Kuopassa

Olen väsynyt pelkäämään. Siis  aivan todella väsynyt syvällä sisimmässäni. 

Olen puolentoista vuoden aikana päästänyt monen monesta pelostani irti, vapautunut askel askeleelta, taakkani on keventynyt. MUTTA yhä uudestaan ja uudestaan yllätän itseni pelkäämästä aivan omituisia asioita. Pelko ei välttämättä ilmene 'perinteisenä' pelkona jotakin tiettyä asiaa kohtaan vaan ilmenee jonain toisena negatiivisena tunteena. Varsinaista salapoliisityötä saa tehdä! Tosielämän Sherlock-soturi ;). Paljon jännittävämpää kuin yhdenkään dekkarin lukeminen. Ja tietysti palkitsevampaakin... oppia omia oppiläksyjään. 

Mitä minä sitten vielä kaiken puhdistuksen jälkeen pelkään? Vaikka ja mitä. Esimerkiksi: selvänäköä, tuomitsemista, pimeää (fyysistä ja henkistä), vastuuta, yksinäisyyttä, menettämistä ja pahimpana kaikesta omaa polkuani! 

Toisaalta en ole huolissani, tiedän, että voin milloin tahansa päästää mistä tahansa pelosta irti kun vain löydän sisäisen rohkeuteni, päättäväisyyteni. Mieleni taitaa yhä rakastaa pitkään jatkunutta pelkäämistäni, se on todennäköisesti hyvin riippuvainen joistakin peloistaan, koska muutos pelottaa ;). Mitä pelon tilalle? 

Henkisellä polulla vastassa on aina ajoittain kuoppia. Niihin saamme vapaasti kapsahtaa, maata siellä rähmällään tarvitsemamme ajan. Olen ollut itse kuopassa usein ;). 

Kuoppaan kapsahtamisen huomaa sumentuneesta näkökyvystä: kaikki alkaa tuntua epäselvältä, tunteet ottavat vallan, ego päsmäröi 'nyrkit pystyssä'.. Oma sisäinen kuona lyö vasten kasvoja niin että suorastaan uppoudun omaan mutaani, siihen negatiivisten tunteiden lätäkköön. Siellä on hetken aikaa 'kiva' riutua ja kerätä sääliä.. mutta lopulta koittaa se päivä jolloin totean "Nyt riittää! Ei enää tätä kiitos, auttakaa minut ylös!" Se on se hetki jolloin tunnustan että nyt on aika muuttaa käytöstä, asennetta tai mitä tahansa, jotta kelkka kääntyy. Kun uskaltaa taas luottaa omiin selviytymiskykyihin ja elämän kantaviin voimiin, pääsee kapuamaan mutakuopastaan selkeämmille urille. Taivainen pelastuspartio odottaa herkeämättä vierellämme, mutta ei puutu tilanteeseen ennen kuin itse pyydämme apua. Vapaa tahto. Saamme vapaasti kompastella ja horjua tarvitsemamme ajan ja viimein 'nöyrtyä' kohtaamaan se asia, josta kaikki johtuu. Kompastelujen tarkoitus on aina yksilöllinen, mutta yleensä meidät halutaan pysäyttää näkemään jotain oleellista tai kohtaamaan varjojamme. Meitä myös testataan, olemmeko todella sisäistäneet oppimamme asiat. Toiset tarvitsevat rajuja pudotuksia oppiakseen, toisille riittää hellävaraisemmat pyllähdykset. Ilman kuoppia ei kukaan selviä :D se on lohdullista. Kun itse pääsee omasta allikostaan ylös, voi karistaa pölyt yltänsä ja huuhtoa mudat kasvoiltaan.. jatkaa matkaansa sisimpäänsä kuunnellen ja kanssakulkijoitaan tukien. 

Kannattaa pitää mielessä, että ego vastustelee jokaikisen kuopan kohdalla kovaa kohtaloaan. Ego haluaa sileän tien ja kivettömät kengät!! Mutta mutkaton polku ei ole oikotie onneen. Siloittelulla emme pääse oppimaan ja kasvamaan, emme vaikka miten haluaisimme näin uskoa. Siksi kiitä jokaisesta kuopasta ja kivikosta polkusi varrella... Kiitä vaikka sillä hetkellä et tuntisi pätkääkään kiitollisuutta tai rakkautta. 
Ja muista, että meitä rakastetaan joka hetki ehdoitta, olimmepa miten syvällä kuopassa hyvänsä..

Kiitos kiitos kiitos!!!

Herkkä hetki

Istahdin äsken tuohtuneena läppärini ääreen. Kävimme mieheni kanssa väittelyn eräästä aiheesta ja minulla nousi viha pintaan. Samalla olin hyvin pettynyt itseeni. Miksi en osaa tosipaikan tullen päästää vihasta irti vaan ilmaisen itseäni pelkoon perustuen, puolustuskannalla. En edes puolustanut itseäni vaan yleisesti maailman 'epäoikeudenmukaisuutta'. Koitin puolustaa heikompia ja kohtasinkin oman varjoni, oman heikon kohtani. Sama pettymys: eikö minusta ikinä tule valmista?!! 
Hetken yksin istuttuani lausuin pienen rukouksen enkelilleni: auta minua. Sitten näin silmäkulmassa kirkkaan valopallon. Suljin silmäni ja tunnistin rakkaan yksisarviseni energian vierelläni. Sen pyyteetön ja hyväksyvä rakkaus aukaisi silmieni hanat ja vuodatin pienen Niagaran iltapuhteeksi. Voihan vollotus!! 
Ymmärsin, etten voi vastata pelkoon pelolla. Tällä tavoin en edistä asioita. Ainoa oikea toimiva suhtautuminen on rakkaus.. nähdä rakkaus kaikessa ja kaikissa. 
Herkkyyteni tuntuu toisinaan taakalta, etenkin silloin kun vajoan hetkeksi harhaan. Tunnen kollektiivista tuskaa ja halua puolustaa heikompiani, mutta samalla syvää voimattomuutta, etten voi puuttua jokaiseen epäoikeudenmukaisuuteen maailmassa. Joskus minulta katoavat sanat oikealla hetkellä, enkä saa sanaa suustani, vaikka kuinka haluaisin. Toinen vaihtoehto on, että sieltä pulpahtaa ulos sammakko(ja).. alkukantainen harkitsematon puolustusreaktio, joka perustuu pelkoon, näsäviisas typerä kommentti. Ja ketäs se lopulta hyödyttää? Vähiten minua itseäni tai asiaani. 
Yksisarviseni toi minulle sen rakkauden energian, jota tarvitsin. Hän toi minulle lohdun ja ymmärryksen. Puhdistunut sydämeni kokee maailman kärsimyksen negatiivisen puolen, sillä olen itse vielä keskeneräinen. En ole täysin omassa voimassani, jotain vielä puuttuu. Jälleen tunsin olevani liian herkkä tähän maailmaan.. mitäs ihmettä minä täällä teen? Tahtoisin, että ihmiset heräisivät sille rakkaudelle, jota he sisimmässään kantavat. Näen, miten paljon rakkaudellisempi paikka tämä planeetta olisi elää...tunnen sen energian syvällä sydämmessäni, mutta muutoksen hitaus turhauttaa. Olen hyvin väsynyt elämään pelossa ja pelosta. Tahtoisin vain rakastaa kaikkea ja kaikkia. Tuntuu naurettavalta, että maailmaa pyörittää raha ja materialismi. Sisäinen henkinen Robin Hoodini heräsi eloon. Voimakas arkkityyppinen energiapaukku kentässäni.

Rukoilen rauhaa ja rakkautta maapallolle ja kaikille sen asukkaille. Pyydän armoa, valoa ja iloa. Kiitos kiitos kiitos. 

Nöyryys, mitä se on?

Nöyryys, mitä se on? Mitä se todella tarkoittaa? Voiko sen ymmärtää väärin? 
Päässäni alkoi jo joitakin päiviä sitten soida kouluajoilta tuttu Tiellä ken vaeltaa-virren kohta: 
"Kruunua, valtikkaa et lainkaan sä nähdä saa. Mahtavat ovat muualla, suurissa saleissa...
Nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus. Voimalla, väkivallalla et tahdo hallita. Uskomme vahvista, luo tiellemme valoa, johdata elämään rikkaaseen, rauhaan ja hyvyyteen." 
Itse ymmärrän nöyryyden hyvin monitasoisena inhimillisenä piirteenä. Vasta viime aikoina olen oivaltanut, kuinka tärkeää on nöyrtyä, jotta voin kasvaa henkisesti. Egolle nöyryys on ollut kova pala purtavaksi. Egosta on hienoa retostella suorituksillaan ja saada kehuja hyvin tehdystä työstä.
Nöyryys ei tarkoita samaa kuin alistuminen, ei suinkaan, kaukana siitä. Silti tietyssä pisteessä egon on ikään kuin 'alistuttava' sydämen ääneen, jotta henkinen kasvu voi puhjeta todellliseen kukkaan. 
Aidosti nöyrä ihminen ei kuitenkaan anna kenenkään kävellä ylitseen. Tässä vaiheessa ego on hyvä työkalu, renki.
Ilman nöyryyttä sydämen ääni ei kuulu egon äänen ylitse. Ilman nöyryyttä emme voi seistä alastomana Jumalan edessä ja sitä kautta myös toisten ihmisten edessä. Ilman nöyryyttä emme voi olla täysin rehellisiä itsellemme. 
Nöyryys ja hiljaisuus on todella pyyteettömän rakkauden salaisuus. Olla hiljaa läsnä hetkessä, kuunnella ihmistä, joka seisoo edessäsi sekä sitä johdatusta, jota taivasväki kuiskii korvaan... Nöyränä ja kiitollisena kaikesta voimasta ja avusta, jota Universumilla on antaa. Ja antaa sitten energian virrata eteenpäin kaikkiin ihmisiin ja olentoihin. 
Nöyryys on sitä, että uskaltaa laskea kaikki muurit yltänsä toisen ihmisen edessä. Uskaltaa katsoa totuutta silmiin ja olla kaikesta kiitollinen. Olemme sekä tämän, että aiempien elämien aikana luoneet suuren joukon erilaisia muureja sydämmemme ympärille, jotta sitä ei satuteta. Ego on ottanut tehtäväkseen vartioida noita muureja ja pitää niitä pystyssä. Se pelkää jäävänsä työttömäksi jos muurit murtuu ;). Egolle on hyvä toistaa aika ajoin, että sen on turvallista päästää muut lähelleen, se voi laskea muurit ympäriltään ja jopa oppia sitä kautta jotain uutta. Vanha koira oppii kyllä uusia temppuja!

Tällä hetkellä olen nöyrä ja kiitollinen siitä, että uskalsin kuunnella sydämen ääntä ja antaa sen viedä. Sain selvitettyä erään ihmissuhdeasian, joka ratkesi lopulta hyvinkin lempeästi, kun vain uskalsin todella nöyrtyä. En lähtenyt aseet tanassa asioita selvittelemään, vaan sillä asenteella, että nyt minulla on tilaisuus kohdata omia varjoja. Nyt minulla on mahdollisuus oppia uutta, eikä suinkaan lamaantua vaikean asian äärellä. 
Upea matka tämä elämänpolku!!! 
Kiitos kiitos kiitos :)))

-Tikru