Elämän vuoristoradalla

Viimeiset pari kuukautta ovat olleet suorastaan mykistävän kiivastahtisia elämässäni. Mukaan on mahtunut sekä ääretöntä surua, että myös kuplivaa iloa ja rakkautta. Niin… ja sitä tuttua: väsymystä. Yli puoli vuotta on kulunut loppuun palamisesta toipuessa ja yllätin itseni jälleen uimasta keskeltä omaa tunteiden mutakuoppaa. Takapakit kuulunevat ”taudinkuvaan”. Jälleen oli aika pysähtyä ja rauhoittaa tilanne. Muistutin itselleni, kuinka valtavan työn olen itseni kanssa tehnyt… miten upeasti olen toipunut niin suuresta elämänkriisistä. Pysähtyminen auttoi minua näkemään selkeämmin asioita ja oivalsin muutaman erittäin kirpakan syyn pahalle ololleni. Ensinnäkin… ymmärsin että olen toiminut eräässä tärkeässä isossa projektissa TÄYSIN itseäni vastaan. Olen työskennellyt ihmisen kanssa, jonka kanssa minun ei koskaan olisi pitänytkään ryhtyä yhteistyöhön. Tähän asti olen vain ihmetellyt, miksi projekti ei suju ja ”tökkii” koko ajan. Yrittänyt kannatella sitä väkisin ja nähnyt aivan suunnattoman paljon vaivaa asioiden eteen.. ja tämä toinen ihminen…noh, jätän sanomatta! Olen itkenyt yksin ja rukoillut.. pyytänyt apua enkeleiltä, Jumalalta… päättänyt kaikesta huolimatta hoitaa työni loppuun, sillä tulevaisuuteni on tavallaan ”sen varassa”. Kunnes nyt projektin alkaessa vihdoin ja viimein valmistua, oivalsin kuin salama kirkkaalta taivaalta: minun olisi pitänyt tehdä tämä YKSIN! Seurasi pettymys, karvas pettymys!! Miten saatoin olla näin sokea kaikki nämä kuukaudet? 

Oivalluksen jälkeen olen kieriskellyt valtavassa itsesäälin, itsevihan, häpeän ja pettymyksen tunnehelvetissä. Juuri siinä mutakuopassa. Mutta mitä se hyödyttää? Vähiten minua itseäni. Todellista rohkeutta vaaditaankin nyt täydelliseen anteeksiantoon. Nyt opettelen näkemään elämäntilanteeni myötätuntoisin silmin: olin väsynyt, olin loppuun palanut, olin hukannut yhteyden itseeni, olin ikään kuin ”kadotuksessa”, olin SIELUN PIMEÄSSÄ YÖSSÄ!!! Miten voisin silloin vaatia itseltäni täyttä omavoimaisuutta, rohkeutta ja vahvaa intuitiota? En mitenkään. 

Jokainen, joka on käynyt läpi sielun pimeän yön.. tietää mistä on kyse. Pimeyden voima on niin musertavan synkkä, että sen otteesta irrottautuminen vie aikaa… tunnekehon eheytys ei tapahdu yhdessä yössä. Psyyken eheytys vie pitkän ajan. Miksi vaatisin itseltäni mahdottomia? Mitkään sanat eivät oikeastaan riitä kuvaamaan sitä kaikkea, jonka kävin läpi vuoden 2014 aikana. Nyt kun olen saanut tapahtumiin hiukan etäisyyttä, alan todella nähdä mistä kaikessa oli kyse. Oikeastaan minulla ei enää ole muuta mahdollisuutta kuin tuntea itseäni kohtaan syvää myötätuntoa ja rakkautta, sillä se on ainut tie todelliseen parantumiseen. Vain armo voi nostaa minut ylös mutakuopasta ja eheyttää minut takaisin elämään. Ja kuitenkin, kaiken takana on koko ajan ollut kaiken kattava ja salliva rakkaus. Jokainen hetki olen silti ollut täysin turvassa. 

Yhteyden kadottaminen omaan itseen on oikeastaan pahinta, mitä olen tähän asti kokenut. Sitä tyhjyyden tunnetta ei pysty mitenkään kuvailemaan sanoin. Jos totta puhutaan, minulla on yhä masennusoireita. En ole oikein uskaltanut myöntää niitä itselleni saati sitten ystävilleni. Hävettää. Minun piti olla ”valoihminen”… eihän valoisat tyypit voi masentua? En uskalla kertoa pahasta olostani sillä pelkään saavani vastaukseksi ”se mitä ajattelet, lisääntyy elämässä”… niin, kyllähän minä sen TIEDÄN. Tiedän tasan tarkkaan. Silti, pelkään että minut hylätään rasittavana ja ankeana tyyppinä.

Kaiken tämän jälkeen olen onnistunut kuitenkin vaivalloisesti nousemaan vähitellen jaloilleni. Helppoa se ei todellakaan ole ollut.. Huonommuuden tunnetta on ollut vaikea selättää. Katkeruuden tunnekaan ei ole vieras, mutta ymmärrän sen vahingollisuuden ja hyödyttömyyden. Olenhan vain ihminen, tunteva ja herkkä. Tiedän myös että jonain päivänä olen täysin toipunut kaikista näistä haavoistani ja voin katsoa itseäni myötätuntoisena, nöyränä ja kiitollisena. Harjoittelen sitä jo nyt. 

Ei siis ihme, että kaiken henkisen työstön keskellä myös maallisetkin projektit hiukan venyivät ja jos eivät nyt aivan ”kusahtaneet” niin tökkivät pahasti. Projekti opetti myös minua katsomaan toisten ihmisten energioita rehellisesti. Kaikki eivät ole sitä miltä näyttävät tai uskottelevat. Kaikki eivät todellakaan ole valmiita ottamaan vastuuta heille kuuluvista tehtävistä ja sitoutumaan yhteiseen päämäärään. Siispä jatkossa toivottavasti osaan erotella jyvät akanoista ja valita yhteistyökumppanini viisaasti… ja rohkeasti myöntää myös omat ”virheeni” ja seistä oman totuuteni takana. Tietoisuuden laajentuessa meitä testataan näissä asioissa, eteemme tulee haasteita, joissa todellinen rohkeutemme punnitaan. Sekin täytyy muistaa että epäonnistumisia ei periaatteessa ole… on vain oppiläksyjä. Aivan kuten minullakin on nyt takanani iso oppiläksy, kantapään kautta koettu, enkä ihan heti varmasti lankea samaan ansaan uudestaan ;).

Jotta elämä ei olisi liian tylsää (kaiken tämän jälkeen) sain toukokuun alussa tietää, että eräs läheiseni sairastaa syöpää. Uutisen kuultuani menin aivan shokkiin. Kesti joitakin päiviä selvitä shokista ja ”tottua” ajatukseen. Aloitin silloin kirjoittamaan tunteistani, mutta jätin kirjoituksen kesken. Tässä pieni pätkä muistiinpanoistani:

”Olihan se järkytys… mutta jotenkin aavistin sen tulevaksi. Uutinen yllätti, mutta lopulta ei kuitenkaan ollut yllätys. Syöpä. Pelottava sana. Musta kaiku, kalman katku. Mykistävän rumakin se on. Voisinko vain kääntää pääni ja unohtaa? Teeskennellä, ettei sitä ole. Tekisi mieli oksentaa.

Hoidan työssäni syöpäpotilaita. Näen kaiken sen, mitä valtaosa ihmisistä pelkää yhtä paljon kuin keskiajan ihmiset pelkäsivät ruttoa. Enkä itsekään ole immuuni pelolle. Näen viimeiset oireet, kivun, tuskan, kärsimyksen, väsymyksen, hiipumisen, menetyksen.. mutta näen myös helpotuksen, rakkauden ja avautumisen… Tunteita aivan ääripäästä toiseen. Ja nyt se on siinä… lähes iholla. Tuli niin lähelle, että voin suorastaan pahoin. Heikottaa, itkettää. Pidättelen kyyneleitä, mutta turhaan.. sieltä ne vyöryvät murtuvan padon lailla ja minun on vaikea hengittää. Itku vavisuttaa kehoa, tunnen oloni hyvin surulliseksi. Vaikka tiedän, että rakkaus on kaiken takana, ei se poista tässä hetkessä tuskalliselta tuntuvaa totuutta. Jälleen kerran muistan: ELÄMÄ ON TÄSSÄ JA NYT. Emme voi tietää mitä tapahtuu ensi jouluna tai edes näemmekö sitä. Meillä on vain tämä hetki. Tärkeintä on elää tässä hetkessä, läsnä joka sekunti. Mieli pyrkii sabotoimaan tätä filosofiaa jatkuvasti, mutta jo tietoisuus NYT-hetkestä auttaa meitä palautumaan läsnäolon tilaan.

Hetken päästä itku helpottaa ja nostan katseeni: -Rakas Luoja, auta minua! Auta läheistäni! Auta meitä kaikkia tulevissa haasteissa. Varjele ja siunaa polkumme. Auta minua käsittelemään tämä asia ja päästämään peloista irti. Auta minua rakastamaan. Autathan..?”

Kirsikkana kakun päällä täytyy vielä jakaa iloisiakin tapahtumia.. siskoni meni miehensä kanssa kuukausi sitten naimisiin ja sain kunnian toimia kaasona häissä. Iloinen perhejuhla nostatti tunnelmaa ja päivä oli erittäin onnistunut ja ihana. Aurinko paistoi ja valtava rakkaus täytti sydämet. Voiko ihanampaa ja kohottavampaa kokemusta enää olla kuin jakaa aito rakkauden ilo läheisten kesken!!!

Elämänmakuista elämää… sitähän tämä taitaa olla. Kokemuksia äärilaidasta toiseen. Ei siis ihme jos hiukan välillä väsyttää!!

Elämä, kuolema, myötätunto, rakkaus..

Myötätunto, mitä se on? Mitä se oikeastaan tarkoittaa. Miksi sillä on niin valtavasti merkitystä?

Rakkaani sairastui lopputalvesta, vakavasti, vaarallisesti. Hän joutui leikkaukseen kärsittyään pitkään kovista kivuista. Kipujen aiheuttaja selvisi vihdoin ja leikkaus sujui hyvin. Toipuminen ei kuitenkaan heti ottanut tulta alleen vaan siinä tuli takapakkia. Vietettyään kolkossa sairaalassa yksin viisi vuorokautta hän pääsi vihdoin kotiin. Nämä viisi pitkää vuorokautta tuntuivat ikuisuudelta sekä potilaasta itsestään että myös meistä kaikista perheenjäsenistä. Huoli, ikävä, pelko… kaikki nämä tunteet tulivat tutuksi. Äkkiä arki muuttui selviytymiskamppailuksi ja kaoottiseksi sekä sisältä että ulkoa. Lopulta maailma ympärillä tuntui pyörivän niin kovaa, että mistään ei saanut enää otetta. Elettiin vain hetkessä, päivä kerrallaan, odottaen käännettä parempaan. Ja tulihan se sieltä, vihdoin. 

Ilman myötätuntoisia ihmisiä ympärilläni emme olisi selvinneet tästä koettelemuksesta. Perheemme ulkopuoliset ihmiset riensivät apuun vahtimaan lapsia ja hoitamaan kotia, auttamaan meitä täydeksi kaaokseksi muuttuneessa tilanteessa. He tekivät sen pyyteettä. He olivat turvatyynyinä. Turvatyynyinä olivat myös ystävät, jotka antoivat muutaman lohdutuksen sanan hädän hetkellä. Olivat myötätuntoisia, näkivät ja kohtasivat hätämme eivätkä kääntäneet päätään pois. Se riitti. Se todella lohdutti. 

Henkisen ja fyysisen hädän hetkellä maailmankaikkeus tarjoaa kyllä kaiken avun ja tuen koettelemusten läpikäymiseksi, kunhan vain sallimme avun tulla ja otamme sen vastaan. Kun itseltä loppuvat voimat ja keinot, ilmestyvät myötätunnon air bagit kokoamaan kaaokseen joutunutta elämää taas järjestykseen. Järjestys ei kuitenkaan ole sama kuin ennen kriisiä. Kriisi muuttaa ihmistä, hajottaa vanhat rakenteet ja kasvattaa uuteen alkuun. Kriisi yhdistää ihmisiä, jotka ovat ajautuneet liian kauaksi toisistaan. 

Sain tuntea, miltä tuntuu omaisen rooli. Kohtaan työssäni paljon potilaiden omaisia. Työskentelen kuolevien ihmisten parissa, joten sekä hoitamani potilaat että omaiset ovat keskellä ihmisyyden syvimpiä kriisejä. Heidän maailmansa on muuttumassa peruuttamattomasti. Silloin tarvitaan myötätuntoa, vahvaa läsnäoloa ja ennen kaikkea uskallusta nähdä ja kohdata toisen ihmisen hätä. Silloin ei tarvita korulauseita, kliseitä, sen koommin kuin väkinäistä lohdutusta. Silloin vierelle tarvitaan toinen inhimillinen ihminen turvatyynyksi.

Omaiset ovat usein hädissään, koska läheisen ihmisen kärsimyksen näkeminen järkyttää mieltä ja perusturvallisuutta. Sydän vuotaa verta. ”Voi kumpa voisin ottaa edes puolet hänen tuskastaan. Kumpa meillä olisi vielä aikaa tehdä ja kokea yhdessä asioita.” 

Entä mitä tästä eteenpäin? Jatkuuko elämä ja minkälaisessa muodossa? Kysymykset ovat sekä konkreettisia että transsendentaalisia. 

Olen pistänyt myös merkille, että useimmat omaiset kantavat myös aivan valtavaa syyllisyyden taakkaa. Olen viime viikkojen aikana käynyt useita sydäntä riipaisevia keskusteluja ja kuullut monen omaisen kertovan omista syyllisyyden tunteistaan. Läheisen vakavan sairastumisen myötä huomio keskitetään potilaaseen ja kaikki muu hylätään taka-alalle. Itselleen ei anneta lupaa enää nauttia mistään ja äärimmäisyytenä kaikki se, mikä ennen tuotti iloa ja toimi voimavarana elämässä, hylätään täysin. Näin ei kuitenkaan tulisi olla. Lopulta seurauksena on burn out, loppuun palaminen. Oma voima luovutetaan täysin itsensä ulkopuolelle. Niin… tiedän kyllä miltä se tuntuu…! Vastahan olin itse siinä tilassa. Minulle loppuun palaminen opetti, että itseään ei koskaan tulisi hylätä.

Kuinka voi jaksaa rakastaa ja hoivata toista ihmistä, jos itse on täysin loppuun ajettu ja kuivaksi imetty. Silloin pelko on ottanut vallan. Tekojen motiivina toimii pelko ja uhraus, ei suinkaan rakkaus. Pelon päästyä puikkoihin, ihmisen mieli alkaa järkkyä ja murentua. Toisinaan hiljaa nakertaen ja toisinaan rytinällä maahan kaataen se näivettää sisältä ja ulkoa. Kun ihmismieli on pahasti järkkynyt, vaatii sen eheyttäminen suurta työtä sekä taivasauttajilta että ihmiseltä itseltään. Turvatyynyjä tarvitaan jälleen sekä maan päällä että taivastasoilla. Silloin, ihmisen omaksi vastuuksi jää pyytää ja vastaanottaa apua. Jotta apua ”uskaltaa” pyytää, vaatii se ensin nöyrtymistä ja totuuden tunnustamista: minä tarvitsen apua, en selviä tästä yksin. Eikä kenenkään lopulta tarvitse koskaan selviytyä elämässä yksin. Apu on aina vain aikomuksen päässä… joskus pelkkä aikomus pyytää apua riittää universumille ratsujoukkojen lähettämistä varten. Avun pyytäminen tilanteessa, jossa omat voimavarat eivät riitä, on vastuullinen teko. Avun määrää tai tapaa ei kuitenkaan kannata sen koommin määritellä, sillä jo se rajaa avun vastaanottamista. Apu voi joskus tulla yllättävältäkin taholta. Vilpittömän avun tunnistaa rakkauden ja myötätunnon energiasta. Toisinaan pysähdyn itse miettimään, onko apuni vilpitöntä vai autanko esimerkiksi velvollisuuden- tai syyllisyydentunnosta. Perustuuko avunantoni pelkoon vai säilytänkö auttaessani täysin oman voimani..? Entä annanko autettavan säilyttää oman voimansa ja ennen kaikkea lopullisen vastuunsa, vapaan tahtonsa..?

Sairaus, oli se sitten lääketieteen luokittelussa fyysinen tai psyykkinen on kuitenkin aina paljon enemmän kuin pelkkä diagnoosi. Sairaus ja erityisesti kuolemaan johtava sairaus koskettaa sairastunutta hyvin kokonaisvaltaisesti ja monella tasolla, mutta ei jätä kylmäksi myöskään lähipiiriä. Ilmassa vilisee paljon kysymyksiä, mutta harvoin näkökyky yltää vastauksiin asti. Elämän mittasuhteet romuttuvat, minäkuva muuttuu, luottamus katoaa… tulevaisuus onkin täynnä epävarmuutta. Toivoa ei silti koskaan pidä menettää. 

Katsottuani pari kuukautta elämää keskellä surua ja kuolemaa, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että rakkaus kantaa. Rakkaus on suurin pääoma ihmiselämässä. Katselen fyysistä materiaa ja pohdin, minkä merkityksen olenkaan sille antanut. Tottakai olen erittäin kiitollinen kauniista kodista ja tarpeellisista arkea helpottavista tavaroista. Silti, mitään niistä en saa täältä lopulta mukaani, EN MITÄÄN. En edes hiuskarvaa. Mutta… oma voimani… se seuraa minua myös rajan tuolle puolen. Henkinen pääomani on paras sijoituskohteeni, joka kertyy voimavaraksi sieluni matkalle. Henkistä pääomaa kartuttavat kaikki kokemukset ja oppiläksyt, joiden takaa tunnistan rakkauden energian. Toisin sanoen: lopulta aivan kaikki! Kysymys on vain näkökyvystä: näenkö rakkauden vai samaistunko pelkoihini?

Rakkaus on runsaus ja rikkaus, jota riittää kaikille loputtomasti. Lopulta merkitystä on vain sillä, kuinka paljon rakastan. Myötätunto on rakkautta, puhdasta rakkautta.

-Meena

Loma Teneriffalla

Vietimme juuri perheeni kanssa viikon Teneriffan ihmeellisellä saarella. Loma loistohotellissa, jossa oli suorastaan palatsimainen tunnelma, notkuvat noutopöydät, leveät sängyt, lämmitetyt uima-altaat.. paratiisimainen tunnelma! Täydelliset puitteet! Silti, loman ensimmäisinä päivinä olin täysin HUKASSA!! Kaikki ne haasteet, jotka olen käynyt läpi viimeisen vuoden aikana olivat lähes rampauttaneet minut ja etenkin kykyni tuntea iloa, kepeyttä ja vapautta. Pari ensimmäistä lomapäivää menivätkin mieheni ja tyttäreni sairastaessa, joten koko perhe oli suorastaan pakotettu lepäämään. Ja hyvä niin. Näiden päivien aikana minulta karisivat kaikki odotukset ja oletukset, joita olin huomaamattani lomallemme asettanut. Tiedättehän: nyt ollaan lomalla ja TEHDÄÄN kaikkea KIVAA!! Ei, ei ja vielä kerran ei. Lomamme tarkoitus ei suinkaan ollut TEHDÄ yhtään mitään. Meidän oli tarkoitus OLLA. Lähdimme lomalle OLEMAAN LOMALLA. Viisas universumi järjesti asiat siten, että me todella VAIN OLISIMME ainaisen tekemisen sijaan. En tietenkään heti ymmärtänyt yskää ;). Ihmettelin vain, että mikä läksy tässä kaikessa mahtaakaan olla takana… kunnes viimeisinä päivinä aloin vähitellen oivaltaa. Samaan aikaan tunsin sisäisesti, kuinka energiani alkoivat vapautua ja virrata kepeämmin.

Pyysin etukäteen enkeleitä siunaamaan meidän matkamme. Pyysin myös, että he veisivät etukäteen valoa ja rakkautta lomakohteeseemme ja koko Teneriffan saarelle. Jo heti lentokoneeseen noustuani huomasin, että enkelit olivat tehneet työnsä istumapaikkojen kanssa. Vieressäni nimittäin istui minua vanhempi rouva, jonka kanssa juttelimme lähes koko kuusituntisen lentomatkan ajan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Hymyilin sisäisesti ja kiitin enkeleitä, sillä 6,5 tuntinen lento sujahti huomaamatta hyvässä seurassa. Lapsetkin olivat reippaita ja täynnä innokasta odotusta. Kun kone laskeutui, meinasin purskahtaa itkuun silkasta onnesta: olenko todella lomalla? Saanko NYT vain olla kokonaisen viikon täysin irti arjesta? En tohtinut uskoa… niin utopistinen ajatus? Ainoa pelkoni oikeastaan oli, etten antaisi itselleni LUPAA päästää irti. 

