Työelämässä aistit avoinna..

Miltä tuntuu olla työelämässä avautunein aistein? Minkälaista on tehdä hoitotyötä selvätietoisena? Haluaisin nyt kertoa hieman kokemuksia, edes pienen murto-osan niistä. Koska ammattini puolesta minulla on vaitiolovelvollisuus, voin kertoa näistä kokemuksista vain hyvin yleisellä tasolla. Kuitenkin jostain syystä tuntuu nyt tärkeältä ikään kuin käsitellä näitä asioita kirjoittamisen kautta, sillä se tuntuu luontevalta tavalta jäsentää kokemuksia.

Toisinaan minulle näytetään asioita ns. selvänäköisesti. Näen päivittäin enkeleitä valopalloina tai pieninä tuikahduksina. Pallot ja tuikahdukset ovat usein värillisiä, mutta myös silkkaa valkoista valoa. Jos suljen fyysiset silmät ja keskityn näkemään sisäisillä silmilläni, josta voidaan käyttää nimitystä myös kolmas silmä, kuudes aisti tai mikä tahansa muu, alan saada päähäni sekä kuvia että selvätietoisia viestejä. Enkeleiden lisäksi näen myös henkiä, jotka nekin näyttäytyvät fyysisille silmille palloina tai orbeina. Silmät suljettuani voin alkaa tarkastella ja tunnustella hengen olomuotoa ja energiaa. Henget eivät tosin aina ole kovin kirkkaita, koska ne eivät ole puhdasta valoa kuten enkelit. Välitilaan jääneet henget ovat sameita, rusehtavia ja usein jollain lailla pelokkaita tai hämmentyneitä, kun taas jo valoon siirtyneet huomattavasti kirkkaampia ja rakkaudellisempia. Useimmiten kuitenkin aistin ne muulla tavoin. Kuvittele että seisot kaikessa rauhassa hääräillen omia juttujasi. Joku hiipii taaksesi täysin äänettä ja jää tuijottamaan sinua. Äkkiä tunnet tuijotuksen nahoissasi ja käännähdät ympäri. Miten voit selittää sen, että tunsit toisen läsnäolon ja tuijotuksen? Sinä vain aistit sen. Samalla tavoin minäkin aistin henkien läsnäolon. En osaa aina selittää, miksi ja miten aistin, mutta uskon että nimenomaan herkkyys on vahvin työkaluni. Erittäin vahvana, voisinko sanoa vahvimpana, selväaistina minulla on selvätunteisuus. Tunnen ja aistin kehossani muiden ihmisten (myös henkien) tunteita ja ajatuksia. Huomaan joskus yksinkertaisesti vain tietäväni toisen tunnetilan ja aikeet, ilman mitään loogista selitystä. Tämä on osin täysin tiedostamatonta toimintaa ja puhunkin siitä energialukutaitona. Sanan keksin itse. Energialukutaitoa voi verrata fyysiseen kirjainten lukutaitoon, sillä siinäkin on ikään kuin aakkoset ja alkeet. Lukutaito kehittyy, mitä enemmän lukee ja kirjoittaa. Aluksi lukeminen on hidasta tavaamista, mutta nopeutuu ja automatisoituu vähitellen. Myöhemmin sanavarastomme kehittyy ja voimme oppia lukemaan myös vieraita kieliä. Konkreettista energialukutaitoa on myös lukeminen ns. rivien välistä ja kirjoittajan todellisen sanoman/energian tavoittaminen. 

Toisten ihmisten energioita ei kuitenkaan koskaan saa tarkoituksella ”lukea” lupaa kysymättä. Vaikka näkisin, tuntisin ja tiedostaisin toisesta mitä tahansa, ei minun ole lupaa sanoa kaikkea ääneen. Selväaistien avautumisen myötä meillä on myös yhä suurempi vastuu sanoista, teoista ja ajatuksistamme. Toisen ihmisen yksityisyyttä ja itsemääräämisoikeutta on kunnioitettava. Jos alamme lukea toisen energioita ilman hänen pyyntöään, rikomme hänen vapaata tahtoaan ja aiheutamme lopulta vain hallaa itsellemme. Siitä nimittäin on karmisia seurauksia. Lisäksi myös toiselle saattaa jäädä jollain lailla ”hyväksikäytetty” ja epämukava olo. Meille on Luojan rakkaudella annettu henkisiä lahjoja ja kykyjä, sisäisiä työkaluja joiden tarkoitus on auttaa meitä lisäämään rakkauden määrää maailmassa, ei suinkaan käyttää niitä itsekkäisiin tarkoituksiin tai oman egon pönkittämiseen. Aistit avautuvat vähitellen henkisen kasvun myötä, sillä meidän on konkreettisesti opeteltava käyttämään niitä ennen kaikkea turvallisesti. Kaikkia kykyjämme ei todellakaan voida heti ottaa käyttöön, sillä ihmismieli on kuitenkin erittäin hauras. Psyykeen täytyy siis pysyä mukana tai pahimmillaan seurauksena voi olla esimerkiksi psykoosi. Henkisen kasvun myötä myös chakrat avautuvat ja puhdistuvat. Pelkoja poistetaan. Täten valo ja rakkaus pääsevät paremmin virtaamaan koko energiajärjestelmässämme aina fyysistä kehoa myöten. Itselläni tämä varsinainen tietoinen henkisen kasvun prosessi, jota voidaan myös kutsua ylösnousemusprosessiksi, vihkimyspoluksi tai mitä nimeä nyt haluaakaan käyttää, on kestänyt noin kolme vuotta. Avautumisen tahti on ollut huimaa ja puhdistuminen voimallista. Pysähdyksiäkin on ollut, mutta niiden jälkeen energiani ovat muuntuneet voimakkaasti ja oivalluksille on tullut tilaa. 

Kaikki sairaudet näkyvät ensin aurassamme, ennen kuin ilmenevät fyysisessä kehossamme. Työssäni olen monta kertaa nähnyt asiakkaiden ja potilaiden aurassa tummia laikkuja, jotka ovat merkkejä sairauksista tai energiatukoksista. En useinkaan lähde tietoisesti lukemaan kenenkään energioita, mutta näitä laikkuja ym. näytetään minulle tarkoituksella, jotta opin työskentelemään erilaisten energioiden ja asioiden parissa. Se missä kohtaa kehoa kipu tai sairaus sijaitsee, johdattaa meidät alkuperäisen henkisen tukoksen jäljille. Fyysinen kipu on maamerkki, jota voi halutessaan lähteä seuraamaan. Fyysinen kipu on oikeastaan vain OIRE jostain syvemmällä olevasta energiatukoksesta. Täytyy vain opetella energeettisesti lukemaan jälkiä ja seuraamaan myös omaa intuitiota. Toisinaan puhdistettavaksi saattaa nimittäin myös nousta menneitä elämiä. Kaikki asiat ja energiat, joita meille näytetään, tulevat tietoisuuteemme tarkoituksella, yleensä puhdistettavaksi ja eheytettäväksi. On tosin opeteltava myös erottelukykyä, milloin asioista kannattaa puhua ääneen. 

Töissä olen siis nähnyt mustia laikkuja ja pisteitä asiakkaiden ja potilaiden auroissa. En kuitenkaan koululääketieteen piirissä työskennellessäni yleensä voi mainita näitä asioita ääneen, joten olen lähettänyt kyseiselle ihmiselle valoa ja rakkautta sekä rukoillut hänen puolestaan. Lisäksi pyydän aina enkelit apuun. Näin tiedän tehneeni parhaani kyseisen ihmisen ja tilanteen hyväksi. Näin minun ei jälkikäteen tarvitse miettiä ”teinkö oikein?” koska tiedän, että Luojan voima jatkaa hiljaista rakkaudellista työtään asiakkaissa minun poistuttuani fyysisesti paikalta. Näin minulla on aina myös valon ja rakkauden siunaus ja suojaus kaikelle tekemälleni työlle. 

