torstai 29. elokuuta 2013

Läsnäolon viikko: neljäs ja viides päivä


Rankka viikko.. tähän asti! Ei pelkästään siksi, että olen ollut facebook-paastolla, mutta olen totisesti kohdannut omia kipupisteitä. Oman itsensä kohtaaminen, haavojen ja varjojen hyväksyminen ei ole helppoa. Mutta se vapauttaa. Vapaus ja rakkaus on seuraus, jonka vuoksi kaikki tämä on ehdottomasti vaivan arvoista. 
Läsnäolon viikon neljäntenä päivänä en juurikaan haikaillut enää sosiaalisten medioiden perään.. olin vain hirvittävän väsynyt. Tunsin olevani aallonpohjassa, suvantovaiheessa. Minä itse kuitenkin päätän, milloin taas nostan katseeni kohti Valoa. Haluanko nähdä Valon itsessäni..? Siitähän tässä kaikessa lopulta on kyse. Sisimpäni loistaa aina, riippumatta siitä, millaiset olosuhteet ympärillä vallitsevat. Minulla on ollut tunne, kuin olisin astunut monta askelta taaksepäin. Ja voin kertoa, että se on masentava tunne!! Kaikki tämä vuosien uurastus ja työ.. enkö todella ole edennyt tämän pidemmälle? 
Löysin itseni tuomitsemasta itseäni. Löysin itseni vihaamasta itseäni. Löysin itseni arvottamasta itseäni. Uppouduin omaan sontaani. Lisäksi olen ollut kovan flunssan kourissa. Kehokin puhdistuu.

Ei hätää :). Pelastusvene on matkalla. Olen menossa viikonlopuksi enkeliretriittiin kylpemään upeassa rakkauden eheyttävässä voimassa. Mitään todellista hätää minulla ei ole koskaan ollutkaan. Olen aina rakastettu. Olen aina turvassa. 
Pieni sukellus mutaan takaa minulle mahtiponnistuksen kohti valoa ja rakkautta. Tuttu kaava. 

Tänään, viidentenä päivänä olo alkaa jo helpottaa.. sydänkeskusta särkee, se avautuu hiljalleen. Tunnen syvästi, että olen astumassa pian askeleen taas eteenpäin. 
Uutta ei voi milloinkaan tulla elämäämme, ellemme ensin päästä vanhasta irti. 
Vapauttavaa viikonloppua <3 






keskiviikko 28. elokuuta 2013

Läsnäolon viikko: kolmas päivä

Kolmas päivä... Alan jo hiljalleen tottua tähän 'naamakirjattomuuteen'. Silti, ei ole helppoa! 
Tänään olen tehnyt pitkän aamuvuoron 7-16 ja meinasin nukahtaa bussiin kotimatkalla. Kello 5:40 herätys nyt vain sattuu olemaan aivan liian aikaisin tällaiselle iltavirkulle. Kesäaamut ovat silti ehdottomia suosikkejani. Rakastan sitä raikkautta, tuoksuja, aamukastetta. Tänään oli valtavan upea vaikkakin kolea elokuinen aamu (vain +10 astetta kuuden aikaan). Kävellessäni bussipysäkille ihastelin viereisen siirtolapuutarhan yllä leijuvaa usvaa, hauskan näköisiä pilvimuodostelmia taivaalla ja kaunista auringonnousua puiden lomasta. Bussimatkalla haukoin lähes henkeä miten pysäyttävän kaunis ja peilityyni oli meren pinta... olisi tehnyt mieli hypätä bussista ulos ja mennä rantaan kävelylle. 
Töissä olen usein pitänyt facebookia auki 'taustalla' ja hiljaisten hetkien tullessa selaillut sitä. Tänään se ei ollut vaihtoehto, joten selailin koulutehtävän lähdemateriaaleja. Iltapäivällä iski sellainen kiukun-tapainen tunne. Sanoisinko lievää pettymystä.. todellinen ymmärrys siitä, että OIKEASTI tämän viikon tarkoitus on saada minut muuttamaan tapojani ei pelkästään pitää taukoa facesta. Ei hyödytä mitään olla viikkoa lakossa jos heti sen loputtua säntään selaamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat kommentit ja päivitykset koko ajalta. Minun on vain uskallettava täysin irtaantua koko sosiaalisesta mediasta ilman pelkoa siitä, että jään jostain paitsi. Pärjään aivan hyvin ilmankin... minun ei todellakaan tarvitse tietää kaikkea siellä tapahtuvaa, vaan voin huoletta luottaa siihen, että jos minun on tarkoitus jotain tietää tai ottaa kantaa, se tuodaan kyllä eteeni. Minun ei tarvitse pitää kaikkia lankoja käsissäni ja kontrolloida itseäni tai muita. Tässäkin on minulle iso läksy opittavana. Myönnän! 
Ei ole helppoa oivaltaa ja kohdata omia 'varjojaan' se kirpaisee välillä niin että tekisi mieli vain itkeä, huutaa ja murjottaa. Tänään on juuri sellainen päivä. Nieleskelin itkua kotimatkalla. En kehdannut alkaa täydessä ruuhkabussissa vollottamaan (jotain estoja sentään vielä löytyy..). Tietynlainen negatiivisuus pyrkii pintaan, hiukan luovuttaja-olo. Pöh koko maailmalle, pah koko päivälle... saanko vetää peiton korville ja paeta sinne mököttämään? Taidan mennä tänään ajoissa sänkyyn, sillä huomenna kello kilkattaa jälleen puoli kuuden maissa. Ei kiinnostaisi yhtään mennä töihin ja kuunnella potilaiden ongelmia kun omissakin on nyt tarpeeksi kohdattavaa. Josko tämä nyt vain kuuluu tähän irtioton prosessiin. Pettymys, kiukku ja viha... tulkoot nyt sitten ja olkoot hetken, mutta menkööt menojaan myös... 
Ottaa päähän kun en osaakaan olla läsnä itselleni. Mihin kadotin tuon tuikitarpeellisen taidon? 
Huomaan olevani hyvin epävarma omista kyvyistäni juuri nyt.

Kaikkea sitä....




tiistai 27. elokuuta 2013

Läsnäolon viikko: tunnelmia viikon alusta

Nimesin tämän viikon juhlavasti "Läsnäolon viikoksi". Sanat tulvahtivat erään tuttavan (facebook)päivityksestä juuri ennen lakon alkua. Siinä se! Ompa osuva nimi! 
Tällä viikolla opettelen olemaan läsnä itselleni. Niin hyvä työkalu kuin facebook on tähän asti ollut, se on estänyt minua olemasta läsnä ’tosielämässä’. 
Kohdataan faktat: vaikka virtuaalielämä on eräänlainen tapa olla ja elää (en väitä että väärä!) siinä on silti jotain keinotekoista. Siitä puuttuu kosketus ja aito kohtaaminen.. siinä on jotain ’vääristävää’ vaikkakaan ei toki mitään väärää. Siellä on helpompi sekä räksyttää että rakastaa. Siellä on helppo myös luoda tietynlaisia rooleja ilman, että ottaa todellista vastuuta omasta itsestään. Siellä on helppo vertailla itseään toisiin ilman mitään todellisuusperää ja luoda mitä omituisempia harhakäsityksiä. Sosiaalisessa mediassa oleminen ja vaikuttaminen on valinta muiden joukossa. Tietyllä tapaa se on kuitenkin harha. Kaikki sisältö seilaa ykkösinä ja nollina bittiavaruudessa.. niin mikä se on? Missä se on? Miten sen on? Tunnustan etten ymmärrä. Onko se tässä tietokoneen ’sisällä’ vai  minun pääni sisällä? Vai kenties jossain ulkopuolelle? 

Miksi sosiaalinen media lumoaa meidät niin kokonaisvaltaisesti? Miksi sinne on niin helppo uppoutua? Onko se pakotie arkitodellisuudesta vai aito kohtauspaikka? Elämyshakuisuutta? Roolien ylläpitoa? Vertailua? Uteliaisuutta? 

