Irti harhasta

On ilta. Koko perhe on kotona. Lapset leikkivät ja kinastelevat vuorotellen keskenään. Kaikilla on maha täynnä puolivalmisteista nopeasti kyhättyä pöperöä. Kiirettä pitää, ei ehdi laittaa ruokaa pitkän kaavan mukaan, tiedättehän?! Pyykkikone pyörii ja tiskikone pullottaa likaisista astioista. Eteinen on kurainen tarhaikäisen hiekkalaatikko leikkien jäljiltä. Pölykerros vartioi uskollisena hyllyjä ja pöytätasoja. Huonekasvi roikkuu janoisena ja alakuloisena ikkunalaudalla. Isä istuu sohvalla läppäri sylissään, odottaen illan treenejä alkavaksi. Nekin on järjestetty lasten nukkumaanmeno aikaan, jotta muutkin lähipiirin perheenisät ehtisivät olla mahdollisimman ison ajan illasta perheen kanssa. Mutta ovatko he sitä? Televisio vilkkuu vaimeana taustalla. Äidillä on kännykkä kädessään. Hänkin istuu samalla sohvalla kuin isä, mutta keskenään he eivät kommunikoi. He kommunikoivat ystävilleen somessa eli sosiaalisessa mediassa. Kumpikin uppoutuneena omaan maailmaansa, he saattavat istua tuntitolkulla kylpien kalpean ruudun valossa. Online. Linjalla. Ollen käytettävissä bittiavaruuden syövereissä. Kuvia, päivityksiä ja kuulumisia jakaen. Lapsi tulee pyytämään juotavaa. Toinen vanhemmista keskeyttää sometuksen ja nousee sohvalta. Sitä ei sentään tarvitse päivittää. Mutta lähes kaikki pieraisua isommat asiat täytyy muistaa mainita jollekin, jossain keskustelussa. Niin ja vähintään jos ei itse päivitä kuulumisia tai aktiivisesti seuraa jotakin keskustelua, täytyy vahtia toisten kommentteja omiin tai muiden postauksiin. Statuspäivitys aiheita voi ammentaa vaikka kivestä kengässä. Oikeastaan mistä tahansa voi repäistä aiheen ja julkaista ajatuksensa. Sosiaalisessa mediassa voi tehdä itsensä näkyväksi ja tuntea olevansa tärkeä. Kenen elämää juuri kuvailin? Omaani, aivan oikein.

Nuorempana nauroin kummeksuen omille vanhemmille, jotka töistä tullessaan väsyneenä rojahtivat sohvaperunoina töllöttimen orjiksi. Itse hyppelin kavereiden kanssa vapaana pitkin kyliä vailla vanhemmuuden taakkoja tai velvollisuuksia. Talvipakkasillakin kulutimme ystävieni kanssa aikaa kentänlaidalla tai myöhemmin kahviloissa istuskellen, tupakkaa poltellen ja ajatuksiamme vaihtaen. Vähänpä tiesin ”aikuisten elämästä”. Isovanhemmat taas kökkivät kotonaan aamusta iltaan television määrätessä marssijärjestyksen. Päivän lehdestä oli ympyröity kaikki mielenkiintoisimmat televisio-ohjelmat. Siinäpä päivälle runko lyhykäisyydessään. Silloin tuo kaikki näytti hyvin huvittavalta: missä teidän sosiaalinen elämä on? Miksette sulje telkkaria ja soita ystävällenne tai jopa kutsu ihmisiä kylään? Nykyään tuo näky ei enää huvita. Sekin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin tämä nykyinen viriketulva ja ruutujen välityksellä hoidettavat vuorovaikutussuhteet. 

Pahimmillaan minulla on siis ollut päällä televisio, sylissä läppäri ja kädessä kännykkä! Näinkö hulluksi maailma on mennyt? Ei ihme jos ihmisen keskimääräinen stressitaso nousee, kun jatkuvasti on oltava ajan hermoilla ja kärryillä siitä, mistä sosiaalinen media kohisee. Ja mikä huvittavinta, illanistujaisissa ystävät juttelevat kuulumisia keskenään ja samalla päivittävät sijaintiaan Facebookissa. Ystävät istuvat kahvilassa ja molemmilla on pöydällä edessään älypuhelin, jota vilkuillaan säännöllisesti ihan varmuuden vuoksi jos joku sattuu päivittämään tai jakamaan jotain mielenkiintoista niin valppaana ihmisenä täytyy sitä heti kommentoida. Ettei vaan jää mistään paitsi! Työpaikan taukohuoneessa 80 % läsnäolijoista on kännykkä kädessään ja sormet viuhahtelevat näytöllä edestakaisin. Samaan aikaan valitetaan jatkuvaa kiirettä. Mitään ei ehdi tehdä. Ei kai kun älypuhelin seuraa mukaan vessaankin. Aikaisemmin siellä luettiin Aku Ankkaa… 

Kenenkään hermosto ei ikuisesti kestä jatkuvaa ärsyketulvaa. Ei kenenkään. Joskus on vain annettava kehon ja mielen levätä, totaalisesti! Mutta mitä jos sosiaalisen median ja erilaisten sovellusten käyttö onkin ottanut meistä ylivallan? Olemme sokeutuneet itseltämme nopeiden ja reaaliaikaisten yhteydenottojen edessä. Yritämme olla yhteydessä toisiin, mutta teemme karhunpalveluksen yhteydelle itseemme. Kun kiinnitämme huomiomme facebookin selaamisen, twiitin viserrykseen tai instagrammin iloihin, on huomiomme kohdistettu johonkin muuhun kuin omaan itseemme. Vähitellen alamme elää ikään kuin harhamaailmassa, jossa omaa egoa on näennäisesti helppo pönkittää. Nimettömänä on vielä hauskempaa, silloin voi huudella kirosanoja ja puhua rumasti toisille. Purkaa aggressio johonkin ulkopuoliseen kohteeseen täysin vapaasti. Suorastaan pelottavaa, miten ilkeitä ihmisistä tulee ”anonymous” nimimerkin suojassa. Lopetin nimettömien keskustelupalstojen lukemisen vuosia sitten. Lopetin sen, kun huomasin pienen vauvan kanssa kotona ollessani, kuinka julmasti äidit voivat internetissä tuomita toistensa valintoja ja provosoida pelon motiivein. Petyin ihmisiin. 

Facebookiin liityin vuonna 2008. Sitä ennen ”hengailin” hetken irc-galleriassa. Naamakirja vei kuitenkin ihmeellisyydellään voiton. Uusi ja kiehtova maailma avautui! Sitä kautta sain yhteyden vanhoihin lapsuuden kavereihin ja pystyin järjestämään tapaamisia. Mutta toisin on nyt. Juuri nyt koko some tuntuu vievän leijonanosan arjesta, ainakin henkisesti. Joka välissä kädet eksyvät älypuhelimen näytölle. Millaisen esimerkin annankaan omille lapsilleni?! Suorastaan kauhistuttaa! Miten kaukana sosiaalinen media lopulta onkaan arjen todellisuudesta? Kuinka suureen harhamaailmaan ihminen voikaan upota sen kanssa? Ihan itkettää ajatella, miten monta tuntia elämästäni on valunut ”hukkaan” facebookissa roikkumalla. Miten irrallaan se lopulta onkaan todellisuudesta tässä ja nyt. Vaikka siellä onkin paljon rakkautta ja hyvää, myös satunnaisia sydänyhteyksiä, rajoittaa sen käyttö henkisessä mielessä ihmistä aivan valtavasti. Nyt alan nähdä yhä selkeämmin.

Kaikkihan siellä ovat yrityksistä yksityishenkilöihin… vai ovatko? Minulla on muutama tuttava (nuori ihminen), jotka eivät koskaan ole palveluun liittyneet. Aikaisemmin pidin heitä pelkureina. Enää en pidä. Minusta he ovat rohkeita.

Nyt on tullut minun aika todella muuttaa toimintatapojani. Vielä hetki sitten facebook edusti minulle nykyaikaa. Nyt se edustaa minulle ”vanhaa maailmaa”. Kävin syvällä sen uumenissa ja huomasin, miten irrallaan se lopulta onkaan todellisuudesta. Sosiaalinen media on toki pohjimmiltaan neutraalia, mutta me ihmiset luomme sille jokainen oman merkityksensä. Minä annoin sille aivan liian ison merkityksen ja jopa perustuksen ystävyyssuhteille. Se palveli hetken sitä tarkoitusta mainiosti. Nyt etsin kuitenkin todellista yhteyttä itseeni. Sellaista, joka kaikkien näiden koettelemusten jälkeen tuntuu ainoalta oikealta. Läsnäoloa. Sielun energiaa. Rohkeutta rakastaa ja antautua pyhille kohtaamisille. Voimaantua hiljaisuudesta, ei suinkaan tykkäysten määrästä tai statuspäivityksen kommenteista.

Irrottaudun Facebookista. Päätös on vaikea, mutta selkeä. Siellä ovat lähes kaikki ystäväni, unohdetaanko minut nyt? Ne jotka todella rakastavat, säilyttävät kyllä yhteyden! Mitään todellista ei katoa. Vain harha putoaa pois. Todellinen yhteys ihmisiin luodaan jossain muualla kuin sosiaalisessa mediassa. Voi olla että palaan sinne piankin. En tiedä. Tai sitten statukseni ei päivity enää tässä elämässä.

Kuvittele, että olet alkoholisti. Sinut viedään viinakauppaan ja sanotaan, että mitään muuta juotavaa ei ole tarjolla, mutta koita raitistua. Niin, juuri sellaiselta minusta nyt tuntuu. Riippuvuuttani ruokitaan (tai juotetaan) jatkuvasti joka tuutista. Onkohan olemassa AA-kerhoja facebook-riippuvaisille? Tarkoitan ihan sellaisia perinteisiä fyysisiä tapaamisia eikä virtuaalisia keskustelupalstoja ;). Voisin perustaa sellaisen olohuoneeseeni! Minä tahdon elää elämääni tässä ja nyt, enkä suinkaan kosketusnäytön kautta. Tai minkään muunkaan ruudun kautta. Uskallanko?

-Meena

Ps. Kaikenlaisia oivalluksia tämä burn outista seurannut pysähtyminen tuokin tullessaan :D.