Loman puolivälissä vietin 33-vuotis syntymäpäivääni. Ainoa lahjatoiveeni oli, että pystyisin jälleen olemaan oma itseni.. ilmentämään oman sieluni rauhoittavaa ja rakastavaa energiaa. Elämään sitä todeksi arjessa. Mitään muuta en kaivannut. Ymmärsin, että ulkoiset puitteet voivat olla kuinka loisteliaat tahansa, mutta jos minulta puuttuu rakkaus…….

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.”

Palatsissa keskellä paratiisia, käden ulottuvilla kaikki mitä kuvitella saattaa... mutta ilman rakkautta mikään ei lopulta ole todellista, sillä rakkaus on ainut totuus. Uskon, että tämä on vihkimyspolun haastavimpia haasteita: sokeutua itselleen ja näivettyä sisältä, turtua tunteisiin ja salakavalasti kadottaa itsensä. Sitä ei todella voi ymmärtää, ennen kuin sen on itse käynyt läpi, kokenut syvintä mutakuoppaa myöden. Itsesyytöksiin on aivan liian helppo langeta: kuinka saatoin olla noin hölmö?! Miksi annoin egolleni vallan?! Mutta syyttely on turhaa. Se vie minua vain entistä enemmän takapakkia. Hyväksyn kokemukseni, hyväksyn itseni, hyväksyn inhimillisyyteni. Olen syntynyt tänne kokemaan ihmisyyttä sen eri muodoissa. Tämä oli kolikon toinen puoli, jonka rohkeasti uskalsin katsoa ja elää läpi. 

Toiseksi viimeisenä lomapäivänä lähdin yksin lenkille rannalle. Hölkkäsin vähän matkaa rantatietä, joka päättyi lopulta laavakivien lomaan muodostuneelle kinttupolulle. Saaren lounaisrannikko on upean näköistä tulivuoren laavakivestä muodostunutta paikoitellen hyvin jyrkkää rantaviivaa. Tummat monumentaaliset ja rosoiset kivipatsaat ja Atlantin pärskyvät aallot luovat upean yhdistelmän. Kävelin kinttupolkua vähän matkaa ja hakeuduin yksinäiselle rantatöyräälle. Tasapainottelin epätasaisilla laavakivillä eteenpäin aivan vesirajan tuntumaan. Muutama musta rapu vilisti aivan jalkojeni juuresta. Seisahduin. Hengitin muutaman kerran kunnolla sisääni suolaista merituulta. Pysäytin mieleni. Tuijotin lumoutuneena rantaan pärskyviä aaltoja. Niiden tasainen kohina täytti korvani. Nautin siitä voiman tunteesta, jonka iso aalto sisälläni aiheutti. Ihailin ennen kaikkea meren (hiukan pelottavaakin) VOIMAA. Uppouduin täysin aaltojen loputtomaan virtaan. Muutama isompi aalto löi rantakiville ja lähes kasteli kenkäni. Tunsin samaa riemua kuin lapsena huvipuistolaitteessa, joka meinaa olla liian hurja, mutta jossa oleminen nostattaa jonkinlaista kaikkivoipaisuuden tunnetta sisälläni. Raivokas pärskähdys, jonka jälkeen vesipyörteet hyrräsivät veden vetäytyessä taas kauemmaksi, palatakseen jälleen uuden aallon tullessa. Kiitin mielessäni valaita ja delfiinejä, noita merten valaistuneita olentoja, joiden energian saatoin tuntea koskettavan energiakenttääni. Ajattelin mielessäni miten mahtava VOIMA merellä onkaan. Siinä samassa tietoisuuteeni tuli selkeä, kirkas ja lempeän enkelimäinen ääni. Minulle sanottiin: ”Myös sinulla on tuo VOIMA.” Häkellyin hetkeksi. Nanosekunniksi pelästyin kuvittelevani omiani. Kunnes tiesin, että viesti tuli enkeleiltä. Aiemmin päivällä olin pyytänyt enkeleiltä johdatusta. Nyt sain sitä! Tämä yksi lause riitti muuttamaan ajatusteni suunnan. Se oli lahja Luojalta. Todellakin, myös minulla on tuo voima. Jäin pureskelemaan lausetta mielessäni. Ajattelin aaltojen voimaa ja tunsin hetken olevani osa sitä. Tuo VOIMA on rakkaus.

Jatkoin lenkkiäni ihmetyksen vallassa. Juoksin rantareittiä ja jonkin matkan päässä silmiini osui laavakivistä muodostuneita pylväsmäisiä metrin-parin mittaisia suippoja muodostelmia. Lähemmäksi päästyäni huomasin, että yksi kivistä näytti aivan parrakkaalta mieheltä! Siinä niitä oli… kiviolioita! Luonnonhenkiä koko rantapenger pullollaan! Innostuin. Voi jee, kuinka mainion näköisiä otuksia. Tervehdin niitä ja kiitin mielessäni suojelusenkeliäni tästä kunniasta että minulle näytettiin nämä lystikkään näköiset veikkoset. Myöhemmin palasin vielä ottamaan niistä valokuvia yhdessä perheeni kanssa, mutta ilta-auringossa ne eivät näyttäytyneet enää niin selkeästi. 

Pari päivää aiemmin olin samalla tienpätkällä kävellessäni nähnyt merenneidon vedessä. Olin jälleen yksin lenkillä kunnes äkkiä aalloissa välähti kaunis vaaleanliilan ja valkoisen helmiäisenvärinen valopallo. Väriyhdistelmää on todella vaikea kuvailla, sillä sitä ei löydy perinteiseltä värikartalta. Merenneitojen energia oli kuitenkin selkeästi nähtävissä ja tunnettavissa. Hakeuduin pienelle puistonpenkille istumaan ja pyysin näitä kauniita olentoja kanssani telepaattiseen keskusteluun. Hiljensin mieleni ja keskityin etsimään ”oikeaa värähtelytaajuutta” keskusteluyhteydelle. Hetken päästä tunsin yhteyden syntyneen. Kävimme keskustelua meren tilasta ja ihmisten vaikutuksesta maailman meriin. Aivan tarkkaan en enää muista kaikkea keskustelun sisältöä, sillä tieto ja energia vaihtuivat niin nopeasti. Muistan kuitenkin, että merenneidot kertoivat kuinka tärkeää on meren jatkuva virtaaminen ja kuinka elämässä kaiken kuuluukin virrata. Vertasin heidän tietoaan omaan totuuteeni ja peilasin sitä ihmiselämään. Todentotta, kaiken kuuluu virrata ja kaikki virtaa kyllä itsestään, kunhan emme vastustele tai pyri kontrolloimaan asioita liikaa tietoisella mielellä. Onhan virta tuonut minut tähän hetkeen. Ja vie koko ajan myöskin eteenpäin. Merenneitojen kanssa käymäni keskustelun keskeyttivät ohikulkijan askeleet, jotka lävistivät tietoisuuteni. Kiitin lopuksi näitä valtavan kauniita olentoja upeasta tuokiosta ja nousin penkiltä palatakseni takaisin hotellihuoneeseen perheeni pariin. Kerroin lapsille nähneeni meressä merenneitoja, johon neljävuotias poikani totesi: ”ei melenneitoja ole olemassa äiti!” ”Kylläpäs on! Minä juuri näin yhden äsken..” vastasin salaperäisesti ja hymyilin viekkaasti. Lapset katsoivat minua epäilevästi.

Tässä muutama ihmeellinen kokemus, joita lomalla sain kokea. Nämä kokemukset säilytän sydämessäni, sillä tiedän niiden olevan käännekohta elämässäni. Myös matkalle osunut syntymäpäivä ja samanaikainen täysikuu olivat energeettisesti hyvin voimakkaita muutosta sysääviä elementtejä. 33 on mestariluku. Tämä vuosi tulee olemaan aivan toisenlainen kuin edellinen, tunnen sen. Huomenna aloitan uudessa työpaikassa. Työpaikka ei kuitenkaan ole mikä tahansa, vaan juuri se, josta olen unelmoinut koko sairaanhoitajaopintojeni ajan.

Tuulet ovat kääntyneet. Pöytä on nyt putsattu. Aloitan uuden suunnan elämässäni. Tiedän, että suunta on sieluni siunattu matka.

-Meena

Ps. Kuvat ovat itse ottamiani.