Elämän rajamailla

Elämän rajapinnoilla ihmisen pienuus ja toisaalta suuruus tulevat näkyviksi. Kaikki se, mitä syvästi sisimmässämme pelkäämme, onkin äkkiä silmiemme edessä: näkyvänä, kuuluvana, käsin kosketeltavana. Voimme valita sulkea silmät, kääntyä ympäri ja teeskennellä ettei sitä ole olemassa. Tai voimme huokaista syvään ja sukeltaa sisään. Antaa sen vyörytä ylitsemme, jyrätä meidät hetkeksi alleen, totaalisesti, kokonaan, syödä elävältä. Ja lopulta.. vapautua siitä tuntien olomme höyhenen kevyeksi.  

Pahin pelkosi. Oletko miettinyt mikä se voisi olla? Mikä on niin tuskallinen asia, että jo ajatus sen kohtaamisesta nostattaa kyyneleet silmiin ja pakokauhun hirttosilmukka kiristää kaulaasi? Minä taidan olla kohdannut omani.

Katselen ihmisiä, jotka ovat keskellä sitä kauhutarinaa, jota itse eniten pelkään. Oivallan kuitenkin, että pelko on minusta lähtöisin, ei heistä. Minä en voi tietää, miltä tuosta toisesta on mahtanut tuntua kuulla pelottavat sanat, että oma lapsi on vakavasti sairas. Kuolemansairas. Menettämisen pelko on minussa, enkä voi automaattisesti olettaa sen olevan kaikilla näin ahdistavan voimakas. 

Syntymä ja kuolema ovat portteja, joissa ihmisyys riisutaan ikään kuin alasti. Muu maailma ympärillä pysähtyy ja menettää hetkeksi merkityksen. Elämän mysteeri tuntuu olevan vain ohuen harson takana. Muistan, kuinka lasteni synnyttyä maailmani mullistui. Tunne oli kaikin puolin uskomaton, etenkin esikoisen syntymän jälkeen. Tuntui kuin olisin katsellut kaikkea hetken itseni ulkopuolelta, koska mullistus oli lähes liian valtava asia käsiteltäväksi mielelle, tietenkin hyvässä mielessä! Sydän oli pakahtua onnesta ja silkasta ihmetyksestä: onko tuo pieni ihminen MINUN lapseni? Kasvoiko hän minun kohdussani ja synnytinkö minä hänet, juuri äsken? Ensimmäinen kysymykseni kätilön nostettua tyttäreni rinnalleni oli: ”onks toi mun? onks toi mun?” Ja olin aidosti tosissani, suorastaan hädissäni! En meinannut millään uskoa, sitä mitä näin ja koin omin silmin. Jokin hyvin suuri voima vavisutti jokaista soluani. Ihmiset ulkomaailmassa kiiruhtivat ruuhkabusseihin ja tekivät ruokaostoksia marketeissa, mutta minusta kaikki se vaikutti tapahtuvan kuin toisella planeetalla. Minä sain kokea syntymän ihmeen. Vauva hehkui silmissäni vaikka kirjaimellisesti kehoni oli kuin jyrän alle jäänyt. Oma lapsi, katsokaa, näettekö miten rakas hän on minulle? Hänelle voisin luovuttaa elämäni viimeisen henkäyksen. Sillä hetkellä ainoa ihminen koko universumissa, jonka vuoksi voisin kuolla. Niin sanomattoman tärkeä tuo pieni ihmistaimen on minulle.

Mutta eihän sitä kukaan ulkopuolinen voi todella kokea ja ymmärtää. Kokemus on minun sisälläni. Jotain vastaavaa käy varmasti läpi valtaosa tuoreista vanhemmista, mutta silti jokaisen kokemus on yksilöllinen ja ainutlaatuinen juuri siinä hetkessä. Ei kukaan voi hypätä toisen saappaisiin ja kävellä hänen polkuaan. Voimme vain aavistaa, että jotain tämän kaltaista ehkä joku toinenkin tuntee. Syntymän ihme tuo mukanaan niin suuren rakkauden, että sen kohtaaminen laittaa sisäisesti polvilleen. Se tuo meille pienen palan taivasta mukanaan.

Samankaltaisen ilmiön tuo tullessaan myös kuolema, joka toisaalta on hyvin väärinymmärretty ja mustamaalattu nykymaailmassa. Jos syntymä saa meidät kokemaan itsemme jollain lailla täydemmäksi, kokonaisemmaksi, kuolema sen sijaan repii meidät riekaleiksi ja pirstoo palasiksi. Mutta vain, jotta voisimme koota itsemme jälleen uudestaan kokoon.

Mitä minä sitten pelkään eniten? Mikä pelkoni yltää suoraan ytimeen saakka ja saa voimaan fyysisesti pahoin? Se on menettämisen pelkoni. Todellakin, pelkään kuollakseni että menetän lapseni. Noin, siinä se on… näkyväksi tehtynä, paljastettuna. Aloin kokea tuota pelkoa jo ollessani itsekin vielä lapsi. Silloin tosin pelkäsin menettäväni vanhempani. Kun äitini humalassa kaatui lapsuudenkotini portaissa ja jäi sammuneena makaamaan maahan, kuuma aalto löi lävitseni: nytkö SE tapahtui? Ei tapahtunut, mutta pelko jäi solumuistiin ja nousee sieltä vielä tänäkin päivänä kuin napin painalluksesta muistuttamaan koetusta tunnemyrskystä. 

Nyt pelkoni on suoraan edessäni. Työharjoitteluni lasten osastolla on nostanut pahimman pelkoni suoraan kasvojeni eteen.. kuin märkä rätti se läjähti päin näköä. Tiesin, että tämä haaste tekisi tuloaan vielä jonain päivänä. Se päivä on nyt. 

Toissa iltana itkin lohduttomasti. Sairaan lapsen kohtaaminen otti kovemmalle kuin osasin kuvitella. Nyt en puhu hiukan sairaista lapsista, vaan oikeasti TODELLA sairaista ja huonovointisista. En edes tajunnut, että kukaan lapsi voi olla niin sairas kuin kohtaamani lapset. Itkin, koska minusta tuntui todella pahalta. Suru puski saumoista läpi enkä edes yrittänyt estellä. Itkin myös omaa menettämisen pelkoa. Syvä ymmärrys valtasi minut: elämä on todellakin tässä ja nyt. Meillä ei ole mitään muuta kuin tämä hetki. Emme voi tietää, mitä nurkan takana odottaa. Elämä voi pysäyttää milloin tahansa. Niin on käynyt näille perheille. Elämän mysteeriä ei pidä aliarvioida, eikä sitä toisaalta tarvitse myöskään pelätä. Sitä tulee kuitenkin kunnioittaa. Paras tapa kunnioittaa sitä, on elää vain tässä ja nyt. Olla läsnä. Rakkaus pääsee luoksemme vain läsnäolon kautta. Emme tavoita sitä mistään ulkopuolelta, sillä se on jo meissä, syvällä sisällä, pelkojen taakse kätkeytyneenä. Hiljaa odottamassa, että pysähdymme. Kärsivällisenä vartoo, kunnes antaudumme ja todella oivallamme sen jo olevan osa itseämme.

Toisaalta, minut valtasi myös syvä kunnioitus: rohkeita sieluja!! Jokaisella omat syynsä valita tällainen kokemus tähän elämään. Rohkeita sieluja ovat myös kaikki ne vanhemmat, joiden sielut ovat valinneet noin vaativan haasteen elettäväksi, koettavaksi. Todella syvä kunnioitus. Jos voin auttaa heitä käymään sen läpi pelkällä läsnäololla, aion todellakin tehdä sen. Voisin valita myös paeta.. lyödä hanskat tiskiin ja todeta että henkinen kanttini ylittyi. Vapaa tahtoni sallii senkin, eikä minua siitä tuomita. Uskon kuitenkin, että minulle tuotiin tämä oma haasteeni eteen juuri sen takia, että olen tarpeeksi vahva sen kohtaamaan. Kulkemaan rinnalla ja ennen kaikkea KOHTAAMAAN nämä perheet heidän eläessään kenties pahinta painajaistaan. Tällä hetkellä en voisi kuvitella mitään tuskallisempaa kuin se mitä nuo perheet käyvät läpi. Jos eläisin sitä, toivoisin, että joku uskaltaisi kohdata minut. Toisen taakkaa ei pidä koskaan ottaa kannettavakseen, mutta jos meillä on tilaisuus kulkea rinnalla ja sillä tavalla auttaa toista jaksamaan astumaan seuraava askel… niin se on vähintä ja toisaalta upeinta, miten voimme sielutasolla palvella. Jotta voin tehdä näin upean rakkauden työn, on minun uskallettava kohdata suurin pelkoni ja puhdistettava sen energia jokaisesta solustani. Muussa tapauksessa jonkun toisen ihmisen pelko pääsee luomaan sidoksen omaani ja löydän itseni aasin roolista kantamasta toisen kuormaa, oman voimani kadottaneena. 

Pelot puhdistuvat kohtaamalla. Tässä olen, pelkoni, hukuta minut hetkeksi, mutta salli sitten rakkauden jälleen nostaa minut pintaan, eheyttää ja tuntea syvää vapautta ja kiitollisuutta. 

Kiitos kiitos kiitos!!!