Läsnäolon viikko: kolmas päivä

Kolmas päivä... Alan jo hiljalleen tottua tähän 'naamakirjattomuuteen'. Silti, ei ole helppoa! 
Tänään olen tehnyt pitkän aamuvuoron 7-16 ja meinasin nukahtaa bussiin kotimatkalla. Kello 5:40 herätys nyt vain sattuu olemaan aivan liian aikaisin tällaiselle iltavirkulle. Kesäaamut ovat silti ehdottomia suosikkejani. Rakastan sitä raikkautta, tuoksuja, aamukastetta. Tänään oli valtavan upea vaikkakin kolea elokuinen aamu (vain +10 astetta kuuden aikaan). Kävellessäni bussipysäkille ihastelin viereisen siirtolapuutarhan yllä leijuvaa usvaa, hauskan näköisiä pilvimuodostelmia taivaalla ja kaunista auringonnousua puiden lomasta. Bussimatkalla haukoin lähes henkeä miten pysäyttävän kaunis ja peilityyni oli meren pinta... olisi tehnyt mieli hypätä bussista ulos ja mennä rantaan kävelylle. 
Töissä olen usein pitänyt facebookia auki 'taustalla' ja hiljaisten hetkien tullessa selaillut sitä. Tänään se ei ollut vaihtoehto, joten selailin koulutehtävän lähdemateriaaleja. Iltapäivällä iski sellainen kiukun-tapainen tunne. Sanoisinko lievää pettymystä.. todellinen ymmärrys siitä, että OIKEASTI tämän viikon tarkoitus on saada minut muuttamaan tapojani ei pelkästään pitää taukoa facesta. Ei hyödytä mitään olla viikkoa lakossa jos heti sen loputtua säntään selaamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat kommentit ja päivitykset koko ajalta. Minun on vain uskallettava täysin irtaantua koko sosiaalisesta mediasta ilman pelkoa siitä, että jään jostain paitsi. Pärjään aivan hyvin ilmankin... minun ei todellakaan tarvitse tietää kaikkea siellä tapahtuvaa, vaan voin huoletta luottaa siihen, että jos minun on tarkoitus jotain tietää tai ottaa kantaa, se tuodaan kyllä eteeni. Minun ei tarvitse pitää kaikkia lankoja käsissäni ja kontrolloida itseäni tai muita. Tässäkin on minulle iso läksy opittavana. Myönnän! 
Ei ole helppoa oivaltaa ja kohdata omia 'varjojaan' se kirpaisee välillä niin että tekisi mieli vain itkeä, huutaa ja murjottaa. Tänään on juuri sellainen päivä. Nieleskelin itkua kotimatkalla. En kehdannut alkaa täydessä ruuhkabussissa vollottamaan (jotain estoja sentään vielä löytyy..). Tietynlainen negatiivisuus pyrkii pintaan, hiukan luovuttaja-olo. Pöh koko maailmalle, pah koko päivälle... saanko vetää peiton korville ja paeta sinne mököttämään? Taidan mennä tänään ajoissa sänkyyn, sillä huomenna kello kilkattaa jälleen puoli kuuden maissa. Ei kiinnostaisi yhtään mennä töihin ja kuunnella potilaiden ongelmia kun omissakin on nyt tarpeeksi kohdattavaa. Josko tämä nyt vain kuuluu tähän irtioton prosessiin. Pettymys, kiukku ja viha... tulkoot nyt sitten ja olkoot hetken, mutta menkööt menojaan myös... 
Ottaa päähän kun en osaakaan olla läsnä itselleni. Mihin kadotin tuon tuikitarpeellisen taidon? 
Huomaan olevani hyvin epävarma omista kyvyistäni juuri nyt.

Kaikkea sitä....