Olen puolentoista vuoden aikana päästänyt monen monesta pelostani irti, vapautunut askel askeleelta, taakkani on keventynyt. MUTTA yhä uudestaan ja uudestaan yllätän itseni pelkäämästä aivan omituisia asioita. Pelko ei välttämättä ilmene 'perinteisenä' pelkona jotakin tiettyä asiaa kohtaan vaan ilmenee jonain toisena negatiivisena tunteena. Varsinaista salapoliisityötä saa tehdä! Tosielämän Sherlock-soturi ;). Paljon jännittävämpää kuin yhdenkään dekkarin lukeminen. Ja tietysti palkitsevampaakin... oppia omia oppiläksyjään.
Mitä minä sitten vielä kaiken puhdistuksen jälkeen pelkään? Vaikka ja mitä. Esimerkiksi: selvänäköä, tuomitsemista, pimeää (fyysistä ja henkistä), vastuuta, yksinäisyyttä, menettämistä ja pahimpana kaikesta omaa polkuani!
Toisaalta en ole huolissani, tiedän, että voin milloin tahansa päästää mistä tahansa pelosta irti kun vain löydän sisäisen rohkeuteni, päättäväisyyteni. Mieleni taitaa yhä rakastaa pitkään jatkunutta pelkäämistäni, se on todennäköisesti hyvin riippuvainen joistakin peloistaan, koska muutos pelottaa ;). Mitä pelon tilalle?
Henkisellä polulla vastassa on aina ajoittain kuoppia. Niihin saamme vapaasti kapsahtaa, maata siellä rähmällään tarvitsemamme ajan. Olen ollut itse kuopassa usein ;).
Kuoppaan kapsahtamisen huomaa sumentuneesta näkökyvystä: kaikki alkaa tuntua epäselvältä, tunteet ottavat vallan, ego päsmäröi 'nyrkit pystyssä'.. Oma sisäinen kuona lyö vasten kasvoja niin että suorastaan uppoudun omaan mutaani, siihen negatiivisten tunteiden lätäkköön. Siellä on hetken aikaa 'kiva' riutua ja kerätä sääliä.. mutta lopulta koittaa se päivä jolloin totean "Nyt riittää! Ei enää tätä kiitos, auttakaa minut ylös!" Se on se hetki jolloin tunnustan että nyt on aika muuttaa käytöstä, asennetta tai mitä tahansa, jotta kelkka kääntyy. Kun uskaltaa taas luottaa omiin selviytymiskykyihin ja elämän kantaviin voimiin, pääsee kapuamaan mutakuopastaan selkeämmille urille. Taivainen pelastuspartio odottaa herkeämättä vierellämme, mutta ei puutu tilanteeseen ennen kuin itse pyydämme apua. Vapaa tahto. Saamme vapaasti kompastella ja horjua tarvitsemamme ajan ja viimein 'nöyrtyä' kohtaamaan se asia, josta kaikki johtuu. Kompastelujen tarkoitus on aina yksilöllinen, mutta yleensä meidät halutaan pysäyttää näkemään jotain oleellista tai kohtaamaan varjojamme. Meitä myös testataan, olemmeko todella sisäistäneet oppimamme asiat. Toiset tarvitsevat rajuja pudotuksia oppiakseen, toisille riittää hellävaraisemmat pyllähdykset. Ilman kuoppia ei kukaan selviä :D se on lohdullista. Kun itse pääsee omasta allikostaan ylös, voi karistaa pölyt yltänsä ja huuhtoa mudat kasvoiltaan.. jatkaa matkaansa sisimpäänsä kuunnellen ja kanssakulkijoitaan tukien.
Kannattaa pitää mielessä, että ego vastustelee jokaikisen kuopan kohdalla kovaa kohtaloaan. Ego haluaa sileän tien ja kivettömät kengät!! Mutta mutkaton polku ei ole oikotie onneen. Siloittelulla emme pääse oppimaan ja kasvamaan, emme vaikka miten haluaisimme näin uskoa. Siksi kiitä jokaisesta kuopasta ja kivikosta polkusi varrella... Kiitä vaikka sillä hetkellä et tuntisi pätkääkään kiitollisuutta tai rakkautta.
Ja muista, että meitä rakastetaan joka hetki ehdoitta, olimmepa miten syvällä kuopassa hyvänsä..
Ja muista, että meitä rakastetaan joka hetki ehdoitta, olimmepa miten syvällä kuopassa hyvänsä..
Kiitos kiitos kiitos!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti