Elämän pelko

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tätä blogia, enkä mitään muutakaan. Palautettuani lokakuun lopussa viimeiset kirjalliset koulutehtävät en hetkeen jaksanut ajatellakaan kirjoittavani yhtään mitään.  Kirjoittaminen on minulle kuitenkin terapeuttista. Olen oivaltanut, että minun on helpompi kirjoittaa todelliset tunteeni kuin sanoa ne ääneen. Samalla kun kirjoitan, koen itseni jollain tavalla eheämmäksi. Asiat jäsentyvät paremmin. Kirjoittaminen on myös tapa ilmaista luovuutta. Koska olen suoraan sanottuna ollut taas jumissa omien ajatusteni ja tunteideni kanssa, kynnys kirjoittaa niitä ylös kasvoi päivä päivältä korkeammaksi. Minuun iski sellainen ”hällä väliä”-asenne. Vaarallinen ja vastuuton egon selittely ja sepittely aikakausi. Aivan kuin olisin nukahtanut jälleen sata vuotiseen ruususen uneen, jossa elän kyllä päivästä toiseen, mutten koe olevani oikeasti ELOSSA. Koska olen tietoisuuden laajentumisen myötä myös kokenut hetken olevani täysin elossa ja sieluni voimissa, virrannut rakkauden flowssa, on tämä viimeaikainen olotila ollut aivan jotain muuta. Minua on ohjannut pelko.

Pelkään elää. Pelkään menestyä. Pelkään runsautta. Pelkään, että ihmiset kadehtivat minua ja puhuvat minusta selän takana. Pelkään, että jos menestyn, menetän itseni. Pelkään, että jos minulla menee ”liian hyvin”, nurkan takana odottaa seuraava katastrofi. Pelkään epäonnistumista sekä pettymyksiä, mutta samaan aikaan vedän niitä puoleeni pelkojeni takia. Pelkään että minut hylätään tai unohdetaan ystävieni toimesta.

Kuulostaako hullulta? Ehkä. Nämä asiat oivalsin juuri. Minulla on Elämän pelko. Toisin sanoen: pelkään elää.

Tämä pelko on kalvanut minut lapsuudesta asti. Olen kantanut sitä siis jo hyvin pitkään ja se on sabotoinut onnellisuuttani. Vasta nyt uskalsin tunnustaa sen itselleni. Elämän pelkoni on yksi suurimpia kärsimykseni aiheuttajia. Sen seurauksena en ole pitkään aikaan uskaltanut kunnolla nauttia elämästä ja saavutuksistani. Ajoittain olen elämäni aikana onnistunut hetkeksi selättämään tämän pelkoni ja uskaltanut tehdä rohkeitakin valintoja. Ei minun koko elämä sentään kärsimystä ole ollut ;). Mutta jollain lailla se on hiertänyt kuin kivi kengässä. Tähän asti pelko on ollut niin sulautuneena osaksi itseäni ja kulkenut luontevasti mukana kaikkialle että en ole erottanut sitä edes erilliseksi peloksi. Olen ajatellut pikemminkin olevani ”realistinen”. On kuitenkin tullut aika jälleen laajentua rakkaudessa, enkä siksi voi kantaa moista loista olemuksessani. Mokoma. 

Valmistuin kuukausi sitten. Saavutin hyvin suuren pitkäaikaisen unelmani. Tein sen eteen valtavasti töitä ja ”uhrasin” vapaa-aikaani unelmani saavuttamiseen. Valitettavasti ”uhrasin” myös terveyteni ja hyvinvointini, koska elämänpelkoni ajoi minut tekemään niin. Opintojen alkaessa pöytäni oli vielä puhdas ja puhkuin intoa aloittaa opinnot ja oppia uusia asioita. Tehtävät tein suurella innolla ja energia virtasi vapaana. Kuukausien ja vuosien kuluessa annoin kuitenkin pelolleni hiljalleen vallan. Aloin suorittaa asioita. Seurasi itkua ja hammasten kiristystä. Itseruoskintaa ja armottomuutta. Epätoivoa, väsymystä ja kyynistymistä. En oikein itsekään tiedä miten kaikki lopulta onnistui menemään niin päälaelleen sisäisessä maailmassani. Niin vain kävi. Kun lopulta sain liki 4:n vuoden opiskelujen jälkeen tutkintotodistuksen käsiini, en enää osannut iloita unelmani saavuttamisesta. Älkää ymmärtäkö väärin, tunsin toki riemua ja ennen kaikkea valtavaa helpotusta opintojen päättymisen johdosta. Pienen ohikiitävän hetken olin onnellinen… mutta sitten pelko veti minut takaisin syövereihinsä. Aivan kuin en voisi mitenkään sallia itselleni kaikkea sitä kunniaa ja gloriaa, joka pitkäjänteisestä kovasta työstä ja projektin onnistumisesta seuraa. Pähkähullua! 

Nyt kun loppuun palamisestani on jo yli vuosi, kuvittelin olevani ”kuivilla”. Sitten sainkin itseni kiinni jälleen uhrin asemasta ja elämän pelkoni paljastui. Oikeastaan olen erittäin tyytyväinen että niin tapahtui. Onnistuin osumaan yhteen ydinpeloistani, jonka paljastuminen tuotti suurta tuskaa. Jos totta puhutaan, sen paljastuminen aiheutti päiviä kestäneen kuumeen ja huonon olon. Tosin, paljastumisen tuska on mitätön sen kärsimyksen rinnalla, jota pitkäaikainen jatkuva pelossa eläminen aiheuttaa. Mutta miksi se paljastui juuri nyt?

Koska olen vihdoin valmis, monessa mielessä ja monella tasolla. Koska nyt on aika jatkaa elämässä uusille urille kirjaimellisesti ja vanhojen kaavojen on kerta kaikkiaan vain murruttava. En kykene jatkamaan uuteen elämänvaiheeseeni, ellen luovu tästä tuhoisasta pelostani. En koskaan pääse täyteen potentiaaliini, ellen uskalla luopua tästä pelostani. Elämänpelossa eläminen on kuin pitäisi jatkuvasti kytkintä pohjassa ja käsijarrua ylhäällä… vaikka painaisin kaasua kuinka kovaa, en pääse metriäkään eteenpäin. Kyllähän siinä alkaa positiivisempikin mieli vähitellen turhautua kun maisema ei vaihdu, vaikka kaiken järjen mukaan kierrokset on kovilla, tankki on täysi ja maailma on avoin. Mutta pelko sulkee mielen ja sydämen. Mahdollisuuksiin ei oikein uskalla tarttua. Pelosta käsin on vaikea katsoa itseään menestyneenä tai aidosti luottaa sen kummemmin itseensä kuin universumiin. 

Elämän pelko on kuin taidokkaasti kudottu hämähäkin seitti, joka ulottuu kaikkialle mielen sekä alitajunnan sopukoihin. Sen syy-seuraussuhteet ovat niin hienovaraisia ja monimutkaisia, että niitä on tavattoman vaikea havaita. Pelko on äärimmäisen taitava naamioitumaan mitä ihmeellisimpiin muotoihin. Pohdin muutama päivä sitten omaa riittämättömyyden tunnettani ja sitä mistä se voisi johtua. Lopulta sen avulla pääsin käsiksi elämän pelkooni. Sisäinen lapseni oli ensimmäinen, joka piti saada rauhoittumaan. Näin itseni pienenä tyttönä pimeässä huoneessa, vuoteessa makaamassa ja kyynelehtimässä. Silitin ja paijasin, lohdutin ja otin syliin. Vakuutin hänen olevan täysin turvassa. Paine rinnuksissa alkoi hiljalleen helpottamaan. 

Kuukausiin en ole tehnyt sen kummemmin henkisiä kuin fyysisiäkään harjoituksia. Kuukausiin minua ei ole huvittanut meditoida säännöllisesti saati urheilla kuin hyvin satunnaisia kertoja. Ei ihme että energiat vähitellen jämähtävät. Lopulta aloin sairastella ja nyt olen ollut lähes kaksi kuukautta putkeen sairaana. Taas piti hakata kunnolla päätä seinään, että havahduin todellisuuteen. Onneksi pää kestää ;).

Nyt on tullut aika astua elämässä eteenpäin. Pitkään olen pyristellyt ja räpiköinyt, kompuroinut ja laahustanut omaa polkuani. Käynyt ties missä sivuraiteilla ja milloin missäkin varjopoluilla. Jos piirtäisin elämän polustani kartan tai kaavion, olisi se aikamoinen tilkkutäkki, vuoristorata ja sillisalaatti samassa paketissa. Mutta se on minun elämäni. Minun ainutlaatuinen elämä kaikkine kokemuksineen. Nyt on tullut aika rakastaa juuri tätä polkua kaikkine mutkineen, kuoppineen ja mäkineen päivineen. Siis aivan kaikkea sitä, mitä olen puoleeni vetänyt. Unohdin, että rakkaus voittaa pelon. Tästä lähtien opettelen muistamaan taas tuon yksinkertaisen totuuden. Minun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin rakastaa itseäni sekä omaa arvokasta elämääni. Siinäpä aivan jokaiselle kanssakulkijalle sama päämäärä: Rakastaa Omaa Elämää. En täysin vielä ymmärrä mitä se tarkoittaa, kuinka voisinkaan? Olenhan keskeneräinen ja vasta matkalla. Uskon, että aito rakkaus omaa elämää kohtaan säteilee sisäisenä rauhana myös ulospäin. Uskon, että siihen kuuluu intohimoa. Sielun intohimoa. Sellaista, jonka tuli yksinkertaisesti toimii loppumattomana polttoaineena toteutettaessa sielun tehtävää. Ikään kuin voimansiirtovälineenä. Sama voima, joka saa pitkän talven jälkeen kasvit jälleen nousemaan maasta ja kukat puhkeamaan kukkaan.. sama voima saa myös meidät kukoistamaan, jos vain sallimme. Niin, siitähän tässä lopulta on kyse: sallinko ja annanko sille luvan? Uskaltaisinko… vain päästää irti.. ja luottaa? Eiväthän kukatkaan kysy keneltäkään lupaa kukkia.. ne vain… kukkivat!! Niin minäkin voisin vain… OLLA oma itseni ja elää vailla pelkoa. Kiehtova ajatus. Opettelua se vaatii vielä.