Vietimme juuri perheeni kanssa viikon Teneriffan
ihmeellisellä saarella. Loma loistohotellissa, jossa oli suorastaan
palatsimainen tunnelma, notkuvat noutopöydät, leveät sängyt, lämmitetyt uima-altaat..
paratiisimainen tunnelma! Täydelliset puitteet! Silti, loman ensimmäisinä
päivinä olin täysin HUKASSA!! Kaikki ne haasteet, jotka olen käynyt läpi
viimeisen vuoden aikana olivat lähes rampauttaneet minut ja etenkin kykyni
tuntea iloa, kepeyttä ja vapautta. Pari ensimmäistä lomapäivää menivätkin
mieheni ja tyttäreni sairastaessa, joten koko perhe oli suorastaan pakotettu
lepäämään. Ja hyvä niin. Näiden päivien aikana minulta karisivat kaikki
odotukset ja oletukset, joita olin huomaamattani lomallemme asettanut.
Tiedättehän: nyt ollaan lomalla ja TEHDÄÄN kaikkea KIVAA!! Ei, ei ja vielä
kerran ei. Lomamme tarkoitus ei suinkaan ollut TEHDÄ yhtään mitään. Meidän oli
tarkoitus OLLA. Lähdimme lomalle OLEMAAN LOMALLA. Viisas universumi järjesti
asiat siten, että me todella VAIN OLISIMME ainaisen tekemisen sijaan. En
tietenkään heti ymmärtänyt yskää ;). Ihmettelin vain, että mikä läksy tässä
kaikessa mahtaakaan olla takana… kunnes viimeisinä päivinä aloin vähitellen
oivaltaa. Samaan aikaan tunsin sisäisesti, kuinka energiani alkoivat vapautua
ja virrata kepeämmin.
Pyysin etukäteen enkeleitä siunaamaan meidän matkamme.
Pyysin myös, että he veisivät etukäteen valoa ja rakkautta lomakohteeseemme ja
koko Teneriffan saarelle. Jo heti lentokoneeseen noustuani huomasin, että
enkelit olivat tehneet työnsä istumapaikkojen kanssa. Vieressäni nimittäin
istui minua vanhempi rouva, jonka kanssa juttelimme lähes koko kuusituntisen
lentomatkan ajan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Hymyilin sisäisesti ja
kiitin enkeleitä, sillä 6,5 tuntinen lento sujahti huomaamatta hyvässä seurassa.
Lapsetkin olivat reippaita ja täynnä innokasta odotusta. Kun kone laskeutui,
meinasin purskahtaa itkuun silkasta onnesta: olenko todella lomalla? Saanko NYT
vain olla kokonaisen viikon täysin irti arjesta? En tohtinut uskoa… niin
utopistinen ajatus? Ainoa pelkoni oikeastaan oli, etten antaisi itselleni LUPAA
päästää irti.
Loman puolivälissä vietin 33-vuotis syntymäpäivääni. Ainoa
lahjatoiveeni oli, että pystyisin jälleen olemaan oma itseni.. ilmentämään oman
sieluni rauhoittavaa ja rakastavaa energiaa. Elämään sitä todeksi arjessa.
Mitään muuta en kaivannut. Ymmärsin, että ulkoiset puitteet voivat olla kuinka
loisteliaat tahansa, mutta jos minulta puuttuu rakkaus…….
”Vaikka minä puhuisin
ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain
kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja,
vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki
usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en
olisi mitään.”
Palatsissa keskellä paratiisia, käden ulottuvilla kaikki
mitä kuvitella saattaa... mutta ilman rakkautta mikään ei lopulta ole
todellista, sillä rakkaus on ainut totuus. Uskon, että tämä on vihkimyspolun
haastavimpia haasteita: sokeutua itselleen ja näivettyä sisältä, turtua
tunteisiin ja salakavalasti kadottaa itsensä. Sitä ei todella voi ymmärtää, ennen kuin sen on
itse käynyt läpi, kokenut syvintä mutakuoppaa myöden. Itsesyytöksiin on aivan
liian helppo langeta: kuinka saatoin olla noin hölmö?! Miksi annoin egolleni
vallan?! Mutta syyttely on turhaa. Se vie minua vain entistä enemmän takapakkia.
Hyväksyn kokemukseni, hyväksyn itseni, hyväksyn inhimillisyyteni. Olen syntynyt
tänne kokemaan ihmisyyttä sen eri muodoissa. Tämä oli kolikon toinen puoli,
jonka rohkeasti uskalsin katsoa ja elää läpi.
Toiseksi viimeisenä lomapäivänä lähdin yksin lenkille
rannalle. Hölkkäsin vähän matkaa rantatietä, joka päättyi lopulta laavakivien
lomaan muodostuneelle kinttupolulle. Saaren lounaisrannikko on upean näköistä tulivuoren
laavakivestä muodostunutta paikoitellen hyvin jyrkkää rantaviivaa. Tummat
monumentaaliset ja rosoiset kivipatsaat ja Atlantin pärskyvät aallot luovat
upean yhdistelmän. Kävelin kinttupolkua vähän matkaa ja hakeuduin yksinäiselle
rantatöyräälle. Tasapainottelin epätasaisilla laavakivillä eteenpäin aivan
vesirajan tuntumaan. Muutama musta rapu vilisti aivan jalkojeni juuresta.
Seisahduin. Hengitin muutaman kerran kunnolla sisääni suolaista merituulta.
