Takanani on viisi intensiivistä viikkoa työharjoittelussa. Jälkeenpäin on helppo nähdä, kuinka tarkoituksella minut johdettiin juuri tuolle tietylle osastolle. Yli kaksi vuotta olen kohdannut pelkojani ja varjojani erilaisten sisäisten haasteiden kautta. Olen kieriskellyt pitkin pohjamutia ja noussut jälleen jaloilleni, kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa minulle haluttiin kuitenkin näyttää erilainen tapa oppia. Oppiminen ja itseensä sukeltaminen voi nähkääs tapahtua myös ilon kautta, ei aina itkun ja hammasten kiristelyn.
Ensimmäiset kaksi viikkoa olin todella varpaillani. Jännitin aivan hirveästi koko ajan, kaikkea muuta paitsi ihmisten (potilaiden) kohtaamista. Olin kirurgisella osastolla ja kirurgisen potilaan hoitotyö oli minulle uutta, siksi oloni oli aluksi erittäin epävarma. Vanha tuttu paniikkihäiriökään ei ollut kaukana ajoittain. Olin silti innostunut oppimaan uutta ja sain jo ensimmäisistä päivistä lähtien paljon kehuja sekä ohjaajaltani että potilailta valmiuksistani. Kun osasto alkoi tulla tutummaksi ja työt vähitellen sujua, rentouduin. Huomasin, miten nopeasti omaksunkaan uusia juttuja. Huomasin, että vaikka opin helposti uudet kädentaidot, on vahvuuteni silti enemmän vuorovaikutuksen puolella. Potilaat olivat enimmäkseen naisia ja suurin osa saaneet hiljattain tietää sairastavansa syöpää, joka koskettaa naiseuden herkimpiä alueita. Siitä syystä heitä tuli käsitellä silkkihansikkain... ja sellaiset minulla on käsissä jo valmiiksi! Huomasin nauttivani ihmisten tukemisesta, huomioimisesta...
Sattuipa vielä niin ihanasti, että oma ohjaajani oli aivan valtavan kannustava ja herttainen ihminen. Arvomaailmamme oli todella samankaltainen. Aivan viimesinä päivinä päästiin jopa keskustelemaan 'henkeviä' ja hän kyseli minulta paljon henkimaailmasta yms. Yhteys välillämme oli vahva, eikä sitä häirinnyt edes ohjaaja-oppilas-suhde tai roolit! Olimme 'kollegoja' vaikka minä en vielä valmis sairaanhoitaja olekaan ;).
Ohjaajani opetti minulle jotain hyvin arvokasta: kehumisen mahdin! Hän nimittäin jaksoi päivittäin kehua minua aina kun onnistuin jossakin. Kehuminen oli hyvin luonnollista, eikä siinä tuntunut minkäänlaista teeskentelyä, vaan hän oli aidosti kannustava. Useita kertoja myös monet muut työyhteisön jäsenet kehuivat minua milloin mistäkin. Itse olin aivan häkeltynyt!! En varsinaisesti tuntenut tekeväni mitään 'erityistä'.. kunhan olin läsnä ja aito oma itseni. Nyt on vihdoin minunkin tullut aika opetella ottamaan kehuja vastaan ja antaa myös itselleni kiitosta!! Turhaan olen itseäni soimannut ja liikoja vaatinut. Aivan suotta olen pitänyt itseäni huonompana kuin muut. Minulla ei ole mitään syytä enää olla niin ankara itselleni ja joustamaton itseäni kohtaan. Ymmärsin, että alkujännitys ja epämukavuus johtui ainoastaan omasta asenteestani.. en ole koskaan luottanut itseeni enkä kehooni.. Nyt on korkea aika opetella luottamaan. Sillä tavoin pääsen yhä paremmin käsiksi omaan voimaani. Luottamalla itseeni pystyn toimimaan yhä syvemmällä tasolla myös muiden hyväksi ja avuksi.
Kaikista tärkein työharjoitteluni aikana oivaltamani asia oli kuitenkin läsnäolon voima. Se, kuinka olemalla läsnä, rakkaus pääsee täysivaltaisesti vaikuttamaan kauttani. Tämä todella näkyy myös ulospäin. Sain niin valtavan upeita palautteita suoraan potilailta, että mikään ei ole lopulta merkityksellisempää. Ihmiset todella vaistoavat läsnäolon ja uskaltavat silloin paljastaa todelliset tunteensa. Koska olen uskaltanut kohdata omia pelkojani, uskallan myös kohdata ja sanoittaa niitä toisille. Silloin voin antautua kuuleviksi korviksi ja tukevaksi olkapääksi. Silloin voin olla aidosti myötätuntoinen. Herkkyys on valtava voimavara. Ihmismieli on liian kauan uskotellut kovuuden voittavan, mutta todellisuudessa herkkyys on ominaisuus, joka johdattaa meidät kauneuden ja rakkauden luo. Kovuus ajaa meidät lopulta päin omia muurejamme.
Jokaisen ihmisen sisällä asuu herkkyys.. kaikki ovat saaneet sen syntymälahjana, mutta kovuuden harha on saanut meidät pelkäämään tuota ominaisuutta itsessämme. Lapset ovat luonnostaan herkkiä. Mieli ja ego ei kuitenkaan siedä herkkyyttä, sillä se tarkoittaa antautumista hetkeen. Herkistyessään tunteet purkautuvat autenttisina, eikä meistä valtaosaa ole kehotettu näyttämään tunteita avoimesti. Mieli yrittää keinolla millä hyvänsä säilyttää kovuuden muureja ympärillään, jottei sen tarvitsisi joutua kasvokkain herkkyyden kanssa. Pelot kovettavat ihmisen. Tarvitaan rakkautta sulattamaan kovuuden muurit. Vain rakkaus voi sen tehdä ja vieläpä hyvin helposti, jos vain sallimme.
Läsnäoloon tarvitaan herkkyyttä. Luojan rakkaus toimii juuri herkkyyden kautta. Ilman herkistymistä elämälle, rakkaus ei pääse virtaamaan lävitsemme. Lopulta emme tarvitse muurin muuria herkkyytemme suojaksi. Emme, vaikka meidät on lapsesta asti opetettu mitätöimään oma herkkyytemme ja kannustettu 'pärjäämään' ulkoisten suoritusten avulla.
Toivottavasti saatte kiinni tästä oivalluksestani :). Viiden viikon työharjoitteluni kirurgisella osastolla toi minulle jotain paljon suurempaa, kuin etukäteen uskalsin edes aavistella!!
Ohjaajani osoittautui lopulta vanhaksi ystäväksi entisestä elämästä ja sain ihanalla tavalla, ilon kautta oppimalla vahvistusta omille vahvuuksilleni. Luotan jälleen sisäisiin työkaluihini. Oivalsin, että opin kyllä tekniset temput nopeasti, mutta sitä tärkeintä 'temppua', aitoa kohtaamista ja läsnäoloa minun on erityisesti vaalittava. Sen mahti ylittää lopulta kaiken muun.
Kiitollisena jatkan opintojani... sain jälleen vahvistusta, että kutsumus kantaa! Kun annan itselleni luvan tehdä työtäni sydämmellä, se näkyy aitona läsnäolona. Juuri näin haluan elää ja toimia!!
-Meena
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti