Never a failure, always a lesson!

Pakko myöntää: välillä on hyvin väsyttävää etsiä omaa voimaansa. 
Tein äsken jotain, joka pelotti aivan mahdottomasti. Sanoin ääneen läheisille ihmisille asian, joka on vaivannut monta päivää. Jouduin kuitenkin keräämään kaiken rohkeuden ja voittamaan todella suuren sisäisen pelon. Juuri ennenkuin avasin suuni, kurkkuani kuristi, päässä pyöri (ja pyörii edelleen), kädet tärisivät, korvissa humisi, oksetti, p*skatti, polvet tutisivat ja jalat tuntuivat ylikypsiltä spageteilta.... Mutta sain sanotuksi sen, mikä vaivasi! Vastaanotto ei ollut kovin hyväksyvä, mutta sen saatoin jo arvata etukäteen. Lisäksi puheestani paistoi tuo suuri pelko, joka varmasti vaikutti ulosantiini heikentävästi. Myönnän, että olisin voinut sanoa kaiken vieläkin kauniimmin, mutta olisiko viesti mennyt samalla tavalla perille. Tarkoitus ei ollut kuitenkaan nöyristellä vaan kertoa miltä minusta tuntuu. Tiedän, että tässä piilee valtava oppiläksy sekä itselleni että toiselle osapuolelle. Riittää kun yrittää parhaansa, eikö? Riittäähän? 

Tässä kaikessa taitaa lopulta olla kyse oman voiman löytämisestä. Oma voima on jotain niin suurta ja abstraktia, mutta samalla tottumattomalle pelottavan outoa. 
Pelätessäni luisun pois keskuksestani eli menetän omaa voimaani. Täydessä rauhan tilassa saavutan sen helpolla. 
Oma voima on rakkaus, pyyteetön rakkaus. Rakkaus on totuus, ainut totuus joka meillä on. Rauha tulee siitä, että muistaa vain rakkauden olevan todellista. Pelko on harhaa. 
Niin, oliko tämä muistutus minulle, että pelätessäni en pysy voimassani, vai että sanoin oman totuuteni pelosta huolimatta? Pysyinkö silti voimassani, vaikka pelko meinasi vaimentaa ääneni kuulumattomiin. Meneekö nyt liian monimutkaiseksi ;)? 
Palaan takaisin sydänkeskukseeni... mitä äsken oikein tapahtui?! 

Elin uudelleen lapsuuden kokemustani. Sitä, että minua 'vanhempi ja viisaampi' yrittää nitistää minun totuuteni huutamalla minulle vihaisena omaansa. Minulta viedään oikeus tuntea vihaa ja kiukkua. Tämän seurauksena minulle syntyy ristiriita, että toisaalta tiedän olevani 'oikeassa' mutta toisaalta totuudeltani viedään pohja. Väkisin tyrehdytän oman totuuteni tuntien mustaa vihaa. Lapsi ei kykene selittämään tunteitaan tai tehdä niille oikeutta, se on aikuisen tehtävä. 
Nyt voin kertoa sisäiselle lapselleni, että hän on oikeutettu tuntemaan vihaa ja kiukkua. Hänen ei silti tarvitse pelätä, etteikö häntä hyväksyttäisi. Minä hyväksyn itse itseni. Muuta ei tarvitse. Opettelen ilmaisemaan tunteitani rakentavasti. Pian pelkokin hälvenee eikä vihalle kertakaikkiaan löydy pontta, sen liekki tukahtuu nopeasti rakkauden valopisaroista. 

Tällä hetkellä on sellainen "totuuskrapula". Mieleni ei oikein osaa päättää toiminko oikein? Hieman syyllisyyttä ilmassa. Varjona aurassa. 
Kuitenkaan ei ole olemassa virheitä, on vain erilaisia valintoja. Josko koko tämän viikon tapahtumilla onkin tarkoitus osoittaa minulle, miten valita rakkaus pelon sijaan. Että voin missä tahansa tilanteessa punnita: pelko vai rakkaus? Kysyä itseltäni: miten rakkaus toimisi tässä tilanteessa? Mitä pelkään? Miksi pelkään? Seisonko omassa voimassani vai jossain sen ulkopuolella..? 
Ilmaisenko totuuteni rakkaudesta vai pelosta? Sillä totuus ilman rakkautta on julmuutta. 

Joskus 'tilaamme' läheisiltämme tietynlaisen käytöksen, jotta kaikki osapuolet oppisivat jotain rakkaudesta. Teemme jatkuvasti sielutasolla toinen toisillemme mitä suurimpia palveluksia, jotka ovat verhoutuneet haasteiden ja hankalien tilanteiden muotoon. Tästä syystä minunkin olisi nyt hyvä jättää asia 'hautumaan' ja keskittyä omaan voimaani vieläkin paremmin. Ilman syyllisyyttä. 

Tällaisia mietteitä näin porttipäivän ratoksi... ;) 

-Meena 

Ps. Täältä löytyy kanavointi, joka selittää tämän hetken myllerryksiä energiatasolla: http://www.adonai.fi/3310

Kevyt askel..

Lainaan näin aluksi Äiti Teresan sanoja: 

"People are often unreasonable, irrational, and self-centered. Forgive them anyway.

If you are kind, people may accuse you of selfish, ulterior motives. Be kind anyway.

If you are successful, you will win some unfaithful friends and some genuine enemies. Succeed anyway.

If you are honest and sincere people may deceive you. Be honest and sincere anyway.

What you spend years creating, others could destroy overnight. Create anyway.

If you find serenity and happiness, some may be jealous. Be happy anyway.

The good you do today, will often be forgotten. Do good anyway.

Give the best you have, and it will never be enough. Give your best anyway.

In the final analysis, it is between you and God. It was never between you and them anyway."

Yllä oleviin Äiti Teresan sanoihin kiteytyvät tämän viikon tapahtumat kauniilla tavalla. 

Tänään olen tuntenut suurta kiitollisuutta ja syvää rauhaa. Oivalsin, että kaikki ihmiset, jotka viime aikoina ovat jollain tavalla 'kritisoineet' maailmankatsomustani ja valintojani, ovat tehneet minulle mitä suurimman palveluksen. Tunsin vilpitöntä rakkautta ja suurta iloa. Ilman näitä tapahtumia en olisi pystynyt kohtaamaan jälleen omia varjojani sekä haavojani. Nyt näen kaikkien tapahtumien tarkoituksen hyvin selkeästi. Taivas on jälleen kirkas. Tunnen olevani kevyempi ja vapaampi. Jalkani ovat syvällä maassa, mutta henkeni liihottelee huolettomana korkeuksissa. 

Miten paljon rakkautta saammekaan osaksemme, kun vain uskallamme päästää kaikesta vihasta ja peloistamme irti!! Ääretön rakkaus täyttää pohjattoman sydämen.. virtaus vain jatkuu ja koski kuohuu valtoimenaan. Miten syvä rauha laskeutuu yllemme, kun vain lopetamme turhan rimpuilun ja keskitymme olennaiseen. 

Minulle oli annettu merkkejä ja tuntemuksia jo kauan sitten, että minun olisi pitänyt tehdä elämässäni pieni korjausliike ja suunnan muutos. Jos olisin heti seurannut sydämeni ääntä ja päästänyt irti arjen huolista sekä kuormittavista tekijöistä ja ihmisistä, olisin selvinnyt paljon vähemmällä 'tuskalla'. Mutta koska itsepintaisesti pidin vanhasta kiinni, universumilla ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin antaa kunnon potku hanuriin! Mojova isku istumalihaksiin, ryöpytys ja nujerrus.. kovempikin luupää vihdoin oivalsi mistä tässä kaikessa oli lopulta kyse ;). Ihmeellistä!!! 

Olen tänään saanut valtavan paljon aikaseksi. Tarkoitus ei ole pönkittää egoa tai retostella suorituksilla vaan havahtua huomaamaan se ero, jonka omassa itsessäni tunsin. Olin ahtanut arkeni aivan tupaten täyteen kaikenmaailman puuhaa ja askaretta, velvollisuuksia ja hömpänpömppää. "Kyllä minä hoidan.." Vaan kun en enää hoida! Olin kasannut hirvittävän henkisen huolimyökyn selkääni ja ihmettelin miksen meinaa jaksaa tehdä pakollisiakaan askareita. Pysähdys ja täyskäännös. Asioiden uudelleen mittaaminen, punnitseminen ja tunnustelu: säilytänkö vai jätänkö pois kyydistä? 

Voin kertoa että tulokset ovat kouriintuntuvat! 

Kohtasin silmästä silmään omat varjoni, tähän asti ne kaikkein kuvottavimmat ja vastenmielisimmät tuntemukset ja sitten päästin niistä irti. 

Tarkoitus ei ole jatkaa suorittamisen polulla, ei todellakaan! Tarkoitukseni on keskittyä jokaiseen hetkeen autenttisena ja ottaa vastaan kaikkia niitä ihania asioita ja ihmisiä, joita polkuni varrelle osuu. Tarkoitus on keskittyä elämään rakkaiden ihmisten keskuudessa ja olemaan läsnä heidän kanssaan. Tarkoitus on elää unelmiani todeksi. Tarkoitus on seurata kutsumukseni viitoittamaa tietä. Tarkoitus on antautua elämälle. Tarkoitus on löytää jumaluus kaikesta ympärilläni ja ennenkaikkea minusta itsestäni. Tarkoitus on rakastaa koko sydämestään kaikkea mitä tekee ja jokaista jonka tapaa. 

Nämä kaikki asiat ovat minun elämäni tarkoitusta!! 

Ilolla, Valolla ja Rakkaudella: Meena

Kamelin selkä

Eilen katkesi kamelin selkä. Ymmärsin ja myönsin itselleni lopulta, että olen todella väsynyt. Olen väsynyt sekä arjen pyöritykseen, että omiin vanhoihin ajatusmalleihin. Olen väsynyt omaan sisäiseen syyllistäjääni...siihen tuomariin minussa, joka jatkuvasti vaatii itseltään liikoja! Löysin itsestäni mustaa vihaa. Löysin itsestäni epäluuloa ja syvää epäluottamusta. Koska en ole täysin luottanut itseeni, olen hakenut myös hyväksyntää itseni ulkopuolelta. Sain kritiikkiä osakseni joka sivalsi niin syvältä, että meinasin fyysisesti oksentaa. Niin pahan olon sain toisen ihmisen sanomisista, että kehoni tärisi ja luisuin kauas pois keskuksestani. Tämä osoitti minulle syviä sydämeni haavoja. Minua on yhä 'helppo' haavoittaa, jos vain osaa työntää puukon oikeaan kohtaan. Sain toki maistaa jollain tavalla omaa lääkettäni.. jos tästä jotain opin kantapään kautta, niin en missään nimessä halua aiheuttaa kenellekään toiselle tätä samaa. Kohtaan ensin oman vihaisen tuomarini ja lasken siitä irti.. vasta sitten voin jatkaa askeleitani itsevarmempana eteenpäin. 

Olen roikottanut itseäni löyhässä hirressä jo monta kuukautta. Olen tasapainotellut kolmivuorotyön, sairaanhoitajaopintojen, perhe-elämän, toisten auttamisen ja oman henkisen kasvun välillä... liian monta liikkuvaa osaa!! On aika taas priorisoida ja punnita vaa'an osat uudelleen. Juuri sitä, mistä aiemmassa postauksessani puhuin.. 
Minulla on ollut myös 'paha tapa' kasata toisten ihmisten huolia harteilleni. Teen sen aivan huomaamattani.. kannan vastuuta toisten ongelmista ja unohdan samalla itseni. Olen tehnyt tätä koko elämäni niin kauan kuin muistini riittää. Ei ihme, että kamelin selkä katkeaa. En ole superihminen. Olen aivan tavallinen nainen, sanoisimpa vielä että extraherkkä. Herkkyys on suurin voimavarani henkisellä polulla, mutta samalla työkalu, joka saattaa helposti kääntyä itseään vastaan. Herkkyys on todella voimakas työkalu ja ominaisuus, lahja jonka olen saanut, mutta 'väärinkäytettynä' äärimmäisen tuhoisa. Nyt vasta näen tämän selkeästi. Olen oppinut kääntämään herkkyyden voimavarakseni, mutta jollain tavalla unohtanut kohdata sen jättämät varjot itsestäni. 
Sisäisellä lapsellani on yhä ammottavan kammottava hyväksynnän haun haava sydämmessään, jota varovasti tässä parantelen. Haava aukesi eilen aivan ammolleen. Tunsin olevani hyvin alaston ja suojaton. Menin totaalisen pois tolaltani. 
Nyt keskityn haavanhoitoon ja eheytymiseen. Otan oman tilan. Poistan arjestani kaikki kuormaa aiheuttavat tekijät. Tarkastelen mitkä asiat merkitsevät minulle eniten. Kerään voimani kokoon... energiani ovat nimittäin levinneet taas pitkin poikin.. 
Perheeni: lapset ja rakas mieheni ovat minulle kaikki kaikessa, he pitävät jalkani maassa. Heitä rakastan. Heidät säilytän osana arkeani. 
Onneksi opintovapaani alkoi tällä viikolla. Saan luvalla keskittyä vain opintoihin. Ne merkitsevät minulle todella paljon, siispä ne kuuluvat myös arkeeni ehdottomasti!
Rakkaimmat ystäväni, jotka tällä hetkellä ovat monet myöskin henkisellä polulla, kuuluvat arkeeni. Tahdon ympäröidä itseni sellaisilla ihmisillä, joiden seurassa voin rauhassa eheytyä ja jotka aivan todella ymmärtävät mistä tässä kaikessa on kyse. Olen hyvin väsynyt selittelemään kenellekään yhtään mitään... Jatkuva selittely on äärimmäisen raskasta. Siispä luovun siitä ja hyväksyn polkuni sekä itseni juuri tällaisena. Arvostan itseäni niin paljon, että en koe olevani tilivelvollinen kenellekään ulkopuoliselle. Kuuntelen silti herkällä korvalla muita, en sulje energiakenttääni toisilta, mutta minulla on oikeus valita ketkä päästän aivan lähelle ja keiden kohdalla rajan vedän hieman etäämmälle. Kun lopulta olen täysin sinut itseni kanssa, oman arvontuntoni on vahvistunut siten, että osaan käyttää sisäisiä työkalujani tarkoituksellisesti ja oikein, tuhoamatta itseäni tai muita. 
Ehkä kaikista karmein löytö oli kohtaaminen sisäisen tuomarini kanssa. JÄrkyttävää syyllistämistä kaikesta!! Olen aina vihannut sovinismia kuin härkä punaista vaatetta ja mistä johtuen? Tietysti siitä, että sisälläni asui sisäinen sovinisti, joka syyllisti jatkuvasti siitä etten viihdy 'hellan ja nyrkin välissä' vaan olen onnellinen myös uraa rakentaessani. Lopulta hyvin selkeitä vastauksia, eikö? Mutta hirvittävän tuskallista MYÖNTÄÄ itselleen omaavansa näitä piirteitä. 
Valon määrä lisääntyy hurjaa vauhtia, mutta samalla myös varjojen mustuus syvenee. Mitä korkeampi valo, sitä tummemmat varjot :). 
Ei tässä mitään hätää... nousen kyllä taas jaloilleni! Otan ensin sisäisen lapsen syliini ja opettelen hyväksymään itseni. Teen selkeät rajanvedot, jotta vaakani ei tarvitse keikkua jatkuvasti puolelta toiselle hirveässä painolastissa. Tiputan taakat repustani ja tunnustelen rauhassa seuraavan askeleen. 

