Vaikeneminen on kultaa, sanotaan. Mutta miksi? Miten erotella tilanteet, jolloin voin ilmaista rohkeasti oman totuuteni niistä tilanteista, jolloin vaikeneminen on viisaampi vaihtoehto? Vastaus sinänsä on yksinkertainen: sydämen totuuden ilmaiseminen on aina turvallista, pelkän mielen mielipiteen ilmaisu ei välttämättä rakenna rauhan temppeliä ympärillemme. Niin, tässäkin tunteet viitoittavat tieni! Voinko ilmaista itseäni ääneen rakentavasti ja rauhan tilasta vai koenko vastustamatonta tarvetta puuttua asioihin omalla 'totuudellani'? Mieli askartelee helposti omia valheellisiakin totuuksia pitäen niitä ainoina oikeina. Sydän sen sijaan ymmärtää totuuden yksinkertaisuuden. Jos jokin asia tuntuu monimutkaiselta, on silloin kyse mielen askarteluista... jos taas kaikki näyttää ja tuntuu selkeältä, sydämen ääni kertoo kaiken takana olevasta suuremmasta totuudesta. Tuohon totuuteen voimme luottaa.
Kaikki ristiriidat asuvat omassa mielessämme. Jos koemme maailman olevan epäreilu tai epäoikeudenmukainen, heijastamme kaikkeen vain omaa sisäistä epävarmuuttamme. Näin yksinkertaista kaikki todella on. Todellisuudessa henkisten lakien mukaan vedämme vain puoleemme niitä tapahtumia ja kokemuksia, joiden kanssa resonoimme sisäisesti. Energia todella menee sinne, minne huomiomme kiinnittyy.
Tästä syystä taivaalliset auttajamme, enkelimme, mestarit ja valo-olennot kannustavat meitä lakkaamatta etsimään sisäisen rauhan tilan, keskuksemme. Sisäinen rauhan tila löytyy sydämen kautta, ei mielen avulla. Matka päästä (aivoista, ajatuksista) rintakehälle (sydämeen, rakkauden keskukseen) on elämämme pisin matka. Voimme juosta satoja kilometreja, saavuttaa valtavan omaisuuden, suorittaa ulkoisesti hienoja puitteita, mutta jos meiltä puuttuu rakkaus, mikään maallinen mammona ei tyydytä sisäistä rakkauden kaipuuta. Tällöin tuntuu ettei "mikään riitä". Tietynlainen tyhjyys on läsnä. Elämän todellinen merkitys jää silloin pimentoon. Emme pääse totuuden jäljille sitä kautta vaikka etsisimme maailman ääriin asti. Mieli ei yksinään löydä totuutta. Se tarvitsee sydämen apua.
Sydämen äänen kuuleminen vaatii hiljentymistä. Tästä syystä vaikeneminen on kultaa. Meidän on vaiennettava mielen möly, jotta saavutamme rauhan, totuuden ja lopulta rakkauden.
Olen monesti ihmetellyt, miksi enkelit ovat silloin hiljaa kun itse olen solmussa. Huudan avunpyyntöni kohti taivaita, mutta mitään näkyvää ei tapahdu. Suuri yksinäisyys ja avuttomuus valtaa mielen.
Juuri noina 'pimeinä' ja varjoisina hetkinä meidän tehtävämme on antautua. Salaisuus on mielen nöyrtyminen ja yhdistyminen sydämen totuuteen. Niin kauan kuin mieli ja sydän eivät tee ikäänkuin yhteistyötä, tunnemme erillisyyttä. Erillisyydestä käsin tunnemme pelkoa. Saatamme pelätä mitä tahansa ulkoista tai sisäistä asiaa. Peloillakin on silti iso palvelutehtävä sielumme matkalla. Viha, raivo, mustasukkaisuus, kateus, kauna jne ovat pelon erilaisia ilmentymiä. Nämä tunteet viitoittavat kuitenkin tien totuuden luokse. Kysymys kuuluukin: uskallammeko luopua niistä??
Pelot näyttäytyvät minulle harmaina tai mustina 'palloina' chakrajärjestelmässä tai ihmisen aurassa.
Olen itse elämäni aikana pelännyt lukemattomia kertoja ja oikeastaan aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tiedän siis miltä tuntuu pelätä!
Olen myös tuntenut suurta rakkautta. Aivan käsittämätöntä rauhaa ja hiljaisuutta, valtavaa mykistävää kauneutta. Sydämen nöyryyttä. Saanut ihania maistiaisia siitä, miltä tuntuu elää tuossa uskomattomassa tilassa. Olen varma, että jonain päivänä, jos en tässä elämässä niin sitten seuraavissa ;) voin elää ihmisyyttä suuresta rakkaudesta käsin.
Juuri nyt opettelen luottamaan itseeni. Kaikilla tasoilla, missä ikinä olenkin. Mieleni on yhä toisinaan hyvin epävarma omasta selviytymiskyvystään. Sydämessäni tiedän, että pärjään hienosti, aina ja kaikkialla. Minun on vain uskallettava luopua ankaruudesta itseäni kohtaan. Epävarmuuden iskiessä pyrin palauttamaan itseni takaisin keskukseeni. Aina se ei ole kovin helppoa, mutta onnistumisen riemu on valtava!
Juuri nyt opettelen myös vaikenemista. Se tuntuu olevan hiukan haastavaa tällaiselle hölösuulle. Olen kuitenkin päässyyt jyvälle, että juuri epävarmuus laittaa minut selittelemään kaikenlaista. Kun koen tarvetta selitellä tekemisiäni, mielipiteitäni tms niin juuri silloin mieleni askartelee yksinään. Tällöin minun tulee vain pysähtyä. Kenelle minä todellisuudessa koen tarvetta selitellä? Toisille ihmisille vai omalle itselleni..?!
Sydän ei selityksiä kaipaile, se ymmärtää jo pelkästä hiljaisuudesta tai pienestä eleestä. Totuutta ei tarvitse koskaan selitellä. Se vain on. Rakkaus on lopulta ainut totuus.
-Meena
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti