Tikapuut taivaaseen

Aa bee cee, sielu kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen..!
Kuvastavatko tikapuut matkaa, jonka taitamme noustessamme tietoisuuden portaita ylöspäin? Jokaisella askelmalla olemme taas askeleen lähempänä taivasta..? Mutta mikä on taivas ja mikä on tietoisuus, miksi meidän ylipäätään tulisi pyrkiä ylöspäin? Saako välillä mennä alaspäin tai poistua koko tikapuilta? Mieli on kyllä tehnyt ;).

Kun aloitat noususi tikapuilla, tuntuu huikealta, että ylipäätään olet löytänyt ne. Mieleen alkaa nousta monta erilaista kysymystä: kuka Minä Olen? Miksi olen täällä? Mihin olen matkalla? Ensimmäinen tunne on, että "wau, katsokaa, löysin jotain tooodella suurta ja merkittävää, kuin aarteen sateenkaaren päässä!!" Mutta valitettavasti muut ihmiset ympärillä eivät näe samaa kuin sinä näet... he eivät näe sen koommin aarrearkkua kuin tikapuitakaan. Kuinka he voisivatkaan, sillä tikapuut ovat sinun sisäiset askelmat kohti avautuvaa ja laajenevaa tietoisuutta, toisin sanoen sinun oman sielusi jumalaista tietoa. Alat kuitenkin pian huomaamaan ympäristöstäsi myös niitä ihmisiä, jotka ovat löytäneet omat tikapuunsa. Heidän sieluvalonsa on alkanut jo säteillä jollain salatulla tavalla, tunnistat heidän energiakentästään Valon, vaikkei selvänäköiset tai -tuntoiset kykysi olisivatkaan kovin hioutuneet.. tunnistat heidät, koska olet päässyt kosketuksiin sielutietoosi. Sinä TIEDÄT että kaikki ei ole sitä miltä näyttää... sinä alat todella ymmärtää, että maailma on vain heijastus, kuvajainen, jonka luomiseen voimme itse vaikuttaa.
Tästä alkaa vastuu. Tästä alkaa myös pitkällinen prosessi, jota toiset kutsuvat puhdistumiseksi, toiset heräämiseksi, jotkut ylösnousemukseksi... nimiä ja tapoja on lukemattomia, mutta kaikki tiet vievät taivaaseen!

Mitä me oikeastaan puhdistamme? Kuorimme itse itseämme sipulin lailla kyyneleitä vuodattaen, kyllä näinkin voisi verrata. On hyvä muistaa, että kyyneleet eivät suinkaan johdu surusta, vihasta tai niiden takana piilevistä peloista, vaan todellisuudessa rakkaus saa meidät itkemään. Kuten Äiti Amma sanoi, itku on kaipuuta todelliseen itseen. Itku vapauttaa puristuksissa olevat tunteet. Itku riisuu tietoisen mielen aseista. Itku on antautumista, mutta niin on myös naurukin. Minä itkin 1,5vuotta. Ja itken toki yhä... mutta itkun 'laatu' on muuttunut. Jos aiemmin itku tuntui repivältä ja riistävältä, nykyisin se suorastaan vapauttaa järisyttäen mielen muureja! Olen sisimmässäni onnellinen, vaikka itkisin miten lohduttomasti, koska tiedän, että itku vie minua eteenpäin. Antautumisen myötä etenen jälleen seuraavalle askelmalle (sielu)tietoisuudessani, antaen tilaa syvemmille oivalluksille. Itku puhdistaa, koska kyyneleet ovat vettä ja vesi on puhdistava elementti. Vesi kuvastaa tunteita. Kyyneleiden mukana meistä siis irtoaa kasautunutta tunnekuonaa.  

Palataan vielä hetkeksi tikapuihin. Mitä ne oikeastaan kuvastavat? Itselleni ne kuvastavat toki myös matkaa, jonka taitan tietoisuuden laajentuessa. Mitä ylemmille askelmille pääsen, sitä syvällisemmin pystyn ymmärtämään kaiken takana piilevää viisautta. Laajentunut tietoisuus tarkoittaa korkeampaa näkökulmaa. Korkeammasta näkökulmasta käsin voimme tarkastella tapahtumia hiukan 'etäämmältä' ilman, että tarvitsee sotkea itseään kaikkeen siihen draamaan, jota ympärillä oleva fyysinen areena tarjoaa. Erottelukykymme hioutuu tarkemmaksi ja alamme luonnostaan tunnistaa, mitkä asiat ja ihmiset palvelevat meidän korkeinta hyvää ja mitkä oppiläksyt on jo opittu. Toisin sanoen, ei tarvitse joka kerta lyödä päätä yhtä lujaa seinään vaan pystymme kantamaan oman vastuumme pää pystyssä, mutta sydän nöyränä.
Tosiaan... kyynelten yksi tarkoitus on myös, ei suinkaan nöyryyttää, vaan saada meidät nöyrtymään, sillä nöyrä mieli sallii sydämen avautua. Avoin sydän on vastaanottavainen kaikelle sille sielutiedolle, joka meissä jo on sisällä. Minulle tikapuut kuvastavat omaa Jumalaista kipinää, josta tulen yhä tietoisemmaksi noustessani kohti mestaruutta. Taivas sen sijaan.... hmm.. kuvastaa ykseyttä, autuutta, jumaluutta, mestaruutta, rakkautta, Kaikkea Mikä On. Jotain salattua, mutta kuitenkin hyvin tuttua.

Rakkaalla lapsella on siis monta nimeä: sielutieto, sydäntietoisuus, tikapuut jne. Kaikki tämä on peräisin korkeammalta 'tasolta' kuin mitä pelkkä päivätietoisuus kykenee ehkä koskaan saavuttamaan. Tietoinen mieli toimii jatkuvasti porttina, jonka tehtävänä on suojella meitä vahingoittavilta asioilta. Tähän saakka se onkin hoitanut tehtävänsä hyvin pelkodraamojen keskellä, mutta kun sielutieto alkaa virrata tajuntaan ja päivätietoisuuteen, on mieli aluksi hiukan 'hukassa'. Se yrittää yhä suojella meitä kaikelta, jottei sen pelkoon perustuvat mekanismit paljastuisi. Siksi se luo jatkuvasti myös näennäistä kärsimystä, jotta huomiomme kiinnittyisi epäolennaiseen. Totuus pelottaa meitä. Totuus siitä, että pelko onkin harhaa, eikä meidän tarvitsekaan enää pitää portteja suljettuina. Jotta pelot lopulta paljastuvat, on niitä kuitenkin uskallettava katsoa silmästä silmään. Tietoisen mielen on uskallettava antautua kohtaamaan pelot ja annettava kehon tuntea ne tunteet, joita ne vapautuessaan aiheuttavat. Portti on kerta kaikkiaan vain uskallettava avata. Näin kuorimme sipulia. Näin etenemme seuraavalle askelmalle. Näin puhdistumme, heräämme, ylösnousemme ja pääsemme käsiksi siihen tietoon ja viisauteen, joka meissä jo asuu. Näin meistä tulee vähitellen kauniisti viritetty instrumentti, joka soi universaalissa rakkauden orkesterissa.
Vähitellen muunnamme itseämme kohti todellista Olemista.


Tässä taitaa nyt olla niin 'tiukkaa' asiaa, että parasta jatkaa toisella kertaa ;). Jälleen, osa tästä viestistä tuli kanavoituna, joten on hiukan itsellänikin oivallettavaa!!

Kiitos että jaksoit lukea!!
Sydämellisiin tapaamisiin: Meena