Minulla ei ole mihinkään kiire.


-Meena




 

Arki - suurin opettajamme

Olen viime aikoina kysynyt itseltäni useaan otteeseen eri tilanteissa: palveleeko tämä asia minua enää? Mitä asioita, ihmisiä ja asenteita säilytän ja mistä voin hyvillä mielin luopua. Taitaa olla pinnalla tässä ajassa, näissä energioissa aika monella. Ja hyvä niin! Sillä ilman kyseenalaistamista ei muutosta voi tapahtua.. ilman omien tapojen ja ajatusten kyseenalaistamista emme voi muuttaa vanhaa valoksi. 
Käyn usein itseni kanssa keskustelua ja punnitsen valintojani.. lähinnä omia motiiveitani, uskomuksiani, niitä syviä alitajuntaan ohjelmoituja malleja, jotka ohjaavat toimintaani. Olenkin 'narahtanut' itselleni kiinni monesta täysin toimimattomasta käytös- ja ajatusmallista ja pyytänyt yläkerran apua ja ohjausta korjausliikkeen tekemiseen. 
On kertakaikkisen mykistyttävää huomata, miten asiat lopulta hoituvat kaikkien korkeimmaksi parhaaksi kun vain uskallamme luottaa siihen johdatukseen, jota oppailta ja enkeleiltä saamme. Meidän täytyy vain malttaa kuunnella sydämmellä tuota ohjausta ja seurata merkkejä. Enkeleille ja muille taivasauttajille on erityisen tärkeää antaa meille tilaa oivaltaa asiat itse. He nimittäin suuressa viisaudessaan tietävät, että oivaltamisen ilo on syvää ja käsittämättömän riemullista, kun se kumpuaa sisältä käsin, ei suinkaan valmiina vastauksina ulkoapäin tuotuna. Siksi auttaessani muita, olen pyrkinyt vaimentamaan sisälläni asuvaa opettaja-arkkityyppiäni ja asettumaan ensin objektiiviseksi kuuntelijaksi sekä näkemään asioita korkeammasta näkökulmasta käsin... että missä se ihmisen todellinen ongelma piileksii, se nimittäin ei ole aina se päällimmäinen arjen pulma vaan jäljet johtavat joskus sinne kuuluisalle sylttytehtaalle! Kaikista hankalinta on tietysti nähdä ja suhtautua omiin ongelmiin 'viileän objektiivisesti'. Omien asioiden edessä on helppo sokeutua. Silloin onkin hyvä pyytää luotettavien kanssakulkijoiden näkemystä asioihin. 
Olen viime päivät toistellut myös yläkertaan pyyntöä: antakaa minulle niin selkeät merkit että oikeasti ymmärrän, mistä tässä kaikessa on kyse! En välttämättä oivalla niitä hentoisia pikkuvinkkejä vaan tarvitsen selkeät ohjeet ja merkit miten edetä! Ja kas, saamani pitää. Nyt minulle on tuotu selkeitä vahvistuksia ja jopa hauskoja yhteensattumia, riemukasta synkronismia, jonka ymmärtäessäni purskahdan hämmästyneeseen nauruun :D. Nerokasta! 

Nyt olen kohdannut myös minua rampauttaneen tunnelukon: hyväksynnän haun. Tämä tunnelukko lähti avautumaan tänä kesänä, mutta en ymmärtänytkään miten laajasti se on vaikuttanut käytökseeni ja uskomuksiini. Ah, miten kiitollinen olen voidessani nyt vihdoin jättää senkin taakseni. 
Arki on meidän suurin opettajamme. Arki on Pyhää. Pyhässä arjessa eteemme nimittäin tuodaan juuri nuo suuret oppiläksymme. Usein ne kaikkein läheisimmät ja lähellä olevat ihmiset heijastavat meille omat haavat, varjot sekä vastapainoksi myös oman loiston ja kukoistuksen. On helppoa olla sellaisten ihmisten seurassa, jossa tuntee olonsa turvalliseksi, kotoisaksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi. Nämä ihmiset ovat usein sitä lähipiiriä, jonka päästämme sydämmeemme, kuten rakkaimpia ystäviä jne. Sen sijaan usein ne haastavimmat tapaukset ovat elämässämme mm. sukulaisten muodossa, sillä heitä 'emme voi valita' tai heitä ego haluaisi muuten vältellä. Olosuhteiden pakosta joudummekin olemaan näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Oikeastaan kaikessahan on silti kyse sielunsopimuksista, ennalta tehdyistä sopimuksista, jotta voisimme kohdata itsemme yhä syvemmältä. Egolle on ominaista tietynlainen vaikeiden asioiden välttely, sillä se pelkää!! Sen sijaan sydän tietää, että tämä asia on pulpahtanut päivänvaloon, jotta voisimme nousta tietoisuuden portaita yhä ylöspäin ja päästä kosketuksiin pyyteettömän rakkauden kanssa. Egon takertuu arjen pikkupulmiin ja syyttelee muita. Sydän taas tietää totuuden. 
Pyhässä arjessa eteemme tuodaan ihmisten lisäksi erilaisia tilanteita, jolloin meidän motiiveitamme ikäänkuin testataan. Silloin meidän tulisikin esittää itsellemme kysymys: palveleeko tämä minun todellista kasvuani? Tarvitseeko minun muuttaa omaa suhtautumistani asioihin vai voisinko päästää tästä asiasta tai ihmisestä kokonaan irti? 
Meille on annettu vapaan tahdon lahja. Voimme koska vain valita uudelleen..jos emme sentään täysin olosuhteita niin vähintä mitä voimme muuttaa on oma asenne. Se vaatii egon nöyrtymistä. Se saattaa kirpaista hyvinkin syvältä... mutta nimeomaan egoa, jolle kaikki vanhat mallit ovat tuttuja ja turvallisia. Ego toipuu kuitenkin nopeasti kun se tuntee palvelevansa sydämen rakkaudellista tahtoa. Jälleen kerran, tarvitsee vain ymmärtää, kenen joukoissa seisot: kuka on renki ja kuka isäntä? 

Luota itseesi, luota sydämesi ääneen!! Avaudu johdatukselle ja hyppää virtaan. Luota, että sinua kannatellaan tästä eteenpäin. 
Siunaa Pyhä arki. Pysy hereillä. Kiitä kaikesta. 

Rakkaudella: Meena

Ps. Tästä lähin käytän kosmista nimeäni, jonka sain tietooni muutama päivä sitten. 

Tietoisuuden tasolta toiselle..

