Mietteitä sairastuvalta

Välillä täytyy pysähtyä. Itseasiassa joka päivä olisi hyvä pysähtyä hetkeksi ja tunnustella, minkälaisella energialla on liikkeellä: painaako huolet vai ilmennänkö pyhää huolettomuutta? Jos emme itse huomaa pysähdellä, meidät kyllä pysäytetään vaikka sitten väkisin.
Itse kapsahdin taas omaan ansaani.. mieleni ansoihin. Huomaamattani kasasin tukun huolia harteilleni, samaan aikaan vakuuttelin itselleni kaiken olevan kunnossa, lopulta kroppa teki tenän ja sairastuin. Nyt olen maannut 5 päivää käytännössä täysin jalattomana (ei ole ollut voimia mihinkään, hädintuskin vessaan) ja olen egoni kanssa selkä seinää vasten. Valinta on tehtävä.. nousenko ylös vai jatkanko tätä painajaistani sängynpohjalla? Sanottakoon, etten vielä tiedä mikä fyysistä kehoani todella vaivaa, jonkinlainen suolistoinfektio todennäköisesti, mutta labravastaukset kuulen huomenna. Useamman päivän syömättömyys ja ilmeisen liian vähäinen nesteiden saantikin on saanut oloni niin kurjaksi, että mietin jo sairaalaan lähtemistä (kävin pari päivää sitten lääkärissä hakemassa sairauslomatodistuksen töihin, silloin verikokeet olivat ok, joskin tulehdusarvot hiukan koholla). Ihmetyttää erityisesti tämä oireiden pitkäkestoisuus... miksi vatsani ei ole vieläkään kunnossa? Mistä nyt kiikastaa? Tiedän, että tähän liittyy nyt joku syvempi oivallus, joka on aivan ulottuvillani, kunhan päästän irti egoni otteen. Löysin itsestäni näet hyvin vanhaa energiaa, kovin syvälle hautautunutta itsesääliä ja häpeää, sellaista negatiivista luovuttajaa, vastuun pakenijaa... Tämä energia on ollut minussa pitkään, mutta nyt taitaa olla aika kohdata se, päästää irti ja täyttyä jälleen suuremmalla rakkaudella. Vaikea ja kipeä aihe. Sisäinen lapseni taitaa olla hyvin haavoittunut, koska toi tämän olemuspuolen minussa esille. Olen viime päivät käynyt naurettavaa sisäistä "pärjään-en pärjää" kamppailua. Kehtaanko myöntää läheisilleni, miten sairaaksi tunnen itseni? Toisaalta pahoittanut mieleni kun he eivät huomaakaan,että olen oikeasti todella kipeä. Kuulostaa varmaan todella hölmöltä!! 
Tässä sitä ollaan, valintojen edessä: jatkanko karvasta kärvistelyä vai nyörtyykö egoni pian? Ylläoleva mustavalkoinen kuva oli jotenkin hyvin puhutteleva. Kuvan tunnelma sopii hyvin egon mustavalkoiseen ajattelutapaan. 
Tiedostan silti, että tämäkin on vain kokemus muiden joukossa. Kokemus, jota minun ei pidä ottaa henkilökohtaisena loukkauksena, vaan nähdä ne kasvun aihiot. Ja niitähän riittää ;). 
Tämä on myös tilaisuus opetella rakastamaan kehoani, vaikka se ei toimikaan mieleni mukaisesti. Tämä on myös tilaisuus tarkastella ruokavaliota uusiksi, voisinko kenties luopua haitallisista ja matalavärähteisistä ruoka-aineista ja ottaa tilalle terveellisempiä. Tilaisuus tasapainottaa fyysinen-mentaalinen-tunne- ja henkinen keho yhdeksi kokonaisuudeksi... Kappas, johan alkoi ovia ja ikkunoita löytyä huoneesta ulospääsyyn kun lakkasin seinien tuijottamisen :). 
Kyllä tästä selvitään, tavalla tai toisella. Lopulta tämä kaikki tapahtuu suuressa johdatuksessa, rakkaudessa, minun korkeimmaksi parhaakseni. 
Sain hetki sitten näyn, että kellun syvässä mustassa, hiljaisessa vedessä.. oloni on rauhallinen, en enää taistele vastaan, minä vain olen siellä hiljaisuudessa. Yläpuolelleni aukeaa kaukana ylhäällä hiljalleen valkeaa valoa. Olotilani on pysähtynyt ja hyväksyvä. Olen kasvokkain Luojani kanssa. Hän hymyilee minulle. Kaikki pelko on poissa. Tunnen vain rakkautta, suurta kaikenkattavaa rakkautta. Näin on hyvä. Minulla ei ole kiire mihinkään. Minä vain OLEN <3. 
Kiitos kiitos kiitos!! 



Lisäys: 
Jostain syystä menin tämän kirjoituksen jälkeen lukemaan wanhaa blogiani (linkki sivupalkissa) ja sainkin sieltä monta oivallusta!!! Nykyiseen tilanteeseeni liittyy voimakkaasti mm. torjutuksi tulemisen pelkoa (pelkään lähteä lääkäriin, koska siellä saatettaisiin sanoa etten ole tarpeeksi sairas ja minun pitäisi palata häntä koipien välissä kotiin). Torjutuksi tulemisen pelon lisäksi tajusin yht'äkkiä, että minähän PELKÄÄN TULEVAA AMMATTIANI!! Siis sitä johon olen opiskelemassa.. Yksinkertaisesti pelkään niin että heikottaa. Pelkään elämäntehtävääni ja kaikkea siihen liittyvää. Pelkään etten selviä haasteista. Etc. Jne. Kaikkea maan ja taivaan välillä!! Aika palata takaisin keskukseen, sydämeen, perusasioihin, suloiseen yksinkertaisuuteen, rauhaan ja harmoniaan. Oikeasti, eihän minulla ole MITÄÄN pelättävää, ainoastaan paljon rakastettavaa!!! 
Mikä helpotus!!