Läsnäolon viikko: tunnelmia viikon alusta

Nimesin tämän viikon juhlavasti "Läsnäolon viikoksi". Sanat tulvahtivat erään tuttavan (facebook)päivityksestä juuri ennen lakon alkua. Siinä se! Ompa osuva nimi! 

Tällä viikolla opettelen olemaan läsnä itselleni. Niin hyvä työkalu kuin facebook on tähän asti ollut, se on estänyt minua olemasta läsnä ’tosielämässä’. 

Kohdataan faktat: vaikka virtuaalielämä on eräänlainen tapa olla ja elää (en väitä että väärä!) siinä on silti jotain keinotekoista. Siitä puuttuu kosketus ja aito kohtaaminen.. siinä on jotain ’vääristävää’ vaikkakaan ei toki mitään väärää. Siellä on helpompi sekä räksyttää että rakastaa. Siellä on helppo myös luoda tietynlaisia rooleja ilman, että ottaa todellista vastuuta omasta itsestään. Siellä on helppo vertailla itseään toisiin ilman mitään todellisuusperää ja luoda mitä omituisempia harhakäsityksiä. Sosiaalisessa mediassa oleminen ja vaikuttaminen on valinta muiden joukossa. Tietyllä tapaa se on kuitenkin harha. Kaikki sisältö seilaa ykkösinä ja nollina bittiavaruudessa.. niin mikä se on? Missä se on? Miten sen on? Tunnustan etten ymmärrä. Onko se tässä tietokoneen ’sisällä’ vai  minun pääni sisällä? Vai kenties jossain ulkopuolelle? 

Miksi sosiaalinen media lumoaa meidät niin kokonaisvaltaisesti? Miksi sinne on niin helppo uppoutua? Onko se pakotie arkitodellisuudesta vai aito kohtauspaikka? Elämyshakuisuutta? Roolien ylläpitoa? Vertailua? Uteliaisuutta? 

Monta kysymystä.. eikä yhtä oikeaa vastausta. Jokaisella sosiaalisen median jäsenellä on oma henkilökohtainen suhde näihin erilaisiin kohtauspaikkoihin. Minullakin on omani. Minun suhteeni on tosin juuri nyt valtavan muutoksen kourissa. Pakko tehdä henkilökohtainen pesäero! Aikalisä! Kirjoitin rakkaalleni kirjeen:

"Kiitos rakas facebook, suhteemme on kestänyt jo useita vuosia (tarkalleen ottaen 5 vuotta). Suhteemme alkoi alkuinnostuksella, ihastuksella. Olit kovin erilainen luonteeltasi vielä seurustelumme alkuvaiheessa: hauska pelikenttä, harmitonta hömppää. Sitten suhteemme vakavoitui. Aloin nähdä sinussa myös varjopuolia, mutta  niistäkin huolimatta hyväksyin sinut elämääni, isoksi osaksi sitä. Pitkään sain pidettyä suhteemme terveenä ja hyvinvoivana. Välillä meinasin silti heittää hanskat tiskiin ja lopettaa suhteemme ylläpidon, sillä vaistosin ajoittain takertuvani sinuun liikaa. Pienet irtiotot tekivät kuitenkin hyvää ja suhteemme pysyi vakiintuneena. Pidin sinua itsestäänselvyytenä. En nähnyt tulevaisuutta ilman sinua, eikä menneisyydessä näyttänyt olevan mitään yhtä mielenkiintoista. Mutta sitten jotain tapahtui. Annoin sinulle liikaa vaikutusvaltaa suhteessa itseeni. Sinä aloitkin sanella päivieni kulkua ja aloin määrittää itseäni sinun kauttasi. Aloit viedä yhä enemmän ja enemmän aikaa arjessani. En enää tavannut niin paljon ystäviäni kuin ennen. Lasten kanssa pihalla ollessani mietin, miten saisin pidettyä profiilini aktiivisena.. mitä päivittäisin tästä ja tästä tilanteesta. Kaiken huipuksi päivitykset ovat usein 'passiivimuodossa' ikäänkuin itsensä ulkoistamisessa tyyliin "oli metsässä, tuntee olevansa väsynyt.." tai "on linnanmäellä lasten kanssa..". Mihin katosi minä-muoto, joka ottaa itse vastuun itsestään? Huolestuttavaa ihan jo suomenkielen kannalta! 

Niin, rakas facebook, jotain todella tapahtui: aloin tuntea suhteemme kahlitsevan energian rajoittavan merkittävästi arkeani. Uppouduin täysin siihen harhaan että "näin ne kaikki muutkin tekevät". Huomasin, että moni muukin 'roikkui' sinussa (se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa). Jos joku huomautti suhteemme intensiivisyydestä, saatoin suorastaan tulistua. Minun rakastani ei saa arvostella!! Lopulta päätin, että ero on tässä tapauksessa enää ainoa keino pysäyttää vinoutunut ja vääristynyt maailmankuvani. Minulla alkoi tulla vakavia vieroitusoireita. Tunsin, että tukehdun suhteessamme. Halusin pois, mutta aiemmin minulla ei ollut voimia lähteä. Tein kuitenkin ratkaisevan päätöksen: laitan suhteemme tauolle hetkeksi. Molempien on saatava omaa tilaa. Suhteemme ei voi enää hyvin. Se muuttui vuosien varrella liian omistavaksi. 

