Eilen katkesi kamelin selkä. Ymmärsin ja myönsin itselleni lopulta, että olen todella väsynyt. Olen väsynyt sekä arjen pyöritykseen, että omiin vanhoihin ajatusmalleihin. Olen väsynyt omaan sisäiseen syyllistäjääni...siihen tuomariin minussa, joka jatkuvasti vaatii itseltään liikoja! Löysin itsestäni mustaa vihaa. Löysin itsestäni epäluuloa ja syvää epäluottamusta. Koska en ole täysin luottanut itseeni, olen hakenut myös hyväksyntää itseni ulkopuolelta. Sain kritiikkiä osakseni joka sivalsi niin syvältä, että meinasin fyysisesti oksentaa. Niin pahan olon sain toisen ihmisen sanomisista, että kehoni tärisi ja luisuin kauas pois keskuksestani. Tämä osoitti minulle syviä sydämeni haavoja. Minua on yhä 'helppo' haavoittaa, jos vain osaa työntää puukon oikeaan kohtaan. Sain toki maistaa jollain tavalla omaa lääkettäni.. jos tästä jotain opin kantapään kautta, niin en missään nimessä halua aiheuttaa kenellekään toiselle tätä samaa. Kohtaan ensin oman vihaisen tuomarini ja lasken siitä irti.. vasta sitten voin jatkaa askeleitani itsevarmempana eteenpäin.
Olen roikottanut itseäni löyhässä hirressä jo monta kuukautta. Olen tasapainotellut kolmivuorotyön, sairaanhoitajaopintojen, perhe-elämän, toisten auttamisen ja oman henkisen kasvun välillä... liian monta liikkuvaa osaa!! On aika taas priorisoida ja punnita vaa'an osat uudelleen. Juuri sitä, mistä aiemmassa postauksessani puhuin..
Minulla on ollut myös 'paha tapa' kasata toisten ihmisten huolia harteilleni. Teen sen aivan huomaamattani.. kannan vastuuta toisten ongelmista ja unohdan samalla itseni. Olen tehnyt tätä koko elämäni niin kauan kuin muistini riittää. Ei ihme, että kamelin selkä katkeaa. En ole superihminen. Olen aivan tavallinen nainen, sanoisimpa vielä että extraherkkä. Herkkyys on suurin voimavarani henkisellä polulla, mutta samalla työkalu, joka saattaa helposti kääntyä itseään vastaan. Herkkyys on todella voimakas työkalu ja ominaisuus, lahja jonka olen saanut, mutta 'väärinkäytettynä' äärimmäisen tuhoisa. Nyt vasta näen tämän selkeästi. Olen oppinut kääntämään herkkyyden voimavarakseni, mutta jollain tavalla unohtanut kohdata sen jättämät varjot itsestäni.
Sisäisellä lapsellani on yhä ammottavan kammottava hyväksynnän haun haava sydämmessään, jota varovasti tässä parantelen. Haava aukesi eilen aivan ammolleen. Tunsin olevani hyvin alaston ja suojaton. Menin totaalisen pois tolaltani.
Nyt keskityn haavanhoitoon ja eheytymiseen. Otan oman tilan. Poistan arjestani kaikki kuormaa aiheuttavat tekijät. Tarkastelen mitkä asiat merkitsevät minulle eniten. Kerään voimani kokoon... energiani ovat nimittäin levinneet taas pitkin poikin..
Perheeni: lapset ja rakas mieheni ovat minulle kaikki kaikessa, he pitävät jalkani maassa. Heitä rakastan. Heidät säilytän osana arkeani.
Onneksi opintovapaani alkoi tällä viikolla. Saan luvalla keskittyä vain opintoihin. Ne merkitsevät minulle todella paljon, siispä ne kuuluvat myös arkeeni ehdottomasti!
Rakkaimmat ystäväni, jotka tällä hetkellä ovat monet myöskin henkisellä polulla, kuuluvat arkeeni. Tahdon ympäröidä itseni sellaisilla ihmisillä, joiden seurassa voin rauhassa eheytyä ja jotka aivan todella ymmärtävät mistä tässä kaikessa on kyse. Olen hyvin väsynyt selittelemään kenellekään yhtään mitään... Jatkuva selittely on äärimmäisen raskasta. Siispä luovun siitä ja hyväksyn polkuni sekä itseni juuri tällaisena. Arvostan itseäni niin paljon, että en koe olevani tilivelvollinen kenellekään ulkopuoliselle. Kuuntelen silti herkällä korvalla muita, en sulje energiakenttääni toisilta, mutta minulla on oikeus valita ketkä päästän aivan lähelle ja keiden kohdalla rajan vedän hieman etäämmälle. Kun lopulta olen täysin sinut itseni kanssa, oman arvontuntoni on vahvistunut siten, että osaan käyttää sisäisiä työkalujani tarkoituksellisesti ja oikein, tuhoamatta itseäni tai muita.
Ehkä kaikista karmein löytö oli kohtaaminen sisäisen tuomarini kanssa. JÄrkyttävää syyllistämistä kaikesta!! Olen aina vihannut sovinismia kuin härkä punaista vaatetta ja mistä johtuen? Tietysti siitä, että sisälläni asui sisäinen sovinisti, joka syyllisti jatkuvasti siitä etten viihdy 'hellan ja nyrkin välissä' vaan olen onnellinen myös uraa rakentaessani. Lopulta hyvin selkeitä vastauksia, eikö? Mutta hirvittävän tuskallista MYÖNTÄÄ itselleen omaavansa näitä piirteitä.
Valon määrä lisääntyy hurjaa vauhtia, mutta samalla myös varjojen mustuus syvenee. Mitä korkeampi valo, sitä tummemmat varjot :).
Ei tässä mitään hätää... nousen kyllä taas jaloilleni! Otan ensin sisäisen lapsen syliini ja opettelen hyväksymään itseni. Teen selkeät rajanvedot, jotta vaakani ei tarvitse keikkua jatkuvasti puolelta toiselle hirveässä painolastissa. Tiputan taakat repustani ja tunnustelen rauhassa seuraavan askeleen.
Minulla ei ole mihinkään kiire.
-Meena
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti