Burn out

Diagnoosi: burn out! Suomeksi: loppuun palanut. En olisi uskonut että saan tuon diagnoosin, mutta vihdoin se on myönnettävä: olen polttanut kynttiläni molemmista päistä. 

Koko vuosi 2014 on ollut täynnä valtavia sisäisiä haasteita. Olen syväsukeltanut itseni syvimpiin sopukoihin, omaan Mariaanien hautaani, katsonut omaa pimeyttä silmästä silmään ja kokenut sen sanoinkuvaamattoman kammottavan olemuksen. Vastapainoksi olen saanut myös tuntea sieluni energian, työskennellä sen rakkauden värähtelyissä ja tuntea suuren johdatuksen voiman. Aika äärirajoilla olen siis käynyt. Hengästyttää edes ajatella. Kaiken henkisen pyörityksen päälle olen elänyt arkeani töiden, opiskelun ja yksityiselämän (perhe) ristiaallokossa. Laivaa on keikutettu siis aikamoisten myrskytuulten keskellä.  Ei ihme, että voimani ovat vähitellen huvenneet. 

Olen pyrkinyt jatkuvasti eteenpäin, suorittanut velvollisuuksiani, kuvitellut että minun on riitettävä kaikkeen. Ylisuoriutunut orjuuttaen itseni. Koko vuoden olen ollut aivan valtavan stressaantunut ja väsynyt… ja uupunut, kuten aiemmin kirjoitin. Jo keväällä fyysinen kehoni pisti hanttiin ja luulin jo olevani luulosairas (kerroinkin silloin fyysistä oireistani täällä blogissa). Kuittasin kaiken ylösnousemusoireiksi, mikä varmasti piti paikkansa, mutta ei ollutkaan koko totuus. Yksi suurimpia syitä oireisiini oli kuitenkin stressi. Yritin pysähtyä siinä onnistumatta. Loppukeväästä oloni oli jo sietämätön ja taistelin päivittäin paniikkihäiriötä vastaan. Kesä toi hieman helpotusta, kun annoin itselleni hetkeksi luvan keskittyä VAIN työntekoon ja siirsin kaikki kirjalliset koulutyöt taka-alalle. Ne kolkuttivat takaraivossa jyskyttäen tietoisen mielen ovia taukoamatta, mutta kolkutus tuntui vain vaimeana taustahälynä. Oli minulla pieni kesälomakin loppukesästä, mutta en osannut enää rentoutua. Sitten seurasikin viimeinen työharjoittelu lastenosastolla, joka tempaisi minut jälleen päistikkaa kohti omia syvimpiä pelkojani. 

Harjoittelun jälkeen sain muutaman viikon hengähdystauon ennen töiden alkua ja tajusin miten V-Ä-S-Y-N-Y-T olenkaan!! Huolestuin, kun en kyennyt yhtyä ystävieni iloon täydestä sydämestä ja riemuita heidän menestyksestään, joten kuvittelin vain olevani paha kateellinen ihminen. Ulkoisesti olin terve kolmekymppinen nainen, mutta sisäisesti tunsin olevani sata vuotias väsytetty ihmisraunio. Koitin tsempata, näyttää ulospäin jaksavani. Ihmiset kysyivät mitä kuuluu ja minä vastasin asiaankuuluvasti voivani hyvin. En kehdannut tunnustaa edes itselleni väsymyksen todellista määrää, sillä silloin olisin tuntenut ikään kuin häviäväni taistelun. Olisin joutunut myöntämään ”tappioni”. Ikuisuuksiin emme voi paeta totuutta, joskus sen on tultava ilmi. Minä ymmärsin totuuden vihdoin eilen (maanantaina). 

Sunnuntai-iltana itkin itseni uneen. Olin pyytänyt ystäviltäni ryhmäenergiahoidon (kaukona) ja eräs heistä kertoi saaneensa kauniin näyn, jossa makaan sikiöasennossa suojelusenkelin sylissä, sieluni ollessa vieressä. Näyssä olin aivan loppu, totaalisen levon tarpeessa, mutta valtavan rakkauden ympäröimänä. Jokainen soluni on jo pitkään suorastaan ”huutanut” lepoa kivun muodossa. Fyysinen kehoni on ollut aivan ylivirittyneessä tilassa. Olen kärsinyt univaikeuksista: nukahtaminen on ollut vaikeaa tekemättömien töiden vaivatessa päivätietoisuuttani, olen heräillyt keskellä yötä, nähnyt painajaisia etc. Päivisin olen ollut väsynyt, juonut paljon kahvia, syönyt makeaa, lihonut useita kiloja, saanut raivokohtauksia, unohdellut sovittuja asioita, tuntenut syvää riittämättömyyttä… lista on loputon! Päästin asiat todella näin pitkälle, ennen kuin OIKEASTI uskalsin myöntää olevani täysin loppuun palanut! 

Eilen aamulla yritin lähteä töihin, heräsin kuudelta aamulla ja laitoin itseni lähtövalmiiksi, kunnes aamupala pöydässä aloin taas itkeä: EN JAKSA!! Pelkkä ajatus lääkäriin menosta ja sairasloman pyytämisestä tuntui niin helpottavalta, että aloin itkeä. Niinpä soitin töihin olevani sairas ja varasin ajan lääkärille. Lääkärin vastaanotolla itkin koko puolituntisen ja vuodatin pahaa oloani. Sain viikon sairasloman sekä reseptit uni- ja masennuslääkkeille. En ole vielä ottanut kumpiakaan. Mutta olen levännyt. Eilispäivä meni levätessä… kävin minä sentään illalla lenkillä mieheni kanssa, sillä kehoni tarvitsi happea. Keskustelin puhelimessa ystäväni kanssa, joka on myös kokenut burn outin. Se auttoi. Päätin vain hyväksyä tilanteeni. Muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan enää ole! Vastaan pyristely vain pahentaisi tilannetta entisestään. Juuri nyt en pysty edes miettimään koulutehtäviä, sillä tunnen suorastaan fyysistä kuvotusta. Juuri nyt kukaan ei vaadi minulta mitään ja mikä tärkeintä: en vaadi itseltäni MITÄÄN! Minun ei tarvitse miellyttää ketään, edes itseäni. Minun ei tarvitse olla ulospäin kiltti tyttö ja samalla muurin takana orjuuttaa itseäni julmasti. Minä saan olla vain MINÄ. 

En juokse enää itseäni karkuun samalla yrittäen löytää vinkkejä itsestäni jostakin ulkopuoleltani. En yritä väkisin kuulua johonkin joukkoon vain tunteakseni taas kadonneen yhteenkuuluvuuden tunteen. En etsi enää vapautta riippuvuuksistani. Annan fyysiselle keholleni rauhan. Annan hermostolleni tilaisuuden rauhoittua.. oppia pois ylivirittyneestä tilasta, puhdistua stressistä. Hiljennän mieleni. Teen vain niitä asioita, joista nautin, vailla suorituksen häivähdystäkään. Tai yhtä hyvin voin olla tekemättä yhtään mitään. Annan itselleni luvan tuntea taas mielihyvää, mutta en etsi sitä väkisin. Olen kiitollinen kaikesta, myös tästä burn outista ja kaikesta siitä mitä se minulle antaa. En syyllistä tai tuomaroi itseäni.

Kaikesta huolimatta olen onnistunut. Minä riitän. Saan todella VAIN OLLA MINÄ. Se on todellista VAPAUTTA.

-Meena

Ps. Kantapää on kova ope, mutta nyt olen sen kautta todella oppinut miten tuhoisaa pitkään jatkunut stressi on ihmiselle. Miten salakavalasti se nakertaa sisältäpäin tehden ihmisen lopulta täysin ontoksi.