Monta kysymystä.. eikä yhtä oikeaa vastausta. Jokaisella sosiaalisen median jäsenellä on oma henkilökohtainen suhde näihin erilaisiin kohtauspaikkoihin. Minullakin on omani. Minun suhteeni on tosin juuri nyt valtavan muutoksen kourissa. Pakko tehdä henkilökohtainen pesäero! Aikalisä! Kirjoitin rakkaalleni kirjeen:

"Kiitos rakas facebook, suhteemme on kestänyt jo useita vuosia (tarkalleen ottaen 5 vuotta). Suhteemme alkoi alkuinnostuksella, ihastuksella. Olit kovin erilainen luonteeltasi vielä seurustelumme alkuvaiheessa: hauska pelikenttä, harmitonta hömppää. Sitten suhteemme vakavoitui. Aloin nähdä sinussa myös varjopuolia, mutta  niistäkin huolimatta hyväksyin sinut elämääni, isoksi osaksi sitä. Pitkään sain pidettyä suhteemme terveenä ja hyvinvoivana. Välillä meinasin silti heittää hanskat tiskiin ja lopettaa suhteemme ylläpidon, sillä vaistosin ajoittain takertuvani sinuun liikaa. Pienet irtiotot tekivät kuitenkin hyvää ja suhteemme pysyi vakiintuneena. Pidin sinua itsestäänselvyytenä. En nähnyt tulevaisuutta ilman sinua, eikä menneisyydessä näyttänyt olevan mitään yhtä mielenkiintoista. Mutta sitten jotain tapahtui. Annoin sinulle liikaa vaikutusvaltaa suhteessa itseeni. Sinä aloitkin sanella päivieni kulkua ja aloin määrittää itseäni sinun kauttasi. Aloit viedä yhä enemmän ja enemmän aikaa arjessani. En enää tavannut niin paljon ystäviäni kuin ennen. Lasten kanssa pihalla ollessani mietin, miten saisin pidettyä profiilini aktiivisena.. mitä päivittäisin tästä ja tästä tilanteesta. Kaiken huipuksi päivitykset ovat usein 'passiivimuodossa' ikäänkuin itsensä ulkoistamisessa tyyliin "oli metsässä, tuntee olevansa väsynyt.." tai "on linnanmäellä lasten kanssa..". Mihin katosi minä-muoto, joka ottaa itse vastuun itsestään? Huolestuttavaa ihan jo suomenkielen kannalta! 
Niin, rakas facebook, jotain todella tapahtui: aloin tuntea suhteemme kahlitsevan energian rajoittavan merkittävästi arkeani. Uppouduin täysin siihen harhaan että "näin ne kaikki muutkin tekevät". Huomasin, että moni muukin 'roikkui' sinussa (se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa). Jos joku huomautti suhteemme intensiivisyydestä, saatoin suorastaan tulistua. Minun rakastani ei saa arvostella!! Lopulta päätin, että ero on tässä tapauksessa enää ainoa keino pysäyttää vinoutunut ja vääristynyt maailmankuvani. Minulla alkoi tulla vakavia vieroitusoireita. Tunsin, että tukehdun suhteessamme. Halusin pois, mutta aiemmin minulla ei ollut voimia lähteä. Tein kuitenkin ratkaisevan päätöksen: laitan suhteemme tauolle hetkeksi. Molempien on saatava omaa tilaa. Suhteemme ei voi enää hyvin. Se muuttui vuosien varrella liian omistavaksi. 
Istun tässä koneella, ilman sinua. Myönnän: minulla on ikävä! Kova ikävä. Olen jollain lailla hiukan hukassa.. mitä teen ilman sinua? Mutta siitäkin huolimatta tiedän tämän olevan hyvä ratkaisu meille molemmille. Kiitos kaikesta hyvästä, jota olet elämääni antanut. Kiitos niistä upeista hetkistä, joita olen kanssasi jakanut. Kiitos myös tästä valtavasta oppiläksystä, jota saan nyt elää läpi. Kiitos!!" 

