Mustasukkaisuus, varjoista rumin

Mustasukkaisuus on todellisuudessa mustasydämmisyyttä. Mustasukkaisuus on kalvava tunne, perustuu pelkoon. Se on pelkoa siitä, että rakkaus ei riitä ja jatku. Se on takertumista, riippuvuutta, omistamisenhalua. Hyvin synkkä ja matalavärähteinen energia. Mustasukkaisuus on syvä ja ruma haava sydämessä. Se jäytää sisältäpäin ja hajottaa sekä omistajan että kohteen vähä vähältä, jos ei pidä varaansa. 

Mustasukkaisuuden kohde voi olla kuka tahansa läheinen: puoliso, sisarus, ystävä, vanhempi jne. Yleensä se kohdistuu ihmiseen, joka on meille kaikista tärkein ja rakkain. Sellaiseen, jolla on oikeasti merkitystä. Hänet me pelkäämme menettävämme, hänen huomiotaan kaipaamme kipeiten. Ja kipeää se tekeekin, niin kipeää, että tulee fyysisesti paha olo. Mustasukkaisuuteen liittyy narsistisia piirteitä. Siitä on haastavaa päästää irti, sillä pelkona on: mitä sitten? Voinko elää ilman mustasukkaisuutta? Osaanko rakastaa toista vailla halua omistaa tai sitoa häntä. Antaa vapaus sekä itselleni että rakkaalleni. Ja ennen kaikkea: olenko enää rakastettu jos päästän irti??

Olen kärsinyt mustasukkaisuudesta useasti elämäni aikana. Sen kohteet ovat vaihtuneet elämäntilanteiden mukaan, mutta tunne on pysynyt samana, hyvin salakavalana ajoittain, kuten nyt. Tällä kertaa mustasukkaisuuden kohde ei kuitenkaan ole oma puolisoni, kuten äkkiseltään tulee mieleen, vaan minulle toisella tavalla rakkaat ihmiset: hyvät ystävät. Tarkemmin sanottuna valoystävät, sellaiset joiden kanssa olemme jakaneet viimeisen parin vuoden aikana todella paljon kipeitä ja vaikeita asioita, mutta myös äärettömästi rakkautta ja hyväksyntää. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että olen tullut riippuvaiseksi näistä upeista ystävistäni ja heidän huomiostaan. Jo pitkään olen tuntenut syvää kipeää erillisyyttä johtuen fyysisestä etäisyydestä näihin ystäviin. Iso joukko heistä asuu toisella paikkakunnalla, alle tunnin ajomatkan päässä, mutta sen verran ”kaukana” ettei ihan jatkuvasti viitsi ajella edestakaisin, varsinkin kun arjessa aika on viime aikoina ollut todella kortilla. Onneksi on some: facebook ja messenger, jonka kautta olemme olleet yhteyksissä. Kuitenkin, jossain vaiheessa huomasin, että yhteydenpitokin alkoi hallita liikaa arkea… olin jatkuvasti älypuhelimen kimpussa viestittelemässä ja jakamassa tunteita ja kokemuksia. Viestittely vei kaiken huomioni ja alkoi saada epäterveitä piirteitä, toisin sanoen riippuvuus oli syntynyt. Nyt kun olemme joitakin viikkoja pitäneet taukoa viestittelyistä ja keskittyneet kukin omiin juttuihimme, on minun mustasukkaisuuteni noussut oikein kunnolla pintaan.. sellaisella voimalla, jonka edessä olen jo suorastaan keinoton. Minulla on samanlainen olo kuin joskus nuoruudessani kuuman rakkaussuhteen päätyttyä: tyrmistynyt, hylätty, vihainen, katkera... MUSTASUKKAINEN!! Aivan kuin toisen menestys olisi itseltäni jotain pois! Kerrassaan häpeällinen tunne. Niin syvästi alhainen ja häpeällinen, että ”ranteet auki” kuvaa tunnetta ehkä parhaiten. Täysin kestämätön. Syvä itseinho. 

Pyysin tähän tunteeseen apua eräältä energiahoitajalta ja hän lähettikin minulle kaukohoitoa energian puhdistamiseksi. Sain tietää, että tähän kaikkeen liittyy myös hyvin kipeä muistijälki, joka johti menneeseen elämään (helpotus sikäli, etten olisi uskonut muuten voivani enää tuntea jotain näin likaista). Tuossa elämässä minut oli suljettu mielisairaalan tapaiseen laitokseen, koska olin puhunut vieraista galaxeista ja matkoistani niihin. Kävi ilmi, että tuossa elämässä vanhempi siskoni oli kertonut puheistani papille sillä seurauksella, että minut leimattiin hulluksi ja suljettiin loppuelämäkseni täysin epäinhimillisiin olosuhteisiin. Tuo vanhempi sisarukseni osoittautui hyväksi ystäväkseni tässä elämässä, tarkemmin sanottuna juuri siksi rakkaimmaksi valoystäväksi, jota kohtaan poden tällä hetkellä suurinta mustasukkaisuutta. Voimakas hylätyksi tulemisen tunne vaan tuntuu edelleen katoavan kovin hitaasti.. En pysty järjellä tätä selittämään enkä voi painaa tunnetta nappulasta on-off koska se ei vain poistu sitä tahtia kuin haluaisin. Haava on niin syvä ja musta, että luulen ajoittain tukehtuvani elävältä. 

Mitä kirkkaampi valo, sitä syvemmät varjot. Olen käynyt henkisen kasvuni aikana niin synkissä vesissä, että varjot eivät enää pelota, kestän ne kyllä. Mutta juuri nyt tuntuu siltä, että usko loppuu… Alan olla henkisesti aika väsynyt tähän jatkuvaan sisältä ja ulkoapäin tulevaan pyöritykseen, että pelkään kohta masentuvani. Pelkään, etten osaa enää tuntea kiitollisuutta ja vapautta… pelkään, että vertauskuvallisesti tulen sokeaksi omalle elämälleni enkä kykene siitä nauttimaan. Juuri nyt minulla on kaikki hyvin, päällisin puolin. Koulu alkaa olla loppusuoralla, kaikki työharjoittelut käytynä, omaa aikaakin olen saanut, olen aloittanut urheilun yhdessä puolisoni kanssa, löytänyt itsestäni uusia ulottuvuuksia, taitoja, kykyjä… Millä oikeudella oikein valitan? Mitä syitä minulla muka on valittaa..? Eihän minulla ulkoisesti olekaan syytä valittaa, enkä sitä aio tehdä. Oma henkinen kasvu, kaikkien haavojen ja mätäpaiseiden avaaminen vaan ottaa lujille. Peilistä katsoo juuri nyt jotain todella rumaa ja kuvottavaa, jonka kohtaamiseen on hyvin vaikea löytää kuvaavia sanoja. Niitä ei vain ole. 

Salaisuus piilee kuitenkin siinä, että uskallanko rakastaa itseäni kaikesta rumuudesta huolimatta. Uskallanko kääntää katseen valoon ja kuvitella jälleen miltä vapaus maistuu.. miltä rakkaus tuntuu, kuinka voima palaa takaisin ja keho-mieli-sielu sulautuu eheäksi kokonaisuudeksi.

Niin, suoraan sanottuna, en enää edes muista kuka olen…? Olen kadottanut itseni.

Oi Isä-Äiti Luoja, auta minua taas muistamaan… autathan??!!!

Meena