Istun tässä koneella, ilman sinua. Myönnän: minulla on ikävä! Kova ikävä. Olen jollain lailla hiukan hukassa.. mitä teen ilman sinua? Mutta siitäkin huolimatta tiedän tämän olevan hyvä ratkaisu meille molemmille. Kiitos kaikesta hyvästä, jota olet elämääni antanut. Kiitos niistä upeista hetkistä, joita olen kanssasi jakanut. Kiitos myös tästä valtavasta oppiläksystä, jota saan nyt elää läpi. Kiitos!!" 

Olen eilisen (maanantain) ja tämän päivän (tiistain) aikana meinannut monta kertaa ajatuksissani ohimennen "käydä äkkiä vilkaisemassa" kuten minulla on ollut tapana sepittää itselleni. Ihan vain pikavilkaisu.. EI! Nyt en anna periksi. En edes vilkaise. 

Eilisen päivän pakersin koulutehtävieni parissa ja illaksi menin vielä luennoille. Kesken luentojenkin meinasin käydä vanhasta tottumuksesta klikkaamassa.. mutta samantien sain itseni kiinni näiden rutiineiksi muodostuneiden tapojen mekaanisesta toistosta. 

Facebookin käyttöni suureksi osaksi täysin 'rutiinia'. Olen itse ottanut sen rutiiniksi ja antanut sille kohtuuttoman suuren roolin elämässäni. Täysin kyseenalaistamatta! 

Nyt vasta näen, miten paljon se lopulta onkaan syönyt energioitani!!! Millaisen vallan olen luovuttanut itseni ulkopuolelle. Sen verkostot ovat kuin loputon hämähäkinseitti pääni sisällä. Tuntuu pöyristyttävältä tajuta näin valtava asia. Oivallus on edelleen kesken. Näen vasta jäävuoren huipun. Miten järkyttävä aikasyöppö tämä sosiaalinen media onkaan minulle ollut. Tästä lähin on turha syyttää jatkuvaa kiirettä ja aikapulaa! Enhän minä tietenkään 'ehdi' siivota kodin nurkkia, kun siivoan jatkuvasti facebook-profiiliani. Kiillotan omaa ulkomuotoani siellä! En 'ehdi' huolehtia fyysisestä kunnostani, koska huolehdin jatkuvasti ulosannistani sosiaalisessa mediassa. Enhän minä 'ehdi' keskittyä omiin ongelmiini, kun keskityn jatkuvasti toisten ongelmien vatvomiseen. Heureka! Niinhän se on... 

Olen elänyt elämääni facebookin kautta. Sitä ei käy kieltäminen. Tästähän voisi saada itselleen aivan valtavan häpeän ja syyllisyyden, mutta olen oppinut ettei sen kasaaminen hyödytä yhtään mitään. Niin kauan, kuin en uskalla tunnistaa ongelmaa itsessäni, olen sen edessä voimaton. Heti, kun uskallan herätä ja katsoa totuutta silmiin, olen jo matkalla kohti voittoa. En voi muuta kuin voittaa. Palkintona on vapaus! 

Vapaudun omista harhaisista uskomuksistani. Myös facebook on täysin oman mieleni luoma uskomus. Riippuvuuteni siihen on pelkkä uskomus: kaikki muutkin ovat siellä, haluan pönkittää egoani sitäkin kautta! Pöh, niimpä tietysti. Sekin tapahtuu ajoittain hyvin salakavalasti: viatonta kehuskelua päivän kulusta, oman elämän julkisivun esittelyä, säälin hakua silloin kun on vaikeaa jne. Jatkuvaa kommentointia ja hyväksynnän hakua (sisäinen lapseni kaipaa sitä yhä). Kaikkea tätä olen tehnyt vuosien varrella. Olen myös riidellyt sitä kautta ystävieni kanssa (vuosia sitten). Ihan naurettavaa näin jälkeenpäin ajateltuna ;). Silti sekin on kokemus muiden joukossa. 

Näihin tunnelmiin lopetan tämän "päivitykseni". On tiukka tilinpäätöksen hetki. On hetki, jolloin minun tulee jälleen uskaltaa kohdata itseni ja vapautua minua sitovista kahleista. Ilman irtautumista näistä jopa yllättävistäkin sidoksista, ei rakkauden määrä minussa pääse kasvamaan. Riippuvuudet sitovat valtavan määrän energiaa ja estävät meitä etenemästä polullamme, matkalla todelliseen itseemme. Lopulta irtipäästäminen ei olekaan niin vaikeaa, kun vain luottaa omaan kykyynsä selviytyä. Universumi tukee vakaita aikomuksiamme ja auttaa meitä vaikeissa päätöksissämme. Aina kun aikomuksena on rakkaus, onnistumme takuulla, tavalla tai toisella. 

Jatkan itseni oivaltamista facebookin ulkopuolella :D. 
Jatkan todellisen läsnäolon opettelua...