Olen eilisen (maanantain) ja tämän päivän (tiistain) aikana meinannut monta kertaa ajatuksissani ohimennen "käydä äkkiä vilkaisemassa" kuten minulla on ollut tapana sepittää itselleni. Ihan vain pikavilkaisu.. EI! Nyt en anna periksi. En edes vilkaise. 
Eilisen päivän pakersin koulutehtävieni parissa ja illaksi menin vielä luennoille. Kesken luentojenkin meinasin käydä vanhasta tottumuksesta klikkaamassa.. mutta samantien sain itseni kiinni näiden rutiineiksi muodostuneiden tapojen mekaanisesta toistosta. 
Facebookin käyttöni suureksi osaksi täysin 'rutiinia'. Olen itse ottanut sen rutiiniksi ja antanut sille kohtuuttoman suuren roolin elämässäni. Täysin kyseenalaistamatta! 
Nyt vasta näen, miten paljon se lopulta onkaan syönyt energioitani!!! Millaisen vallan olen luovuttanut itseni ulkopuolelle. Sen verkostot ovat kuin loputon hämähäkinseitti pääni sisällä. Tuntuu pöyristyttävältä tajuta näin valtava asia. Oivallus on edelleen kesken. Näen vasta jäävuoren huipun. Miten järkyttävä aikasyöppö tämä sosiaalinen media onkaan minulle ollut. Tästä lähin on turha syyttää jatkuvaa kiirettä ja aikapulaa! Enhän minä tietenkään 'ehdi' siivota kodin nurkkia, kun siivoan jatkuvasti facebook-profiiliani. Kiillotan omaa ulkomuotoani siellä! En 'ehdi' huolehtia fyysisestä kunnostani, koska huolehdin jatkuvasti ulosannistani sosiaalisessa mediassa. Enhän minä 'ehdi' keskittyä omiin ongelmiini, kun keskityn jatkuvasti toisten ongelmien vatvomiseen. Heureka! Niinhän se on... 
Olen elänyt elämääni facebookin kautta. Sitä ei käy kieltäminen. Tästähän voisi saada itselleen aivan valtavan häpeän ja syyllisyyden, mutta olen oppinut ettei sen kasaaminen hyödytä yhtään mitään. Niin kauan, kuin en uskalla tunnistaa ongelmaa itsessäni, olen sen edessä voimaton. Heti, kun uskallan herätä ja katsoa totuutta silmiin, olen jo matkalla kohti voittoa. En voi muuta kuin voittaa. Palkintona on vapaus! 
Vapaudun omista harhaisista uskomuksistani. Myös facebook on täysin oman mieleni luoma uskomus. Riippuvuuteni siihen on pelkkä uskomus: kaikki muutkin ovat siellä, haluan pönkittää egoani sitäkin kautta! Pöh, niimpä tietysti. Sekin tapahtuu ajoittain hyvin salakavalasti: viatonta kehuskelua päivän kulusta, oman elämän julkisivun esittelyä, säälin hakua silloin kun on vaikeaa jne. Jatkuvaa kommentointia ja hyväksynnän hakua (sisäinen lapseni kaipaa sitä yhä). Kaikkea tätä olen tehnyt vuosien varrella. Olen myös riidellyt sitä kautta ystävieni kanssa (vuosia sitten). Ihan naurettavaa näin jälkeenpäin ajateltuna ;). Silti sekin on kokemus muiden joukossa. 

Näihin tunnelmiin lopetan tämän "päivitykseni". On tiukka tilinpäätöksen hetki. On hetki, jolloin minun tulee jälleen uskaltaa kohdata itseni ja vapautua minua sitovista kahleista. Ilman irtautumista näistä jopa yllättävistäkin sidoksista, ei rakkauden määrä minussa pääse kasvamaan. Riippuvuudet sitovat valtavan määrän energiaa ja estävät meitä etenemästä polullamme, matkalla todelliseen itseemme. Lopulta irtipäästäminen ei olekaan niin vaikeaa, kun vain luottaa omaan kykyynsä selviytyä. Universumi tukee vakaita aikomuksiamme ja auttaa meitä vaikeissa päätöksissämme. Aina kun aikomuksena on rakkaus, onnistumme takuulla, tavalla tai toisella. 

Jatkan itseni oivaltamista facebookin ulkopuolella :D. 
Jatkan todellisen läsnäolon opettelua...




lauantai 24. elokuuta 2013

Minulla on ongelma...



Se tunne, kun ymmärtää että rengistä on huomaamatta kasvanut isäntä. Se tunne, kun oivaltaa kuinka pahasti onkaan sotkeutunut omaan ansaansa. Se tunne, kun uskaltaa myöntää itselleen omaavansa riippuvuuden. 
Olen päässyt eroon monesta riippuvuudestani elämäni aikana: poltin 8vuotta tupakkaa ja nyt olen savuton. Käytin 15 vuotta enemmän ja vähemmän alkoholia humalahakuisesti, mutta tällä hetkellä olen käytännössä raitis. 
Olen hyvin... sanoisinko intensiivinen luonne: saatan innostua jostain asiasta hullun lailla, keskittyä siihen täysillä (minulla on hyvä keskittymiskyky) ja saada jopa hienoja tuloksia aikaan, mutta usein olen hurahtanut niin, että pian en ajattele mitään muuta kuin tuota kyseistä asiaa ja sen tekemistä. Minulle on tähän asti siis syntynyt helposti riippuvuussuhteita milloin  mihinkin. Annan pari esimerkkiä. Kun olin masentunut aloin tehdä palapelejä. Palapeleistä muodostui minulle henkireikä, saatoin istua yksiöni lattialla tuntikausia kokoamassa tuhannen (tai yli) palan palapelejä. Ne auttoivat minua keskittymään ja viemään ajatukset pois synkistä synneistä. Odotin että pääsin töistä kotiin liittämään paloja toisiinsa enkä olisi millään malttanut mennä illalla nukkumaan. Aamulla saatoin olla väsynyt yöllisistä palapelien kokoamisesta. Jossain vaiheessa ymmärsin, että minun on vähennettävä tätä aluksi viatonta 'harrastusta' sillä siitä alkoi muodostua minulle pakkomielle. 
Tämä samankaltainen kaava toistui esikoisen odotusaikana, jolloin jouduin jäämään pitkälle sairauslomalle. Aloin tehdä ristipistoja. Tein ja tein päivät pitkät ristipistotöitä... pöytäliinoja, lastenhuoneen tauluja.. Kunnes eräänä päivänä taas havahduin siihen, että ristipistot olivat aamulla ensimmäisenä mielessä ja illan viimeinen ajatus ennen nukahtamista: taas olin kietoutunut pakkomielteen syövereihin! Suutuin, jos joku (yleensä mieheni) mainitsi minulle asiasta.  Viattomasta ajanvietteestä syntyi riippuvuussuhde. Voimavarasta tuli energiasyöppö. Näin salakavalasti se käy.. En tiedä pystyykö tätä kukaan ymmärtämään? Kenties joku. 
Tällä hetkellä olen heittänyt itselleni haasteen ja ottanut sen vastaan: aion jälleen irroittautua pakkomielteisestä riippuvuussuhteesta. Ongelmani nimi on facebook. 
Kyllä, naamakirja on tuonut minulle vanhan tutun haasteen eteeni: vain muoto ja asu on vaihtunut, mutta oireet ovat vanhat ja liiankin tutut. Aamun ensimmäinen ajatus: onkohan joku kommentoinut postaustani? Illan viimeinen aate: vieläköhän siellä on joku hereillä, jonka kanssa voisi sanasen pari vaihtaa? Mitähän sille ja sille kuuluu? 
Kyttäilyä, kommentointia, turhanpäiväistä selailua... 
Tunteja kuluu hukkaan.. muut asiat kärsivät. 
Toki siitä on ollut myös hyötyä. Olen sopinut tapaamisia, käynyt upeita keskusteluja, tutustunut uusiin ihaniin ihmisiin, pitänyt yhteyttä kauempana asuviin ystäviini, auttanut lukuisia ihmisiä tehden tulkintoja ym. 
Silti, en kiellä ettenkö olisi myös koukussa. Tunnen, miten energiani ovat täysin 'levällään' sen suhteen. Nyt on aika pysähtyä ja keskittyä etsimään/kokoamaan oma voima, pyytää se takaisin itselleni, ottaa kenties uudenlaisia energioita vastaan. Juuri nyt on oikeastaan täydellinen hetki. Olen ymmärtänyt ongelman vakavuuden jo tovi sitten, mutta kesti aikansa, että olen aidosti valmis siitä luopumaan, irroittautumaan. Tiedän, että facebookista pidättäytymisen myötä kohtaan tämän 'haitallisen' riippuvuuspiirteen itsessäni. Tunnen, että nyt on aika taas kohdata omia varjoja. Ei hätää, olen valjastanut kaikki taivaalliset auttajat hätiin ;). Olen pyytänyt valon enkelten apua ja tukea, jotta onnistun. Muutama ystäväni on myös tarttunut tähän samaan haasteeseen. 
Tarvitsen tämän tilan oivaltamiselle juuri nyt, sillä ensi viikolla lähden viikonlopuksi enkeliretriittiin. Hiljennyn jo etukäteen vastaanottamaan kaikkea sitä kaunista, jota meille tuodaan. Teen sisälläni tilaa uudelle, uudistumiselle, rakkaudelle. Täyteen maljaan ei voi kaataa. Niin kauan kuin olen sidoksissa johonkin, se kahlitsee energiani ja estää minua etenemästä. 
Olen päättänyt olla viikon ilman facebookia. 
Se tuntuu nyt hurjalta. Taukoon on aikaa n.23 tuntia. Lakko astuu voimaan maanantaina 26.8. klo 00. 
Täysin ilman tietokonetta en pysty olemaan, sillä minulla on vielä liuta kesäopintoja tehtävänä sekä tietysti työvuorot, jolloin palkkani maksetaan siitä, että kökötän koneella ;). Mutta viikko ilman naamakirjaa tuntuu isolta, joskaan ei mahdottomalta haasteelta. Se tuntuu ennen kaikkea vapauttavalta. Vaikka irtipäästäminen riipaisee, tunnen silti suurempaa riemua siitä, että aavistan jo vapauden häämöttävän aivan nurkan takana. Aistin jo sen ilon ja riemun, joka vapauden tunteesta syntyy. 

Teen tämän rakkaudesta itseäni kohtaan. Teen tämän, koska haluan kasvaa ja laajentua rakkaudessa ja rakkaudesta. Minä rakastan itseäni ja siksi aion myös onnistua. 
Voi olla että pidän tunteistani pientä päiväkirjaa ;). 


maanantai 19. elokuuta 2013

Elokuun energiat



Elokuinen tervehdys sinulle rakas lukijani! Tuntuu hienolta kirjoittaa tätä blogia, mutta tuntuu vielä upeammalta saada silloin tällöin kannustavaa palautetta postauksistani. Kiitollisin sydämin jatkan kirjoitustani tietäen, että kokemukseni ovat auttaneet monia eteenpäin omilla poluillaan, antaen uusia näkökulmia omaan itseen ja omaan kasvuun. 
Muistan kun aloitin ensimmäisen blogini parisen vuotta sitten. Nimi 'höyheniä ja oivalluksia' vain tupsahti mieleeni ja pelokkaana kirjoitin ensimmäiset päivitykset, tietämättä mihin tämä kaikki johtaa. Kaksi hyvin intensiivistä kasvun vuotta on nyt takanani ja lukuisia upeita vuosikymmeniä (?) kenties edessäni! Mitä kaikkea ihanaa voikaan vielä tapahtua. 
Tämä elokuu on tuntunut energioiltaan taas erityisen intensiiviseltä, suorastaan tiivistetyn tiheältä! Asioita on tapahtunut nopeutuvaan tahtiin kuten taivasauttajat ovat ennustaneet. Tuntuu todella siltä kun olisin sekä itse että koko ihmiskunta oikein pikalinkouksen pyörteissä! Esihuuhtelut ja pesuohjelmat ovat jo pyörineet ja nyt on todellinen linkousvaihe käynnissä. Toivottavasti ei tule jälkipyykkiä :D!!! 
Olen saanut muutaman päivän ja viikon sisään aivan valtavia oivalluksia. Olen myös kohdannut (jälleen) omia pelkojani ja päästänyt niistäkin irti. 
Päällimmäisenä on ollut feminiininen energia ja elämälle antautuminen. Todellinen antautuminen omalle elämälle, omille sielunsopimuksille, omalle polulle, mutta myös Luojan työlle. Annoin Luojalleni luvan toimia kauttani, vihdoin!! Toki olen tehnyt Hänen työtään jo tovin, mutta en ole aidosti uskaltanut antautua sille aiemmin. Kesti todella näin kauan, että antautumisen prosessi lähti käyntiin. Jumalallinen feminiininen energia on vihdoin saanut minussa jalansijan ja todella USKALLAN antautua Korkeimman käsiin. Tämä ei tarkoita vastuun luovuttamista itseni ulkopuolelle vaan päinvastoin. Tämä johtaa kohti täydellistä vastuunottoa ja täysin tietoista ilmentämistä elämässäni. Tästä lähtien minun on oltava entistä tietoisempi ja vastuullisempi kaikissa valinnoissani, sillä 'toiveesi on lakini' sanoo rakas Luojani ;). Ajatusten, uskomusten, alitajunnan, mielen, kehon ja sielun puhdistaminen kaikesta likapyykistä todella vaatii perusteellisen