Syvyyksissä...

Kuvittele, että lennät korkealla ja vapauden tunne huumaa pääsi, sydämesi on avoin ja näet joka puolelle kirkkaasti ja selkeästi. Olosi on kepeä ja huoleton. Olet juuri luopunut valtavasta taakasta. Luotat elämään. Ymmärrät kaiken tarkoituksen ja kykenet rakastamaan puhtaasti ja vaivatta.
Äkkiä eteesi ilmestyy vuoren seinämä. Lennät niin kovaa, ettet ehdi pysähtyä vaan pamahdat voimalla päin vuorta. Aivan kuin auto ajaisi kallioon 120:n km:n tuntivauhtia. Bang!! Et ehdi tehdä minkäänlaista väistöliikettä. Sitten putoat. Putoat ja putoat aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Jokin voima kiskoo hyytävän kovaa niin alas ettet tiennyt niin syvää kuoppaa olevan olemassakaan. Et voinut mitenkään aavistaa näin pimeän kuilun ilmestyvän kuin tyhjästä. Aivan kuin jokin käsittämättömän pimeä ja raaka olento kiskoisi sinut pinnan alle kohti syvyyksiä. Et ehtinyt edes haukkoa henkeä. Tunne on musertava, hukuttava, hyytävä, kauhistuttava. Jotain niin rumaa, ettei löydy sanoja sitä kuvaamaan. Tuntuu kuin sydän olisi riistetty rinnasta: tiedät osaavasi rakastaa, mutta et enää kykene mitenkään tuntemaan hitustakaan rakkautta. Aivan kuin jokin olisi äkkiä imenyt sinut täysin kuiviin ja paiskannut iljettävään kauhukammioon.
Kuulostaako pelottavalta? Voiko tällainen edes olla mahdollista? En uskonut niin aiemmin, mutta nyt voin paljastaa käyneeni tuossa mustaakin mustemmassa tunnelissa, synkkääkin synkemmissä syvyyksissä itseni kanssa.
Olen liki kaksi viikkoa vellonut niin mykistävän ahdistavissa tunnelmissa etten kykene sitä oikein sanoin kuvaamaan. Tuntuu kuin minulta olisi riistetty kaikki kyky tuntea rakkautta ja myötätuntoa. Helpompaa olisi ollut hyväksyä kaikki tämä tilanteessa, jossa en olisi laisinkaan tietoinen henkisistä asioista tai kyvyistäni, kasvustani tai ylipäätään sielustani tms. Mutta silloin, kun tietoisuus on avautunut jo kotvasen matkaa... niin, siinäpä tämän tilanteen mystisyys piilee.. en todella uskonut voivani käydä itseni kanssa noin syvällä henkilökohtaisessa helvetissä.
Kuljin kuin unessa. Oloni oli epätodellinen. Tuntui kuin joku tai jokin olisi kuollut, kuin äkkiä minusta olisi puuttunut valtava palanen. Pakokauhua, vihaa, katkeruutta, inhoa, hyljeksintää... Kärsimys vie täysin mennessään. Sielu kipuilee jostain hyvin syvältä.
En kyennyt keskittymään oikein mihinkään. Häpesin vain itseäni. Kaikenlainen rakkaus ympärilläni kuvotti. Siedin jonkinlaista rakkautta vain mieheltäni ja lapsiltani, joka oli ainut toivonkipinä syvällä syvyyksissä. Pohjalla on hyvin pimeää. Niin pimeää, että kaikkinainen heijastus valosta saa voimaan pahoin. Aluksi kapinoin ja hätäännyin. Koitin juosta pakoon ja työntää pimeyttä pois. Turhaan. Sitten päätin, etten taistele vastaan. Se vain lisäsi pimeyden mahtia. Niinpä päätin antaa sen vain olla. Hyväksyin sen. Hyvä on, nyt ollaan hetki tässä ja otetaan vastaan kaikki mitä juuri tällä hetkellä on antaa. Oivallukset tulevat myöhemmin, nyt on kokemisen aika. Tämä pimeys on uinunut jossain sisälläni ja minun on kohdattava se, jotta voin jatkaa matkaani.
Pimeys pysäyttää. Aivan sama kuin huoneesta sammuu äkkiä valot ja alat hapuilla epätoivoisena ympärillesi... etsiä katkaisijaa, jolla vallitseva pimeys loppuisi. Törmäilet päistikkää sinne tänne ja tuttukin ympäristö alkaa tuntua turvattomalta. Jossain vaiheessa silmät alkavat tottua hämärään ja mielikin rauhoittuu. Haparoiva käsi etsii valokatkaisijaa löytäen sen vihdoin ja räpsäyttää valot päälle.. Ja jälleen silmät sokaistuvat hetkeksi.

Meille ei koskaan tapahdu mitään sellaista, jota emme sielutasolla pysty hyväksymään. Jotta voimme rakastaa ehdoitta ja täysin pyyteettä, on meidän uskallettava myös vihata. Kaikki tunteet ovat pyhiä eikä niitä ole tarkoitus peitellä vaan kokea sellaisina kuin ne sisältämme nousevat. Vihaa ei tarvitse pelätä. Vaikka olisimme kuinka valotyöntekijöitä tai ihmisenkeleitä, meillä on oikeus myös tuntea vihaa. Siihen ei kuitenkaan pidä jäädä kiinni, sillä silloin se sairastuttaa. Kolikolla on kaksi puolta ja molemmat puolet ovat yhtä arvokkaita. Oikeastaan kolikko on arvokas juuri siksi, että sillä on nuo molemmat puolet. Riippuu täysin meistä itsestämme, uskallammeko kurkistaa myös sen toisen niistä....

Prosessi ei ole vielä päättynyt, mutta pinta alkaa jo häämöttää.. kuten syväsukellusten aikana, on nytkin pintaa kohti noustessa tultava hiljaa ja varoen, jotta paineet saadaan tasattua turvallisesti. Muuten voi iskeä "sukeltajan tauti".
Oppaani toistavat minulle lausetta: voit johdattaa toisia vain niin pitkälle kuin olet itse kulkenut.... ja se on taivahan tosi!


-Meena