Kun valitsee kulkea henkistä polkua, sallii tietoisuutensa avautua uusille ulottuvuuksille, uusille tasoille. Jokainen meistä kulkee omaa siunattua polkuaan, edeten ikäänkuin tasolta toiselle, omassa tahdissaan, sielunsuunnitelman mukaisesti. Jokainen päivä opettaa meille uusia asioita. Jokainen hetki tuo tullessaan omat läksynsä. Jokainen kohtaamamme ihminen on elämässämme heijastaakseen meille joko voimavarojamme tai varjojamme. 
Tietoisuutemme on alati laajeneva, kasvava... Laajentunut tietoisuus on ymmärystä ja oivallusta meidän jumalallisesta olemuksestamme. Oivalsin juuri, että se voi kasvaa lähes loputtomiin sillä onhan Luojakin ääretön. Meidän ei siis tule tuudittautua ajatukseen, että jonain päivänä olisimme valmiita. Sellainen 'sitten kun' elämä supistaa tietoisuuttamme. Eläessämme sitten kun-elämää emme anna nykyhetkelle täydellistä vapautta tuoda meille siunauksia vaan saatamme jopa estää itseämme oivaltamasta kunkin hetken opetukset. 
Tunnustan eläneeni vahvaa sitten kun-elämää tähän asti: sitten kun olen sitä ja tätä ja tota niin voin toteuttaa unelmiani. Pöh! Entäpä jos uskaltaisinkin heittäytyä ja elää tässä ja nyt, täysin tietoisena omasta luojavoimastani? Niin, uskallanko? Sallinko sen itselleni? 
Joskus olen sortunut siihenkin harhaan, että toivoisin olevani pidemmällä myös henkisellä polulla.. katsonut ihaillen edistyneitä kanssasisariani ja -veljiäni, wau ompas heillä paljon ymmärrystä ja voimaa, miksi minulla ei ole yhtä paljon? Vaan vertailussa piileekin juuri kompastumisen vaara, AINA! Vertailu johtaa meidät täysin harhaan, sillä emme keskity omiin askeleihin vaan suuntaamme katseemme toisten poluille. Kas, eteen ilmestyy kanto tai juuri, johon huomaamatta kompastumme. Koska 'näkökykymme' ja ymmärryksemme ei kuitenkaan aina riitä, emme todella voi tietää ja ymmärtää kenenkään toisen elämänpolkua. Emme voi oivaltaa asioita toisen puolesta. Näemme usein vain ulkoiset olosuhteet, mutta siinäpä se! Ulkoiset olosuhteet eivät todellakaan ole koko totuus. Siksi meidän ei tulisi sortua sen kummemmin tuomitsemaan kuin muutoinkaan puuttumaan toisten oppiläksyihin. Voimme toki seistä vierellä myötätuntoisena tukemassa, mutta emme voi elää kenenkään toisen kehitystehtäviä läpi.. edes oman lapsemme tai puolisomme saati vanhempiemme tai ystäviemme. Meistä on eniten apua toisille silloin, kun itse seisomme omassa voimassamme. Emme kertakaikkiaan voi auttaa ketään, jos emme itse seiso tukevasti omalla polullamme. Minulla kesti kauan ymmärtää tämä. 

Olen viime päivinä saanut jälleen todistaa ja seurata hämmästyneenä, mitä kaikkea yllättävää voikaan tapahtua kun avaa suunsa oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikeiden ihmisten seurassa :). Jokin oma pieneltä tuntuva idea saakin äkkiä valtavat rattaat pyörimään ja kohta suuri joukko ihmisiä tekeekin töitä uskomattomien asioiden hyväksi. Kerron näistä ideoista tarkemmin, kunhan ne saavat todellisen muotonsa ;). 
Voin kuitenkin paljastaa, että kyse on oman naiseuden, feminiinisyyden ja seksuaalisuuden hyväksymisestä ja sen vapauttavasta ilmaisusta. 
Ihmeiden aika on todellakin vasta alkanut!!! Vaikka ympärillä tapahtuisi vaikeitakin asioita tai sinulle itsellesikin tulisi hankalia läksyjä eteen, älä anna niiden hämätä, vaan luota että kaikki johtaa lopulta suureen oivallukseen ja vapautukseen. Kyse on tietoisuuden avautumisesta. 
Kaikella on aina tarkoitus!!! 

-Susanna

Läsnäolon viikon huipentuma: viikonloppu enkeliretriitissä

Tunnen olevani hyvin etuoikeutettu. Läsnäolon viikoksi nimeämäni viikko huipentui enkeliretriittiin upeiden valoihmisten ja mahtavien taivaallisten auttajien seurassa. Sain äärimmäisen voimallisen kokemuksen jälleen. Tällä kertaa kuitenkin hieman erilaisen kuin keväällä. Kevään retriitti tuntui enemmän sellaiselta vinhalta pyöritykseltä, mutta nyt sain toisenlaisen kokemuksen. Tämänkertainen retriitti pyöritti meitä mahtavissa kristalli- ja smaragdienergioissa, mutta hieman hellemmin. Jokainen läsnäolija sain omanlaisensa 'annoksen' huimaa henkistä kasvua ja laajentumista... minäkin sain hyvin merkittävän sysäyksen omalla polullani. Sain jotain niin konkreettisen arvokasta, että minulla ei ole siihen sanoja. Yritän parhaani mukaan kertoa kokemuksista, mutta varoitan, että ne eivät tälläkään kertaa riitä kuvailemaan totuudenmukaisesti kaikkea tapahtunutta ;). 

Retriitti alkoi perjantaina hyvin vauhdikkaalla tavalla yhden osallistujan kanavoimalla laululla... taivaslauluksi minä sitä nimitän, sillä parempaakaan termiä en keksi :D. "Taivaslaulu" tulee kehosta ulos täysin autenttisena, vailla meidän tuntemia melodioita, hyvin voimakkaana ja eheyttävänä 'joikuna'. Jokainen joka uskaltaa, voi antaa äänensä taivaslaulun käyttöön, sillä varsinaista meidän luokittelemaa 'laulutaitoa' ei tarvita. Taivaslaulu tulee kanavoituna. Se saattaa olla esim pelkän "OM" mantran laulamista  eri taajuuksilta tai jonkun vokaalin toistoa. Aluksi se saattaa tottumattoman korvaan kuulostaa jopa vaivaannuttavalta 'ölinältä' mutta kun heittää estot ja rajoitukset mielestään ja antaa energian koskettaa sisintä, saa äärimmäisen ravitsevaa ja eheyttävää parannusta osakseen. Ihmisääni on voimakkain parantamisen työkalu. Ja mikä parasta, sitä voi jokainen käyttää!
Perjantai-illan taivaslaulu sulatti ympäriltäni näkymättömän suojamuurin, se särkyi säpäleiksi ja koin sen valtavan eheyttävänä. Se avasi minua seuraavan päivän irtipäästämisille ja uuden vastaanottamiselle, sekä edesauttoi tulevaa antautumista omalle taivaslaululleni. 

Lauantaipäivä alkoi itkien. Kesken aamupalan tirautin jo itkut. Tuosta noin vaan, muutama kyynel ja ateria jatkui :D. Ihmeellistä!! 
Aamulla minulla oli sellainen olo, että haluaisin vain käpertyä johonkin turvaan ja itkeä valtavan padon pois sisältäni. Ja niin kävikin. Itkin lähes joka välissä. Puhdistavaa vapauttavaa itkua. Maailman turvallisimmassa ympäristössä, upeiden ihmisten myötätuntoisessa läsnäolossa.. ei parempaa tilaisuutta voisi olla ja minä todella käytin sen hyväksi ;). Vihdoinkin ei tarvitse pidätellä sekuntiakaan, sen kun antaa tulla.. vaikka huutona ulos jos siltä tuntuu.. Oletteko koskaan antaneet itsenne vapautua sillä tavoin? 

Kirjoitan tähän ylös myös lauantaiaamun meditaation aikana saamani kokemuksen: 
Suljen silmäni. Istun ringissä 17 muun naisen ja kahden vauvan seurassa. Keskityn vain itseeni. Minulla on siivet selässäni, valtavat kauniit siivet. Nousen ylöspäin. Henkikehoni lähtee lentoon jättäen fyysisen kehoni vanhaan taloon Tammisaaressa. Liitelen kattojen yllä, puiden latvojen tasalla. Ihailen maisemia sieltä käsin. Tunnen vapauden riemun sydämmessäni. Äkkiä kohoan yhä ylemmäksi, aina avaruuteen asti noin kuun korkeudelle. Katselen hetken maapalloa etäältä. Planeetta on kaunis ja sinivalkoinen, rakas Äiti Maa. 
Laskeudun jälleen alemmaksi. Henkikehoni etenee Suomesta pallon toiselle puolelle aina Australiaan asti, siskoni luo. Katselen kaunista siskoani. Halaan häntä. Hän ei huomaa minua, mutta tunnistaa lämpöni ja läheisyyteni jollain tavalla, se rauhoittaa häntä. Hänen sielunsa on hyvin kaunis. Ilahtuen se tervehtii minua. 
Samaan aikaan fyysistä kehoani ravistelee voimakas itku. Minun tulee valtava ikävä häntä. Itku tuntuu jokaisen solun sopukoita myöten. Vapisen ja tärisen. Tunnen lähes tukehtuvani omaan itkuuni. Annan sen kuitenkin tulla, estelemättä. Enkelini tukevat ympärilläni, pitävät minua kasassa jollain tavoin, lohduttavat. En ole uskaltanut itkeä ikävääni lähes neljään vuoteen.. koko sinä aikana kuin siskoni on asunut tuhansien kilometrien päässä. Nyt minä kuitenkin itken ikävääni. Kaipaan syvästi sisaruuttamme. Kaipaan sitä yhteyttä, joka vain sisarten välillä voi vallita, sitä lämpöä ja ymmärrystä, hyväksyntää. Onneksi saan itkeä sitä upeiden valosisarteni joukossa! Tahtoisin halata siskoani fyysisesti ja kertoa että rakastan, sillä minä todella rakastan!!!
Sitten enkelit vievät henkikehoni voimapaikkaani, Himalajan vuoristoon, maailman katolle.  Siellä on valtava kristalli, jonka päälle minut asetetaan makaamaan. Hyvin korkeavärähteinen energia ympäröi minut. Minua hoidetaan siellä.
Meditaatio päättyy, mutta itkuni jatkuu. Kehoni tarvitsee voimakkaan itkun puhdistuakseen surusta ja ikävästä. Toinen retriitin vetäjistä (samanniminen kuin siskoni) tulee halaamaan minua ja itken hetken hänen sylissään. Olen turvassa siinä. 

Äskeinen kokemus oli vain yksi esimerkki retriitin voimallisuudesta... pieni silmanräpäys, eikä suinkaan ainoa laatuaan. Nyt minulla ei kuitenkaan ole aikaa kirjoittaa jokaista yksityiskohtaa, joten jääköön tämä tällä kertaa ainoaksi tarkemmaksi kuvaukseksi. 

Kun sain lauantai aamupäivän ja päivän aikana itkettyä tunnelastia ja -kuormaa kevyemmäksi, tuli oivalluksen aika. Oivalsin iltapäivällä MIKSI olen retriitissä ja mitä minä sieltä saan mukaani. 
Tulin retriitistä hakemaan itselleni turvallisuuden tunteen. Ymmärsin, että olen lähes koko elämäni tuntenut oloni todella turvattomaksi. Ilman vankkaa luottamusta ja turvallisuuden tunnetta, en voi jatkaa polkuani pidemmälle. Ilman turvallisuuden tunnetta en kertakaikkiaan kykene antautumaan sen koommin elämälle, kokemuksille kuin tehtävällenikään. Oivalsin, etten ole koskaan päästänyt ketään ihmistä täysin lähelleni, koska en ole tuntenut sitä turvalliseksi. Olen kärsinyt vuosia lamaannuttavista paniikkikohtauksista, paniikkihäiriöstä, joka on estänyt minua tekemästä monia asioita... estänyt minua elämästä täyttä elämää. Rajoittanut liikkumistani, rajoittanut oikeastaan aivan kaikkea. Halvaannuttanut ja vieroittanut minut ympärillä olevista tapahtumista ja ihmisistä. Enää en ihmettele yhtään... aika selkeää oikeastaan kaikki. 
Nyt olen elämäni taitekohdassa. Olen antanut Luojalleni hiljaisen luvan toimia kauttani ja ilmaissut haluni antautua hänen työlleen, omalle elämäntehtävälleni. Ilman turvallisuuden tunnetta en voi sitä kuitenkaan toteuttaa, joten tässä sitä ollaan. Ottamassa vastaan vankkaa perustaa elämälle, jonka avulla voin luottaa olevani turvassa AINA ja kaikkialla. Ikuisesti!!! 
Sain lauantai-iltapäivän energiahoidossa ihanan vinkin siitä, miten voin päästä turvallisuuden tunteeseen ja opetella uuteen energiaan missä vain ja milloin vain :). Voin vain kuvitella ympärilleni kristallisen makuupussin ja kääriytyä siihen. Sillä tavoin saan turvallisuuden energian sisälleni ja ympärilleni. Kestänee tovi tottua tähän turvallisuuteen, sillä sen energia on minulle vielä 'tuntematon' ja uusi. Kaikkea en pysty kerralla ottamaan vastaan, mutta päivä päivältä edistyn. Totuttelen. 

Lauantai päivän kääntyessä kohti iltaa sain voimakkaan omakohtaisen kokemuksen taivaslaulusta. Uskalsin ensikertaa todella antautua kanavaksi sillä tavoin. Erittäin voimakas kokemus.. kertakaikkisen antoisa ja riemastuttava!!! Olin aivan haltioissani "tuliko se todella minun suustani???" :D waaauuuu!!!! 

Sunnuntaina puhdistelimme vielä muutamia entisiä elämiä yhdessä. En halua tässä avata sen enempää niitä, koska todella haluan päästä eroon niistä energioista, joita sieltä paljastui. Nyt haluan totutella uudistuneisiin energioihini. Nautin suunnattomasti tästä turvallisuudesta ja vapauden tunteesta. 
Olen tietyllä tavalla harmissani, etten kykene sanoin selittämään näitä kokemuksiani, mutta yritin parhaani ;). Sanat kun rajoittavat hyvin paljon. Ne vain.... eivät riitä!!!! 

Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea koko postaukseni. Kiitos kaikille retriitissä mukana olleille ja minua tukeneille valosisarille. Rakkaita terveisiä maailman rakkaimmalle siskolle. Kiitos enkeleille ja kaikille taivasauttajille kaikesta avusta ja tuesta. 
Kiitos Luojalleni, Jumalalleni, joka vaikutat kauttani. 
Kiitos kiitos kiitos