Sairaanhoitajana tehtäväni on usein hoitaa ihmisten fyysisiä haavoja. Mutta koska kaikki ulkoinen on vain heijastusta sisäisestä, ovat fyysisetkin haavat aina merkki myös henkisistä haavoista ja kohtaamatta jätetyistä tunteista sekä tarpeista, joita emme ole tyydyttäneet. Myös traumaattisesti syntyneillä haavoilla on tarkoitus. Yleisin syy niihin on pysäytys. Toisinaan universumin on pakko pysäyttää meidät rytinällä, jotta havahdumme muuttamaan haitallisia toimintatapoja tai vahingollisia asenteita ja uskomuksia. Vaikka emme voisi vaikuttaa juuri sen hetken olosuhteisiin, voimme aina muuttaa asennetta ja suhtautumistapaa, joka taas muuntaa tilanteen ja energian rakkaudellisemmaksi. Tällä tavoin elämän solmut lähtevät avautumaan. Meidän ei lopulta tarvitse tehdä mitään muuta kuin ottaa vastuu omista tunteista ja elämästä. Silloin voimme alkaa luoda sinne lisää hyviä ja positiivisia asioita ja ilmentää haluamiamme ulkoisia olosuhteita. Saattaa kuulostaa liiankin yksinkertaiselta. Lopulta kaikki on tosiaan hyvin yksinkertaista, mutta ihmismieli kuvittelee mielellään kaiken olevan monimutkaista ja vaikeaa.

Selvätietoisena sairaanhoitajana en siis voinut olla näkemättä fyysisten haavojen ”taakse”. Tein havaintoja asiakkaistani, kuinka valtaosalla oli suuri hoivan ja huolenpidon kaipuu. Aivan kuten pienellä lapsella on kova ”aikuisennälkä” eli halu tulla huomioiduksi, nähdyksi ja kuulluksi, ei tämä tarve katoa mihinkään iän myötä. Monilla oli myös hyvin haastavia elämäntilanteita ja koskettavia ihmiskohtaloita, joista väistämättä on jäänyt tunnekuormaa. Sota-aika kaikkine pelkoineen on pureutunut tunnekehon uumeniin ja vaikuttaa jopa sukupolvien yli. Sisäinen lapsi on hautautunut aikuisuuden taakan alle. Tietenkin löytyy myös iloisia poikkeuksia, niitä vanhuksia, joilla elämänilo virtaa kaikesta huolimatta suonissa ja jotka uskaltavat rakastaa viimeiseen hengenvetoon asti. Heiltä oppii valtavasti. 

Kotihoidossa työskennellessäni näin monenlaisia koteja. Aloin vähitellen oivaltaa kodin merkityksen ihmiselle. Koti on turvasatama ja paljon enemmän. ”Home is where the heart is” – sanonta pitää todellakin paikkansa. Fyysinen koti heijastelee jälleen sisäistä maailmaamme ja siksi toisen kotiin on aina mentävä kunnioituksella. Astuessani toisen kotiin, astun ikään kuin hänen auraansa sisään. Kodista voin energialukea monia kerroksia ja elämäntapahtumia. Kodissa vallitseva tunnelma kertoo omistajansa asenteista ja energioista.  Tein havaintoja, kuinka sotkuinen ja tavarantäyteinen koti usein heijasteli sisäistä tunnetaakkaa sekä ylipäätään vaikeuksista luopua vanhasta kaikilla tasoilla. Tavara luo ikään kuin illuusion turvallisuudesta ja on lääke sisäiseen turvattomuuden tunteeseen. Sillä paikataan mm. tyhjyyden tunnetta tai sitä haalitaan pelkoon perustuvin motiivein. Tietenkin myös dementoivat sairaudet aiheuttavat usein tavaran hamstraamista ja epäsiisteyttä, sillä ihminen menettää tuolloin kyvyn huolehtia itsestään. 

Surua, aivan valtavasti surua. Surun saatoin lukea monen vanhuksen silmistä, jopa hymyn takaa. Moni myös kertoi edesmenneistä rakkaistaan ja eletystä elämästään. Heidän kertoessaan kuolleista puolisoista, sukulaisista, lapsista tai ystävistään, tulivat näiden ihmisten henget usein paikalle. Verhon toisella puolen, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Lohduttivat rakkaitaan. Katsoivat rakastavasti, hyväksyen. Aistin heidät aivan lähellä, mutta vaikenin. Minullekin iski pelko: en uskalla sanoa, ettei kuollut rakkaasi ole suinkaan kuollut vaan syntynyt uudelleen toisessa ulottuvuudessa ja voi paremmin kuin hyvin. Hullunahan he minua pitäisivät! 

Työkaverini isä kuoli kesällä yllättäen. Työkaverini tultua takaisin sairausloman jälkeen töihin seisoi hänen isänsä siinä hänen kanssaan… aivan liki. Minua alkoi suorastaan huimata kun tunsin hengen energian jotenkin ”tuoreena”, juuri henkimaailmaan siirtyneenä. Mieleni olisi niin kovasti tehnyt kertoa kuinka työkaverini isä seurasi tyttärensä touhuja.. Hiukan huvittuneena pyöritteli päätään tämän puhuessa hautajaisvalmisteluista, arkuista, hautapaikasta ym. Jotka ovat tärkeä osa surutyötä tänne jääville, mutta itse hengelle usein lopulta yhdentekeviä. ”Turha siellä haudalla on rampata, en minä siellä ole!” tokaisi mieheni mummo siirryttyään henkimaailmaan muutama vuosi sitten. Enkä ole käynyt omien isovanhempieni haudalla kuin kerran vuodessa jouluaattona viemässä hautakynttilän ja ihastelemassa hautuumaan upeaa kynttilämerta. Isäni äiti vierailee luonani silloin tällöin. Alkuvaiheessa henkistä polkuani tunsin hänet usein, mutta nykyisin yhä harvemmin. Hänkin jatkaa sielunsa matkaa jo uusien oppien parissa. Läheisistä on hyvä vähitellen päästää irti, luottaen ettei rakkaus mihinkään katoa, päinvastoin. Rakkaus voimistuu kun vapaudumme surusta ja jatkamme eteenpäin. Emme koskaan lopullisesti menetä ketään. Emme koskaan. Surutyö on tärkeää käydä läpi. Syyllisyyttä meidän ei tarvitse tuntea kenenkään kuolemasta. Ei edes silloin, kun kuolema on ollut tuskallinen tai yllättävä. Syyllisyyden tunteminen estää suruprosessia etenemästä, anteeksianto vapauttaa. Vihan tunnekin kuuluu suruprosessiin, mutta vain väliaikaisesti. Lopulta mitään ei jää sanomatta, tekemättä tai kesken. Lopulta kaikki on aina Korkeimman käsissä ja sielunsopimukseen kirjattuna. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin, näyttivätpä asiat miten nurinkuriselta hyvänsä. Meille ei tapahdu mitään, mitä sielu ei olisi hyväksynyt tapahtuvaksi. Tämä on joskus vaikea hyväksyä.  

Ehkä haastavinta oli työpäivien aikana kuitenkin se, etten voinut työkavereilleni jakaa kaikkea näkemääni ja kokemaani. Välillä iski hetkellisesti jopa lievä yksinäisyyden tunne: ”voi kumpa voisin kertoa, mitä juuri näin tuonkin asiakkaan luona”. Kokemusten jakaminen. Se jäi puuttumaan. Monesti sulattelin asioita yksin, tai joitakin kerroin valoystävilleni kuitenkin vaitiolovelvollisuuttani kunnioittaen. Tiedän, että jonain päivänä voin jakaa kokemuksia myös työyhteisön kesken. Sitä ennen, opettelen erottelukykyä milloin voin sanoa asioita ääneen ja milloin taas on parempi pysyä vaiti. Helppoa se ei aina ole. 


-Meena