Sieluenergiaa

Tämä kesä on tuonut minulle jotain hyvin suurta ja merkittävää. Menneinä parina kuukautena olen saanut kokea aivan valtavasti iloa, oivalluksia ja rakkautta. Erityisesti viimeisin noista eli rakkaus on ollut menestyksen avain. Olen kulkenut hyvin pitkän sisäisen tien juuri tähän pisteeseen ja suoraan sanottuna, en ikinä olisi uskonut saavuttavani sisäisesti jotain näin suurta. En arvannut villeimmissäkään kuvitelmissa, miten upeaa on sieluenergialla työskentely. 

Miten ja missä oivalsin tämän kaiken? Oivalsin sen kesätyöpaikassa töitä tehdessäni. Tänä kesänä työskentelin nimittäin elämäni ensimmäistä kertaa sairaanhoitajana. Minua pyydettiin jo viime syksynä työharjoittelun jälkeen kesätöihin eräälle osastolle, mutta jostain syvältä sisimmäistäni kumpusi aavistus, että minun ei ole tarkoitus mennä kyseiselle osastolle. Niinpä vitkuttelin kesätyön hakua aivan lopputalveen ja päätin summanmutikassa hakea sijaisuutta kotihoidosta. Ottaen huomioon paniikkihäiriötaustani ja sisäiset rajoitteeni, aloin itsekin pitää itseäni kajahtaneena: miten ihmeessä selviäisin työstä kotihoidossa? Mikä kumma minua nyt sinne kaikesta huolimatta työntää? Eikö olisi helpompaa olla töissä osastolla, jossa rutiinit tuovat turvaa ja kollegoita on kasapäin vieressä, joilta kysyä neuvoa… miten ihmeessä selviäisin kotihoidossa, jossa kaikki on hyvin ennakoimatonta ja työ itsenäistä liikkumista paikasta toiseen? Toivottavasti saatte kiinni ajatuksesta :). Intuitio kuitenkin voimistui vähitellen ja seuravana päivänä hakemuksen jättämisestä minut jo kutsuttiinkin työhaastatteluun. Selkeä palaute universumilta: olet oikealla polulla! Muutaman viikon päästä istuin ryhmähaastattelussa yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa. Kauaa ei tarvinnut paikan herumista jännittää, sillä jo saman päivän aikana minulle tarjottiin sijaisuutta sopivan matkan päästä kotoa. Sisäinen hymy levisi korviin… kiitos kiitos kiitos vaan taivaiset auttajat, jotka auttoivat asioita lutviutumaan ja järjestivät paikan näin nopeasti. Koska oli vasta kevät ja koulutehtäviä sekä työharjoitteluita edessä, en ehtinyt sen kummemmin ajatella tai pelätä vielä tulevaa kesää. 

Kuitenkin toukokuun lopussa, pari päivää ennen ensimmäistä työvuoroa alkoi syke nousta. Yhtäkkiä se olikin siinä edessäni: haaste, joka minun tulisi ylittää, pelko joka minun tulisi voittaa. Saatoin näyttää ulospäin tyyneltä, mutta sisällä vapisin kuin haavanlehti. Pelko kävi aivan sietämättömäksi ja olin vähällä jo perua koko sijaisuuden. Mieleni olisi halunnut tehdä lukkojarrutuksen, sillä se näki edessään vain seinän: en mitenkään voisi pärjätä tulevassa työssäni!! Mutta sieluni tiesi toisin. Onneksi jokin voima, sisäinen kompassi sai minut pysymään kurssissa ja suuntaamaan kohti väistämätöntä. Pelon ja jännityksen lisäksi tunnekehossani välkehti myös kutkuttava toivonpilkahdus: mitä jos onnistunkin? On nimittäin niin, että kun sielun energia asettuu kenttäämme tietynlaisella vakaudella, sen osoittamaa suuntaa on lähes mahdotonta vastustaa. Vetovoima imee meitä valtavan magneetin tavoin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Tuon vetovoiman avulla minut sysättiin kauas ulos mukavuusalueeltani ja otin valtavan sisäisen hypyn kohti tuntematonta. Vetovoiman nimi on rakkaus. 

Kesäkuisena maanantaiaamuna hyppäsin fillarin selkään ja poljin muutaman kilometrin matkan terveysasemalle. Jännitys sai aivan infernaaliset lukemat ja minun oli tavattoman vaikea pitää tyyneyttä yllä edes ulospäin. Olin aivan varma että kuolen vielä siihen jännityksen tunteeseen, että sydän ei kestä sellaista sykettä ja keho sellaista määrää stressihormonia. Sieltä minä kuitenkin löysin itseni, istumasta toimistolta ja esittelemässä itseäni sairaanhoitajan sijaisena. Sanat eivät tahtoneet sopia suuhuni, titteli tuntui vieraalta. Olisi tehnyt mieli liittää perään turvallisesti ”-opiskelija”. Minäkö sairaanhoitaja? Ei, ei, ei, nipistäkää minut hereille tästä unesta. Heti ensimmäisenä sain kuulla, että perehdyttäjäni, tiimin toinen sairaanhoitajista olikin sairastunut. Ihmettelin mielessäni outoa käännettä, mutta luotin universumin viisauteen. Jokin suurempi tarkoitus pysyy mieleltä salattuna. Lähdin siis erään lähihoitajan mukaan asiakaskäynneille, tavoitteena tutustua asiakkaisiin. Jo ensimmäisillä käynneillä minulta kysyttiin mm. lääkkeisiin sekä sairauksiin liittyviä kysymyksiä, joihin tiesin vastauksen. Tällä tavoin minua rohkaistiin työssäni, sillä sain vähitellen todellisen kosketuksen omaan osaamiseeni. Minähän osaan! Minähän tiedän! Ihmeellistä! EI oppi ojaan kaada. Palkitsevinta oli kuitenkin huomata, että tietotaidon lisäksi minä todella PYSTYN tähän työhön käytännössä. Aloin sietämään epävarmuutta ja ennakoimattomuutta. Koitin jatkuvasti keskittyä vain kulloiseenkin asiakkaaseen ja asiaan. Elää hetkessä, päivä kerrallaan. Ensimmäisen viikon jälkeen aloin tehdä itsenäisiä kotikäyntejä ja sairaanhoidollisia työtehtäviä ja huomasin vähitellen rentoutuvani myös sisäisesti. Päätin kohdata jokaisen asiakkaan autenttisena ja arvokkaani, luottaen siihen, ettei eteeni tule mitään sellaista tilannetta, jota en kykenisi hoitamaan. Päätin elää päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Ja kas, työ alkoi tuntua mielekkäältä. Juhannuksen tienoilla selvitin erään todella kinkkisen asiakastilanteen kunnialla läpi ja jälkeenpäin asiaa tarkasteltuani voin todeta, että arvostukseni tiimissä taisi nousta aivan uudelle tasolle. Hiljalleen epävarmuuteni muuttui nöyryyden kautta sisäisen voimani löytöretkeksi, jonka aarretta kannan sydämessäni lopunelämääni. Aloin saada palautetta asiakkailta ja työtovereiltani. Palaute oli kannustavaa ja samalla todella häkellyttävää! Tavallaan en tuntenut tekeväni mitään erityistä, olin oma itseni.. ja kuitenkin, tunsin että jokin suurempi voima virtasi loputtomana lävitseni. Palvelin, mutta en menettänyt piiruakaan omasta voimastani, päinvastoin!! Olin nöyrä, mutten nöyristellyt. Tunsin jatkuvasti saavani sylikaupalla lisää energiaa. Pyysin joka aamu taivaiset auttajat mukaani töihin työskentelemään sekä minun kanssani että minun kauttani. Välillä fyysinen kehoni tunsi uupumusta pitkän ja raskaan opiskeluvuoden jälkeen joka tauotta jatkui työelämään, mutta silloin minulle järjestettiin helpompia päiviä, jolloin sain tehdä toimistohommia verkkaiseen tahtiin. Jokaisen asiakkaan luokse menin suuren kunnioituksen vallassa: upeaa, että juuri minä saan mennä tämän vanhuksen kotiin ja auttaa häntä selviytymään arjestaan kotona laitoksen sijaan. Surukseni kuitenkin huomasin myös, että kaikki hoitajat eivät suinkaan toimi samoista lähtökohdista käsin. Kaikki eivät suostu näkemään, miten arvokasta työtä tekevät ja kuinka suurella hienotunteisuudella hoitotyötä on tehtävä varsinkin, kun ympäristönä on toisen ihmisen koti. Nimittäin, jotta voi ansaita toisen ihmisen luottamuksen, on hänen kotiaan ja tapojaan kunnioitettava, olivatpa ne miten erilaisia, outoja tai ristiriitaisia hyvänsä. Jotta voi palvella lähimmäistään pyyteettömästi, on uskallettava siirtää oman egon mölinät syrjään. 

Kesä opetti minulle paljon… aivan valtavasti! Tietysti opin kädentaitoja ja sain tietotaitoa ammattiini liittyen, mutta kaikkein arvokkaimmat opit liittyivät jälleen omaan itseeni. Siihen, millaista on työskennellä sieluenergialla ja intuition ohjaamana. Viimeisillä viikoilla eteeni tuotiin jälleen tilanne, jossa minun oli kerta kaikkiaan tehtävä järjellä täysin ”hullulta” tuntuva päätös, mutta jostain syystä juuri minun oli hoidettava kyseinen tilanne. Ottaen huomioon, etten ollut saanut juurikaan perehdytystä työhöni ja muutenkin ”untuvikko” näissä hommissa, teki tietoisen mielen mieli lyödä kapulat rattaisiin ja tehdä näennäisesti helppo ratkaisu eli siirtää hoitovastuu muulle taholle. Jälleen kerran kuitenkin pyysin taivaiset auttajat hätiin ja päätin vain luottaa vaistoihini tilanteen hoitamiseksi. Illalla nukkumaan mennessänikin vielä kyseenalaistin päätökseni: olisiko minun vain pitänyt lähettää tämä ihminen sairaalaan? Miten ihmeessä hän pärjää siellä kotonaan? Sain kuitenkin voimakkaan intuition, ettei tätä asiakasta missään nimessä tule lähettää sairaalaan vaan hänet on saattohoidettava kotona. Siispä minulle ei tosiaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin LUOTTAA. Monta työpäivää meni asioita ja apuja järjestäessä, mutta lopulta kaikki saatiin sujumaan. Kun viimeisinä työpäivinäni kävin tätä asiakasta hoitamassa, sain todellisen palkinnon kaikesta tehdystä työstä. Sain ylitsevuotavan kiitoksen ja hymyn. Tunsin luottamuksen syntyneen hoidettavaan, joka suhtautui aluksi äärimmäisen epäluuloisesti kaikkiin hoitajiin. Näin, kuinka muurit olivat sulaneet. Näin myös sen valtavan pettymyksen, jonka tieto viimeisistä työpäivistäni aiheutti. Kuinka pahoillaan sekä asiakas, omaiset että kollegani olivat työsuhteeni loppumisesta. ”Miksi kaikki ihanat hoitajat lopettavat?” Nämä asiakkaan lausumat sanat jäivät kaikumaan korviini. Tietoinen mieleni askarteli ajatuksen kanssa myös: jäikö jotain kesken? Olisi ollut niin mukava jatkaa tätä hoitosuhdetta. Mutta ymmärrän, että kyseessä taisi olla sielunsopimus. Olin sopinut, että järjestän hänelle kaikki mahdolliset avut kotiin, jottei hänen tarvitsisi kuolla sairaalassa. Hän halusi kuolla kotona, hän pyysi sitä! Se oli hänen ainut toiveensa! Sitkeyteni palkittiin. Järjettömyyteni palkittiin. Intuitioni kuuntelu palkittiin. Minä sekä tämä asiakas saimme molemmat sisäisen rauhan, kun työni oli tehty. Sain myös omaiselta kiitokseksi ja läksiäislahjaksi upean kukan sekä kortin. En tiedä elääkö tämä asiakkaani enää.. kovin montaa viikkoa hänellä tuskin oli elinaikaa. Voin vain rukoilla, että hänen lopullinen toiveensa toteutui. Ettei kukaan lähettäisi häntä sairaalaan, vaikka kunto miten heikkenisi. Että hän saisi tarvitsemansa kipulääkityksen. Että muutkin hoitajat uskaltaisivat kohdata tämän vanhuksen, kunnioittaen hänen kotiaan ja viimeisiä toiveitaan. Että turhia toimenpiteitä vältettäisiin. Että hän saisi kuolla arvokkaasti ja onnellisesti, omassa kodissaan. Etteivät omaiset huolehtisi turhaan, sillä juuri näin on tarkoitettu tapahtuvaksi. 

Juuri nyt olen ansaitulla kesälomalla. Koko olemukseni valtaa edelleen suuri rakkaus ja kiitollisuus, kun ajattelen kaikkea sitä energiaa, jolla sain työskennellä kuluneena kesänä. Juuri näin haluan toimia tästä eteenpäin. Olen tänä vuonna käynyt mustaakin mustemmissa pohjamudissa, mutta löytänyt taas sieluenergiani takaisin ja uskaltanut kohdistaa katseeni valoon. Olen astunut kauas mukavuusalueeni ulkopuolelle, hypännyt tuntemattomaan, ja saanut palkinnoksi runsain mitoin rakkautta ja kiitosta universumilta.

Rohkeutemme huomataan. Rehellisyytemme huomataan. Valomme aistitaan. Rakkautemme aistitaan. Meidän täytyy vain uskaltaa nähdä nuo ominaisuudet itsessämme. Meidän tarvitsee vain elää ja ilmentää ne todeksi, joka ikinen päivä ja joka ikinen hetki. 

Rakkaus ei todellakaan ponnistele...

Namaste <3

-Meena