Pysäytin mieleni. Tuijotin lumoutuneena rantaan pärskyviä aaltoja. Niiden tasainen
kohina täytti korvani. Nautin siitä voiman tunteesta, jonka iso aalto sisälläni
aiheutti. Ihailin ennen kaikkea meren (hiukan pelottavaakin) VOIMAA. Uppouduin täysin
aaltojen loputtomaan virtaan. Muutama isompi aalto löi rantakiville ja lähes
kasteli kenkäni. Tunsin samaa riemua kuin lapsena huvipuistolaitteessa, joka
meinaa olla liian hurja, mutta jossa oleminen nostattaa jonkinlaista
kaikkivoipaisuuden tunnetta sisälläni. Raivokas pärskähdys, jonka jälkeen vesipyörteet
hyrräsivät veden vetäytyessä taas kauemmaksi, palatakseen jälleen uuden aallon
tullessa. Kiitin mielessäni valaita ja delfiinejä, noita merten valaistuneita
olentoja, joiden energian saatoin tuntea koskettavan energiakenttääni.
Ajattelin mielessäni miten mahtava VOIMA merellä onkaan. Siinä samassa
tietoisuuteeni tuli selkeä, kirkas ja lempeän enkelimäinen ääni. Minulle sanottiin:
”Myös sinulla on tuo VOIMA.” Häkellyin hetkeksi. Nanosekunniksi pelästyin
kuvittelevani omiani. Kunnes tiesin, että viesti tuli enkeleiltä. Aiemmin
päivällä olin pyytänyt enkeleiltä johdatusta. Nyt sain sitä! Tämä yksi lause
riitti muuttamaan ajatusteni suunnan. Se oli lahja Luojalta. Todellakin, myös
minulla on tuo voima. Jäin pureskelemaan lausetta mielessäni. Ajattelin
aaltojen voimaa ja tunsin hetken olevani osa sitä. Tuo VOIMA on rakkaus.
Jatkoin lenkkiäni ihmetyksen vallassa. Juoksin rantareittiä
ja jonkin matkan päässä silmiini osui laavakivistä muodostuneita pylväsmäisiä metrin-parin
mittaisia suippoja muodostelmia. Lähemmäksi päästyäni huomasin, että yksi
kivistä näytti aivan parrakkaalta mieheltä! Siinä niitä oli… kiviolioita!
Luonnonhenkiä koko rantapenger pullollaan! Innostuin. Voi jee, kuinka mainion
näköisiä otuksia. Tervehdin niitä ja kiitin mielessäni suojelusenkeliäni tästä kunniasta että
minulle näytettiin nämä lystikkään näköiset veikkoset. Myöhemmin palasin vielä ottamaan
niistä valokuvia yhdessä perheeni kanssa, mutta ilta-auringossa ne eivät
näyttäytyneet enää niin selkeästi.
Pari päivää aiemmin olin samalla tienpätkällä kävellessäni
nähnyt merenneidon vedessä. Olin jälleen yksin lenkillä kunnes äkkiä aalloissa
välähti kaunis vaaleanliilan ja valkoisen helmiäisenvärinen valopallo.
Väriyhdistelmää on todella vaikea kuvailla, sillä sitä ei löydy perinteiseltä
värikartalta. Merenneitojen energia oli kuitenkin selkeästi nähtävissä ja tunnettavissa. Hakeuduin
pienelle puistonpenkille istumaan ja pyysin näitä kauniita olentoja kanssani telepaattiseen
keskusteluun. Hiljensin mieleni ja keskityin etsimään ”oikeaa
värähtelytaajuutta” keskusteluyhteydelle. Hetken päästä tunsin yhteyden
syntyneen. Kävimme keskustelua meren tilasta ja ihmisten vaikutuksesta maailman
meriin. Aivan tarkkaan en enää muista kaikkea keskustelun sisältöä, sillä tieto
ja energia vaihtuivat niin nopeasti. Muistan kuitenkin, että merenneidot
kertoivat kuinka tärkeää on meren jatkuva virtaaminen ja kuinka elämässä kaiken
kuuluukin virrata. Vertasin heidän tietoaan omaan totuuteeni ja peilasin sitä
ihmiselämään. Todentotta, kaiken kuuluu virrata ja kaikki virtaa kyllä
itsestään, kunhan emme vastustele tai pyri kontrolloimaan asioita liikaa
tietoisella mielellä. Onhan virta tuonut minut tähän hetkeen. Ja vie koko ajan
myöskin eteenpäin. Merenneitojen kanssa käymäni keskustelun keskeyttivät
ohikulkijan askeleet, jotka lävistivät tietoisuuteni. Kiitin lopuksi näitä
valtavan kauniita olentoja upeasta tuokiosta ja nousin penkiltä palatakseni
takaisin hotellihuoneeseen perheeni pariin. Kerroin lapsille nähneeni meressä
merenneitoja, johon neljävuotias poikani totesi: ”ei melenneitoja ole olemassa
äiti!” ”Kylläpäs on! Minä juuri näin yhden äsken..” vastasin salaperäisesti ja
hymyilin viekkaasti. Lapset katsoivat minua epäilevästi.
Tässä muutama ihmeellinen kokemus, joita lomalla sain kokea.
Nämä kokemukset säilytän sydämessäni, sillä tiedän niiden olevan käännekohta
elämässäni. Myös matkalle osunut syntymäpäivä ja samanaikainen täysikuu olivat
energeettisesti hyvin voimakkaita muutosta sysääviä elementtejä. 33 on
mestariluku. Tämä vuosi tulee olemaan aivan toisenlainen kuin edellinen, tunnen sen. Huomenna
aloitan uudessa työpaikassa. Työpaikka ei kuitenkaan ole mikä tahansa, vaan
juuri se, josta olen unelmoinut koko sairaanhoitajaopintojeni ajan.
-Meena
Ps. Kuvat ovat itse ottamiani.
