vaivaa asioiden eteen. Arvottomuuden tunne tarkoittaa, että olemme unohtaneet ihmisarvomme, emmekä kykene muistamaan omaa todellista olemustamme. Arvottomuuden tunne on kuin rähjäinen likainen huone, jonne olemme jääneet asumaan. Huone on täynnä rikkinäisiä huonekaluja ja pölyä. Ikkunat ovat sameat eikä niistä näy ulos ja ovi on suljettu. Vaikka joku koputtaisi ovelle, emme kuitenkaan uskalla päästää ketään sisään, sillä häpeä on liian suuri. Häpeä kertoo meille, että jollain tavalla tiedostamme oman tilamme (huoneen) valheellisuuden, mutta usein yritämme suojella tuota valhetta viimeiseen asti. Kiellämme itseltämme totuuden. Tehtävämme on uskaltautua jättämään tuo huone ja astua ovesta ulos. Tehtävämme on tuolloin oppia näkemään ja arvostamaan joka ikistä olemuspuoltamme, olivat ne miten rähjäisiä tai nuhjuisia hyvänsä. Juuri arvottomuuden tunne auttaa meitä tällä inhimillisellä matkallamme ihmisinä löytämään jälleen oman ihmisarvomme. Haaste on siis oppia ensin rakastamaan tuota huonetta ja päästää lopulta kiitollisuudella irti: astua sieltä onnellisena, vailla häpeää ulos.
Kiitos, kiitos, kiitos arvottomuuden tunteelle, joka opetti minulle oman ihmisarvoni. Nyt osaan jälleen vastata paremmin omiin tarpeisiin.
Kun opimme arvostamaan omaa elämäämme, tunteitamme, tarpeitamme ja kaikkia niitä inhimillisiä puolia joita kannamme mukanamme, voimme vapauttaa valtavan rakkauspotentiaalin käyttöömme. Tuolloin opimme aidosti näkemään, mitä joku toinen ihminen todellisuudessa haluaa tai tarvitsee, mutta emme vastaa siihen pelosta vaan rakkaudesta käsin. Emme lähde mukaan heidän ärhentelyihin, vihaan tai teeskentelyyn. Tuolloin voimme auttaa myös muita ihmisiä lempeästi ulos omista arvottomuuden huoneistaan.
Arvottomuus kumpuaa siis omasta uskomuksesta, ettemme ole rakkauden arvoisia. Arvottomana itseään pitävä ihminen ei usko ansaitsevansa parempaa kuin mitä sen hetkiset olosuhteet ovat. Arvottomana itseään pitävä ihminen kahlitsee itse itsensä vuosiksi tai joskus jopa vuosikymmeniksi sellaisiin elämän olosuhteisiin, jotka heijastavat ja vahvistavat tuota tunnetta. Toisin sanoen esimerkiksi väkivaltaiseen parisuhteeseen, masennukseen, kaltoinkohteluun, työpaikkakiusatuksi tms. Vaatii suurta ponnistusta nousta ylös ja luopua noista olosuhteista ja tilanteista. Vastuu on kuitenkin vain ja ainoastaan meillä itsellämme. Kukaan muu ei voi lopulta "pelastaa" meitä omalta itseltämme kuin me itse! Meillä on vapaan tahdon lahja emmekä siksi voi myöskään "pelastaa" ketään toista heidän omalta elämältään. Jokainen on vastuussa omista valinnoistaan ja olosuhteisiin jääminen on myös valinta. Teemme silloin karhunpalveluksen, jos yritämme väkisin nostaa ja kannatella toista. Rikomme myös hänen vapaata tahtoa, joka toisinaan saattaa olla jääminen arvottomuuden huoneeseen. Muistettakoon, että enkelit ja muut taivasauttajat kunnioittavat ehdottomasti vapaata tahtoamme ja tukevat meitä valitsimmepa mitä hyvänsä. Haasteet tulevat meille koettaviksi niin kauan kunnes lopulta muutamme ja muunnamme itsessämme sen energian, joka vetää niitä puoleensa. Kannattaa siis kysyä itseltään: arvostanko itse omaa elämääni, työtäni ja kaikkia niitä olosuhteita, joita vedän puoleeni vai lukitsenko arvottomuuden tunteellani rakkauden ja runsauden virran? Meidän ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin oppia arvostamaan itseämme, löytää oma todellinen olemus, yhteys omaan sieluun. Tämä johtaa automaattisesti siihen, että arvostamme myös kaikkia ihmisiä ja olentoja ympärillämme.
Meidän ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin todella uskoa olevamme kaiken rakkauden arvoisia.... löytää oma todellinen ihmisarvomme.
-Meena