linkouksen, jotta LUON itselleni vastuullisesti ne asiat, joita sydämeni haluaa. Tärkeintä on luoda rauha itsensä kanssa. Ottaa armo vastaan. Rakastaa koko sielustaan ja sydämestään. Rauhan ja rakkauden tilasta käsin olen vastuullinen luomaan kestäviä valintoja elämääni. Pelosta käsin luotuna päädymme lopulta ei-toivottuihin lopputuloksiin. Pyörimme ikäänkuin pesuhuoneessa ympyrää näkemättä välttämättä edes koko pesukonetta... tai saatamme nähdä pesukoneen, mahdollisuuden puhdistautumiseen ja uudistumiseen, mutta rohkeus puuttuu käynnistää ohjelma ja hypätä kyytiin. Tällä hetkellä monet ovat juuri tuon valintatilanteen edessä: hypätäkö kyytiin vai jatkaako samojen vanhojen haasteiden parissa? Näen ympärilläni jatkuvasti tätä sisäistä kamppailua, myös sellaisten ihmisten kesken, jotka eivät ole vielä avautuneet sielu- ja sydäntietoisuudelle. Ulospäin elämäntilanteet saattavat näyttää hyvinkin ahdistavilta ja toivottomilta, mutta juuri tällaista herättelyä moni tarvitsee. Olin itsekin pari-kolme vuotta sitten itseni kanssa selkä seinää vasten. Ilman tuota totaalista romahdusta en olisi uskaltanut antautua omalle kasvulleni, näkemään omia varjojani, puhdistautumaan valon ja rakkauden energioihin, käynnistämään sisäistä pesuohjelmaa. 
Jälkeenpäin tunnen suunnatonta kiitollisuutta, hämmästystä, ihmetystä, rakkautta, myötätuntoa.... miten upeasti minua on johdateltu koko tämä aika! Miten valtavan voimallisesti kannateltu läpi kuohuavan elämänvirran. Kuinka siunattu onkaan polkumme, kun uskallamme avata silmämme ja sallia tuon kaiken elämässämme. Kaikki on siitä kiinni, mitä sallimme itsellemme. Aivan kaikki. Jos sallimme rakkauden virrata pyhässä arjessa, eläytyä ja heittäytyä omaan elämäämme, saamme mittaamattoman paljon apua ja tukea Isä/Äiti Luojan maallisilta ja taivaallisilta apujoukoilta. Meidän ei tarvitse mitään muuta kuin sallia, antautua, ottaa vastaan ja lopulta ottaa vastuu. 

Tuli hiukan nostalginen olo tätä kirjoitusta tehdessäni :). Välillä on hyvä tehdä pieni pysähdys ja vilkaista taakseen. Ei siksi että antaisi menneisyyden määrittää, vaan siksi että huomaisi antaa arvoa kaikelle sille, jota on elämässään kokenut ja käynyt läpi. Jotta saisimme edes aavistuksen siitä upeasta Luojan Suunnitelmasta ja omasta johdatuksen määrästä. Mutta myös siksi että näkisimme, onko meillä menneisyyden pyykkikorissa vielä likapyykkiä... annammeko menneisyyden likapyykin määrittää käsitystä itsestämme tai elämästämme. 

Antoisia pyykkipäiviä!!! ;)))