Pakko myöntää: välillä on hyvin väsyttävää etsiä omaa voimaansa.
Tein äsken jotain, joka pelotti aivan mahdottomasti. Sanoin ääneen läheisille ihmisille asian, joka on vaivannut monta päivää. Jouduin kuitenkin keräämään kaiken rohkeuden ja voittamaan todella suuren sisäisen pelon. Juuri ennenkuin avasin suuni, kurkkuani kuristi, päässä pyöri (ja pyörii edelleen), kädet tärisivät, korvissa humisi, oksetti, p*skatti, polvet tutisivat ja jalat tuntuivat ylikypsiltä spageteilta.... Mutta sain sanotuksi sen, mikä vaivasi! Vastaanotto ei ollut kovin hyväksyvä, mutta sen saatoin jo arvata etukäteen. Lisäksi puheestani paistoi tuo suuri pelko, joka varmasti vaikutti ulosantiini heikentävästi. Myönnän, että olisin voinut sanoa kaiken vieläkin kauniimmin, mutta olisiko viesti mennyt samalla tavalla perille. Tarkoitus ei ollut kuitenkaan nöyristellä vaan kertoa miltä minusta tuntuu. Tiedän, että tässä piilee valtava oppiläksy sekä itselleni että toiselle osapuolelle. Riittää kun yrittää parhaansa, eikö? Riittäähän?
Tässä kaikessa taitaa lopulta olla kyse oman voiman löytämisestä. Oma voima on jotain niin suurta ja abstraktia, mutta samalla tottumattomalle pelottavan outoa.
Pelätessäni luisun pois keskuksestani eli menetän omaa voimaani. Täydessä rauhan tilassa saavutan sen helpolla.
Oma voima on rakkaus, pyyteetön rakkaus. Rakkaus on totuus, ainut totuus joka meillä on. Rauha tulee siitä, että muistaa vain rakkauden olevan todellista. Pelko on harhaa.
Niin, oliko tämä muistutus minulle, että pelätessäni en pysy voimassani, vai että sanoin oman totuuteni pelosta huolimatta? Pysyinkö silti voimassani, vaikka pelko meinasi vaimentaa ääneni kuulumattomiin. Meneekö nyt liian monimutkaiseksi ;)?
Palaan takaisin sydänkeskukseeni... mitä äsken oikein tapahtui?!
Elin uudelleen lapsuuden kokemustani. Sitä, että minua 'vanhempi ja viisaampi' yrittää nitistää minun totuuteni huutamalla minulle vihaisena omaansa. Minulta viedään oikeus tuntea vihaa ja kiukkua. Tämän seurauksena minulle syntyy ristiriita, että toisaalta tiedän olevani 'oikeassa' mutta toisaalta totuudeltani viedään pohja. Väkisin tyrehdytän oman totuuteni tuntien mustaa vihaa. Lapsi ei kykene selittämään tunteitaan tai tehdä niille oikeutta, se on aikuisen tehtävä.
Nyt voin kertoa sisäiselle lapselleni, että hän on oikeutettu tuntemaan vihaa ja kiukkua. Hänen ei silti tarvitse pelätä, etteikö häntä hyväksyttäisi. Minä hyväksyn itse itseni. Muuta ei tarvitse. Opettelen ilmaisemaan tunteitani rakentavasti. Pian pelkokin hälvenee eikä vihalle kertakaikkiaan löydy pontta, sen liekki tukahtuu nopeasti rakkauden valopisaroista.
Tällä hetkellä on sellainen "totuuskrapula". Mieleni ei oikein osaa päättää toiminko oikein? Hieman syyllisyyttä ilmassa. Varjona aurassa.
Kuitenkaan ei ole olemassa virheitä, on vain erilaisia valintoja. Josko koko tämän viikon tapahtumilla onkin tarkoitus osoittaa minulle, miten valita rakkaus pelon sijaan. Että voin missä tahansa tilanteessa punnita: pelko vai rakkaus? Kysyä itseltäni: miten rakkaus toimisi tässä tilanteessa? Mitä pelkään? Miksi pelkään? Seisonko omassa voimassani vai jossain sen ulkopuolella..?
Ilmaisenko totuuteni rakkaudesta vai pelosta? Sillä totuus ilman rakkautta on julmuutta.
Joskus 'tilaamme' läheisiltämme tietynlaisen käytöksen, jotta kaikki osapuolet oppisivat jotain rakkaudesta. Teemme jatkuvasti sielutasolla toinen toisillemme mitä suurimpia palveluksia, jotka ovat verhoutuneet haasteiden ja hankalien tilanteiden muotoon. Tästä syystä minunkin olisi nyt hyvä jättää asia 'hautumaan' ja keskittyä omaan voimaani vieläkin paremmin. Ilman syyllisyyttä.
Tällaisia mietteitä näin porttipäivän ratoksi... ;)
-Meena
Ps. Täältä löytyy kanavointi, joka selittää tämän hetken myllerryksiä energiatasolla: http://www.adonai.fi/3310
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti